Kookoksen ark(t)iset kertomukset

Suukkosaldo

2010-01-24T19:46:00.002+02:00

Nykyään on suukkoja saadakseen turvauduttava järeisiin konsteihin.

Olen tehnyt Eetun kanssa sopimuksen, jonka mukaan minulle kuuluu kaksi suukkoa päivässä. Yleensä saan ne iltapäivällä kun poika tulee iltapäiväkerhosta ja tapaamme. Yksi suukko kummallekin poskelle - se hetki on yksi päivän kohokohtia.

Joskus säästän suukkoja pahan päivän varalle.

Kun olin vajaan viikon työmatkalla, Eetu laski että sillä aikaa suukkoja kertyy varastoon 13 (näistä yksi taisi olla tilille jo kerrytetty pahan päivän varasuukko). En sanonut, etten olisi edellyttänyt suukkoja tältä ajalta, olin vain salaa tyytyväinen pojan osoittamasta velvollisuudentunnosta.

Kuulostaako ryppyotsaiselta? No ei se ole sitä, vaan ennemminkin hauska leikki, jossa minä osoitan pojalleni arvostavani häntä ja häneltä tulevia hellyydenosoituksia siinä määrin, että olen valmis taistelemaan niistä. Ja hän saa mahdollisuuden suukotella äitiään (mikä ei varmaan ihan valtavan vastenmielistä loppujen lopuksi ole) menettämättä ison pojan kasvojaan.

Tänään sain ihan vapaaehtoisesti extrasuukon! Sen vaikutus suukkosaldooni on vielä selvittämättä.

2010-01-16T18:40:00.002+02:00

Ensin oli karaoke-DVD:t, sitten Playstationin Singstar ja nyt iPod Touch, johon saa ladatuksi laulujen sanat ja ne näkyvät ruudussa sitä mukaa kun kappale etenee. Kätevää, jos seurue ei muista tai ymmärrä mitä piisissä sanotaan tai jos kuuntelija muusta syystä haluaa laulaa mukana.

Erityisen kätevää lapselle, joka osaa lukea mutta vielä aika hitaasti ja nopeutta pitäisi harjotella. Kipaletta laulaessa on pysyttävä tahdissa. Ja lukuharjoitus tulee ihan huomaamatta.

Välitilinpäätös

2010-01-14T10:19:00.003+02:00

Ajattelin alkaa hyödyntää tätä blogia taas.

Lueskelin eilen koko blogin läpi, ja katselin kuin etäältä sitä ihmistä joka kirjoitti tänne vuosina 2004-2007. Toisaalta ajattelin häntä lämmöllä, toisaalta taas ihmettelen sen ahdistuksen määrää, joka kirjoituksista huokuu. Nyt on onneksi "lääkitys kohdallaan".

Näin jälkikäteen katsottuna tämän blogin parasta antia tähän asti ovat kuvaukset lapsestani eri aikoina. Nyt tuntuisi olevan tarvetta säilöä tällaisia muistoja taas. Harmittaa, että pari vuotta on jäänyt väliin, varsinkin kun on kyseessä meidän ainokainen ja mitä ilmeisimmin ainokaiseksi jääkin.

Poika on nyt koululainen, ekaluokkalainen. Lukee, kirjoittaa, laskee, soittelee puhelimella, pelaa pleikalla ja tietokoneella, pelaa jääkiekkoa ja jalkapalloa ja niin edelleen muutenkin kaikenlaisia asioita, joita 7-vuotiaat kai yleensäkin tekevät. Onneksi myös kömpii öisin edelleen toisinaan meidän viereen, antaa halin ja pusun iltapäiväkerhosta tullessaan ja purskahtaa itkuun vastoinkäymisten edessä. Vielä saan kappaleen verran elämää nauttia "pienestä pojasta".

Orjattaret

2007-11-12T21:54:00.000+02:00

Olen mielenkiinnolla mutta etäisesti seurannut sairaanhoitajien kamppailua. Mielessäni olen peukuttanut kovasti irtisanoutumiskeinoa - rohkea veto noilta urheilta pieniltä naisilta, olen ajatellut. Kun sitten kuulin hallituksen aikomuksista, pörhistyin kiukusta kuin kissa reviiriään puolustaessaan.

Puoluetuttava vei jalan suustani: tässä on kyse orjuuttamisesta. Oikeistolainen hallitus kyykyttää pienituloisia naisia. Tämän siitä siitä sitten saitte, kun äänestitte ne ruojat valtaan. Vähänkö ottaa päähän, ettei paljon ole aihetta röyhistelyyn, kun vihreät ovat samassa veneessä. Kyllä hävettää.

Tästä on todella helppo tehdä tasa-arvokysymys. Äidit, hoivaihmiset, kaikki naiset saavat raataa "palkatta" - keski-ikäinen, pönäköitynyt, miehinen valtaeliitti olettaa, että naiset tekevät työtä kutsumuksen voimasta tai siitä autuaasta luulosta, että "tämä on tärkeää".

Nythän on niin, että palkansaajan ainoa luotettava tärkeyden mittari on raha. Mitä tärkeämpää työtä, sen korkeampi palkka - tämä on palkansaajan ainoa oikea logiikka. On toki muitakin mittareita, kuten haasteellisuus, mahdollisuus vaikuttaa työnkuvaan ja työolosuhteisiin jne. mutta nämä kaikki ovat alisteisia palkalle. Palkka on ns. hygienitekijä, sen pitää olla kunnossa. Vaikkapa haasteellisuus ei pysty kompensoimaan tietyn rajan alittavaa palkkaa.

Nyt meillä onkin käsissä kaikessa makaaberiudessaankin vallan kutkuttavan herkullinen tilanne, kun hallitus yrittää epätoivoisesti pyristellä eroon tästä lapsellisen yksinkertaisesta logiikasta. Miten pitkälle he ovat valmiita menemään yhden ryhmän ihmisoikeuksien rajoittamisessa? Kun poikkeuslaki on säädetty, kytketäänkö hoitajat ehkä kettingeillä osastoille vuoteiden ääreen tärkeää tehtäväänsä hoitamaan? Millaista on laadultaan tällainen "pakkohoito"? Onko kivaa olla potilaana osastolla, jonka hoitajat ovat orjia? Laitetaanko ne vankilaan, jotka eivät suostu tulemaan töihin? Vai ruoskitaanko heitä ehkä toreilla? Joutuvatko hoitajat pakenemaan poliittista vainoa muille maille?

Kuka hullu enää ryhtyy sairaanhoitajaksi tämän jälkeen? Onkohan sairaanhoitajakoulutuksessa huomattu aiemmin edes kertoa, että ammatin toinen nimi on "orja"? Jumalalle kiitos, että minulla on pieni (A) poika, joka (B) ei osoita minkäänlaisia hoivaviettejä. Hoivageenisen naisen on näinä viikkoina todistettu olevan yhteiskunnan alinta pohjasakkaa, jolla ei ole itsemääräämisoikeutta ja jolta siten on riistetty länsimaisen ihmisen koko olemassaolon keskeinen perusta.

Jos poikkeuslaki säädetään, suosittelen hoitajille seuraavaa askelta, joka on puhdasotsaisen anarkistinen kansalaistottelemattomuus, esimerkiksi istumalakko.

Lapsilukulogiikkaa

2007-09-29T22:43:00.000+03:00

Tiedättekö sen sanonnan, että “kaksi lasta menee siinä missä yksikin”? Aikoinaan – ei edes niin kovin kauan aikaa sitten – luulin, että lauseella tarkoitetaan oikein todella, että kahden lapsen hoitamisessa on niin paljon synergiaetuja, että kun sen yhden on saanut, menee toinen ihan kepeästi ensimmäisen vanavedessä.

Uskoin väitteeseen, mutta en sentään sen perusteella alkanut tehdä lisää lapsia. Onneksi, koska sitten aloin ajatella asiaa järjellä. Miten on mahdollista, että kaksi lasta olisi yhtä helppo hoitaa kuin yksi?

Väite on täysin järjetön. Oletetaanpa, että meillä olisi nyt 5-vuotias ja vauva. Viisivuotias saattaisi kyllä hetkittäin suostua viihdyttämään vauvaa, ja voisin ehkä käydä suihkussa ja WC:ssä niin, ettei tarvitsisi huolehtia vauvan hyvinvoinnista, koska viisivuotias osaisi tulla kertomaan, jos jotain on todella pielessä. (Jos ihan totta puhutaan, niin en edes tarvitsisi viisivuotiasta briiffaamaan minua statuksesta suihkussa käynnin aikana, koska pikkukakkosen kanssa tietäisin ihan kertomattakin, etteivät vauvat siitä rikki mene, jos sattuvat vaikka kymmenminuuttisen huutamaankin.) Viisivuotias saattaisi myös itse viihtyä paremmin, kun hänellä olisi seuranaan vauva eikä hänen tarvitsisi olla yksin. Siis sama ilmiö kuin minulla ja ystävättärilläni: emme pelkää olla öisin ”yksin” kotona miehen ollessa poissa, koska meillä on lapset ”turvanamme”.

Mitä pienempi ikäero, sen paremmin ja pidempään sisarukset viihtyisivät keskenään ja äiti saisi istuskella teekupposen ääressä ja lukea Pirkkaa tai tehdä muuta yhtä ihanaa.

”Viihtyminen” on kuitenkin vain pieni osa elämää. Jos minulla olisi kaksi lasta, olisin ollut kaksi kertaa raskaana (viisivuotias ei olisi ollut raskaana puolestani), olisin synnyttänyt kaksi lasta (viisivuotias ei olisi synnyttänyt puolestani), olisin imettänyt, yöheräillyt, kantanut, heijannut, leperrellyt, pessyt kakkapyllyä, kantanut kaupasta vaippoja, käynyt vauvauinnissa, muussannut perunaa, kaivanut legoja suusta, ollut poissa töistä.

Mitä viisivuotias olisi tehnyt? Korkeintaan heiluttanut helistintä puolestani. Kaiken kukkuraksi minusta on epäoikeudenmukaisuuden huippu sysätä lapsenhoito sisaruksille! Eihän viisivuotiaani edes saa osallistua päätöksentekoon lisälapsista. Mikä oikeus kenelläkään on hankkia lapsia sillä verukkeella, että joku toinen, vieläpä alaikäinen, pitää niistä huolta?

Toistan: väite on täysin järjetön. Kaksi lasta on yhteensä työ ja vaiva kahdesta lapsesta. Laskutoimitus on todella näin yksinkertainen. Etenkin kun oma moraalini ei antaisi myöten työllistää esikoistani lapsenpiikana. Työ ja vaiva per lapsi ei maagisesti vähene, kun lapset lisääntyvät. En ymmärrä, miksi aikuiset ihmiset toistelevat tällaisiä älyttömyyksiä.

Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että tulkitsen lauseen nykyään niin, että sillä tarkoitetaan oikeasti sitä, että ihmisen elämä muuttuu peruuttamattomasti siinä vaiheessa kun saa ensimmäisen lapsen. Lapsiperhe-elämän ei ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen katsota muuttuvan olennaisesti, vaikka lapsiluku yhdestä lisääntyisi.

Varmaan ei muutukaan, jos ensimmäisen lapsen myötä heittää menemään haaveen aikuismaisesta, tyylikkään raukeasta elämästä ja heittäytyy täysillä tuulipukuineen kaikkineen maidonhuuruiseen, kakalta haisevaan hiekkalaatikkoelämään. Ne meistä, jotka pitävät kiinni oikeudestaan nukkua yönsä mukavasti, käydä töissä (ehkä jopa suunnitella uraansa pitkällä tähtäimellä), syödä perheen kanssa usein ulkona herättämättä suurempaa pahennusta, elää arkea suuremmin aikatauluista välittämättä, tietävät, että kaikki tämä on mahdollista yhden lapsen kanssa, ehkä jopa kahdenkin, mutta ei kolmen, neljän, viiden.

Nykyään kun minulle sanotaan, että kaksi lasta menee siinä missä yksikin, katson sanojaa hitaasti ja latelen synnyttämiset, yöheräilyt ja imetykset ja kysyn, missä niistä meidän Eetusta olisi apua. Yleensä viisastelija myöntää, ettei väite ehkä ihan "tuolleen konkreettisesti" pidä paikkaansa. Mikä meihin fiksuihin ihmisiin menee lapsista puhuttaessa?

Katsellaan tuotteita

2007-07-19T10:53:00.000+03:00

"Haluatko katsella mun kanssa tuotteita?" Poika esittää ujon kysymyksensä aamupalapöydässä mummille. Se kuulostaa intiimiltä luottamuksenosoitukselta samaan tapaan kuin vaikkapa "haluaisitko suudella ranteitani". Muille tuotteita ei näytetä, vain mummi saa luvan olla vihkiytyneenä tähän salaisuuteen.

Mitä ihmeen tuotteita? Mistä poika tuntee tuollaisen sanan? Mutta toden totta: maitopurkissa on värikuva, jossa on ryhmässä Ingmannin vähälaktoosisia maitotuotteita, kuten intro kertoo. Ehkä päiväkodissa on puhuttu maitotuotteista?

Iltapalalla minäkin saan katsella tuotteita hänen kanssaan, päät yhdessä ihanan pehmoposkisen poikani kanssa, joka tuoksuu ulkona vietetyltä päivältä, järviveden liottamalta, aurinkovoiteelta ja mansikoilta.

Tunnen itseni etuoikeutetuksi.

Synnytysmuistelo yli neljän vuoden takaa

2007-03-25T00:26:00.000+02:00

Löysin arkistojeni kätköstä aikoinaan vauvanodotuspalstalle kirjoittamani synnytyskertomuksen. Olen kirjoittanut alkuun: ”Olen yrittänyt kertoa kaiken liikoja kaunistelematta”, mutta se on vain hämäystä, kaunisteltu on. Jos ei olisi kaunistellut, olisi palstalla tullut lynkatyksi hyvin nopeasti.

Kaikki alkaa keskiviikkona, kun olin jo hyvin epätoivoinen ja vakuuttunut siitä, ettei lapsi tule suosiolla ulos: ”[K]eskiviikkona 11.9. kävin neuvolalääkärin ja yhden kandin sisätutkimuksessa, jonka tarkoitus oli vähän niin kuin pistää synnytys vauhtiin." Näin tapahtuikin, mutta h i t a a s t i. Yksi turha reissu laitokselle ja vasta seuraavana päivänä alkoi todella tapahtua:

"Iltapäivällä kahden aikoihin supistukset alkoivat selvästi uutena reippaana ryppäänä. Päätin, että en lähde minnekään ennen kuin täyttyy ehto 'kotona ei enää kestänyt'. Klo 20.30 olimme taas laitoksella." Muistan kuinka kotona arvioin hetki hetkeltä, milloin on se tilanne, että "ei enää kestä". Mitä tapahtuu kun ei enää kestä? Eikös silloin jo kuole? Siltä torstailta jäi joka tapauksessa Teho-osasto näkemättä. Näin ohjelmasta vilauksen synnystysosaston aulan telkkarista, mutta en syystä tai toisesta kyennyt keskittymään.

"Siitä alkoikin sitten pitkä ja kivulias taival. Pääsimme saliin klo 21." (Tämä ei voi pitää paikkaansa, koska vannon, että näin vilauksen Tehistä aulassa.)

"Minut naulittiin melkein saman tien tippapullolla sänkyyn ja kyselyihini kohoasennossa synnyttämisestä ei oikein tullut mitään järjellistä vastausta. Tuntui, että kätilö(opiskelija) oli päättänyt, että täällä synnytetään vain makuuasennossa. Missään vaiheessa ei edes sängyn säätöjä voinut muutella, vaan makasin siis loppuun asti niillä sijoillani ja piuhoja tuli kaiken aikaa lisää, kyljen kääntäminenkin oli aina hankala manööveri, kun piti kanyylejä varoa." En vastustanut enkä vastusta piuhoja, mutta ajatus siitä, että synnyttäessä naiset ovat luonnon armoilla, katsovat jotain suurta ja mahtavaa silmästä silmään, on pötyä. Valkoiset kaakelit kiiltävät, koneet piirtävät käyrää ja piuhat lisääntyvät ympärillä, kun toimessa edetään.

Kertomuksessa kerron kivunlievityksestä. Toivoin, että ilokaasu olisi pistänyt pääni sekaisin, mutta ei se tehnyt sitä eikä myöskään lievittänyt kipua. Ehkä putkesta tuleekin vain ilmaa ja heikkouskoisemmat itsesuggestoivat itsensä uskomaan, että hengittävät jotain kipua lievittävää? Kookosta ei petkuteta millään pseudokaasuilla.

"Epiduraalienkeli" sitten pelasti minut varmalta tuholta: "23.30 paikkeilla olin jo aivan tuskissani eikä lääkäriä vieläkään kuulunut laittamaan epiduraalia. Viivästys johtui itse asiassa gynekologista, ei anestesilääkäristä. Gynekologilta kuulema tarvittiin ensin lupa, ja minuahan ei ollut yksikään lääkäri vielä käynyt katsomassa. Kätilöopiskelija kävi sitten hätäpäissään pyytämässä luvan anestesialääkärin haetuttamiseen ilman gynekologin tutkimusta, kun aloimme olla mieheni kanssa aika hädissämme. Vihdoin sitten alkoi tavaraa virrata huoneeseen, gynekologikin ehti paikalle, [pojalle] laitettiin anturi päähän (vihdoinkin luotettava sydänäänien seuranta, vyöhommeliini vatsan päällä näytti sitä sun tätä!) ja kalvot puhkaistiin. Epiduraalin sain vihdoin puolen yön aikaan. Ihana ihana epiduraalienkeli, joka helpotti oloani!!! Tämän kokemuksen perusteella sanoisin, että siskot hyvät, älkää edes kuviteltko synnyttävänne ilman epiduraalia."

Jälkeenpäin uskoin ja uskon edelleen, että olisin kuollut synnytykseen ilman nykyaikaista lääketiedettä:

"Puoli kahden jälkeen kohdunsuu on 9 cm auki ja 02.15 täysin auki. Kipu tuntui, vaikka epiduraalipumppu oli päällä koko ajan, annostusta eivät suostuneet enää lisäämään, vaikka vähän anelin. Vähän ennen kolmea sain vielä oksitosiinitipan ranteeseen supistuksia vauhdittamaan, piuhoja oli siellä ja täällä, [pojan] pattipää tuntui kuulema jo. Ekat harjoitussupistukset tein kätilön olkaa vasten kylkiasennossa klo 03 jälkeen, vettä valui ulos lisää. Puoli neljältäkin ponnistuksen tarve oli vähäinen, epiduraalipumppu pistettiin kiinni ja oksitosiinit 'täysille'.

Neljältä ponnistukset alkoivat tosissaan, mutta edistystä ei meinannut tapahtua. [Vauvan] sydänäänet alkoivat laskea (täytyy tunnustaa, että itse en tässä vaiheessa tajunnut oikein mistään mitään, kirjoittelen mieheni muistiinpanojen ja myöhempien selvittelyjen perusteella) ja kätilöt hälyttivät lääkärin paikalle. Lapsivesi muuttui vihreäksi – [vauva]paralla oli ahdinko! Paikalle tuli vielä yksi kätilö ja lastenlääkäri odottamaan [pojan] syntymää. Tehtiin episiotomia (minkä lisäksi vielä repesinkin) ja työntöjä avustettiin imukupilla. Kätilö ja mieheni painoivat mahasta. Supistukset olivat napakoita, mutta lyhyitä. Olisi kuulema pitänyt ehtiä kolme kertaa supistuksen aikana ponnistaa, mutta en ehtinyt kuin kaksi.

Olin jo aivan epätoivoinen, että en ikinä saa päätä ponnistettua ulos ja olin myös kauhean peloissani, kun huoneessa oli niin paljon väkeä. Myös imukuppihomma oli aika kammottavaa, vaikka ilmeisesti kaikki sujui mallikkaasti. Kun pää tuli ulos, oli ihan hiljaista, kun lääkäri työnsi letkut [vauva]lle nieluun ja imi sitä puhtaaksi. Sen jälkeen [vauva] yritti karjaista, mutta eivät vieläkään antaneet, vaan vauva kiidätettiin saman tien kunnolla imettäväksi ja lämpökaappiin. Väri oli harmahtava. Ei siis mulla mitään mahdollisuutta saada vauvaa söpösti heti rinnalle, näin vain sen selän, kun se kyykötti siellä jalkopäässä kaikkien toimenpiteiden kohteena. Sydän meinasi särkyä."

Synnytyksen jälkeen en oikeastaan tuntenut mitään muuta kuin epäuskoa ja epätoivoa. Teeskentelin parhaani mukaan tuoretta onnellista äitiä, mutta en varmaan onnistunut huiputtamaan ketään. Kuinka kukaan voi olla onnellinen, kun "[e]pisiotomiahaava ulottuu emättimestä peräsuolen ohi oikealle"?

Kirjoitin tunnelmistani: "Imetystä yriteltiin, mutta se nyt ei kyllä onnistunut ollenkaan. […] Olin synnytyksen jälkeen aivan katkipoikki ja minusta tuntui käsittämättömältä, että nyt minun olisi iloisena pitänyt lähteä osastolle vauvaa hoitelemaan. Pyysin kätilöiden kirjoittaman synnytyskertomuksen nähtäväksi ja lopuksi pyysin siitä vielä kopiotkin. Siinä lukee: 'Väsynyt äiti. Haluaa miehen vuodeosastolle joksikin aikaa.' Ekat päivät (ehkä voisi sanoa ekat kaksi viikkoa) olin paniikissa, että miten meille noin vain voidaan antaa vauva hoidettavaksi, varsinkin, kun tuntui, että itse olisin kaivannut täyslaitoshoitoa useamman päivän. Olo oli kuin vanhalla, loppuun asti kuluneella, rikki revityllä työrukkasella..."

Jonkun verran olen yrittänyt pukea sanoiksi tuntemuksiani, mutta melko ponnettomasti, koska muistan kaiken edelleen yli neljän vuoden jälkeenkin paljon vahvemmin: "[... E]n voi allekirjoittaa sitä myyttiä, että 'kaikki kivut unohtuvat kun saa vauvan rinnalle'. Kyllä minulle synnytys oli traumaattinen kokemus ja koko seuraavan yön mieleen palautui takaumina välähdyksiä synnytyksestä. Kolmas päivä synnytyksen jälkeen oli 'hormonimyrsky', jolloin vain itkin ja itkin ja itkin. [… S]synnytys on myös fyysisesti iso kokemus (itsestäänselvyys, mutta tuntuu että henkistä puolta korostetaan vähän liikaakin). Kannattaa asennoitua siihen, että selviytyminen parista seuraavasta viikosta vauvan PLUS omien kipujen kanssa on Iso Ponnistus.”

Loppuun olen kirjoittanut jotain puppua siitä, miten vauva-arki alkaa jo sujua. Ja paskat se mitään alkanut sujua, sehän oli yhtä helvettiä pääsääntöisesti koko ensimmäisen vuoden ajan. Haluaisin ajatella, että toista kertaa en enää suostuisi äitimafian painostamana vähättelemään kokemuksiani, en yrittäisi hakea vertaistukea internetin tasapäistäviltä perikonservatiivisilta keskustelupalstoilta, vaan olisin oma itseni kera kyynisyyteni, epäilysteni ja suruni. En liioittelisi onnen kokemuksia. Rakastan lastani. Piste.

Kaikeksi onneksi ja toisaalta kauhukseni toista kertaa ei tule. Elämä yhdenkin lapsen kanssa on liian vaikeaa, liian rajoittavaa, liian tunteilla ladattua. Toistan itseäni, mutta: en halua odottaa, en halua synnyttää, en halua imettää, en halua valvoa öitäni, en halua kokea enää yhtään uhmaikää. Tämä kokemus – äitinä oleminen lapselle – tulee koetuksi yhden lapsen kanssa ja aion kokea sen pohjamutia ja taivaita myöten. Mutta rajansa kaikella, kerta riittää.

Pekka Vilkuna: "Elämä ei ole tasaarvoista"

2007-03-17T23:02:00.000+02:00

Ylen vaalikoneen mukaan kansanedustajaehdokas Pekka Vilkuna, maanviljelijä ja kansanedustaja Nivalasta, on kaikkein vähiten samaa mieltä Kookoksen kanssa tärkeistä asioista. Pekan puolue on Suomen Keskusta, hänen koulutustaustansa on maatalouskoulu ja hän kuvaa kielitaitoaan näin: ”Suomi ja lievä englanti”. Kookoksen sympatiat eivät herää, koska Kookoksella on ylempi korkeakoulututkinto (plus some), hän suhtautuu lähtökohtaisesti ylemmyydentuntoisesti maanviljelijöihin, hallitsee sujuvasti englannin ja saksan, keskinkertaisesti ruotsin, hollannin kehnonlaisesti saksaan tukeutuen ja saa selvää myös kirjoitetusta ranskasta, espanjasta ja italiasta latinan laudaturin perusteella.

Onko Kookoksella ja Pekalla mitään yhteistä?

Kun Kookos on sitä mieltä, ettei paikallisilla työehtosopimuksilla saavuteta mitään hyvää, on Pekka toista mieltä ja perustelee sitä sanomalla että ”elämme avoimessa nopeasti muuttuvassa maailmassa”. Avoimesta ja muuttuvasta Kookos onkin ihan samaa mieltä, mutta miten asiat liittyvät paikallisiin työehtosopimuksiin, sitä Kookos ei ymmärrä.

Pekka haluaa antaa keppiä eikä porkkanaa laiskotteleville opiskelijoille; perustulokonseptin hän on mieltänyt niin, että se suosisi juurikin opiskelijoita, ei hyvä. Kookos kannattaa perustuloa – jos ei muuten, niin sillä perusteella, että idean isä Osmo Soininvaara osaa välimerkittää, Pekka taas ei. Toisaalta Pekka ei anna armoa eläkeläisillekään, koska vain ”alempiin eläkkeisiin selvä tasokorotus”, mutta muuten eläkeläisten ei pidä juhliman samassa suhteessa kuin hyödyksi olevan kansanosan.

Wohoo! Potti onkin jo selvä kysymyksen numero 7 kohdalla. Pekka julistaa: ”Elämä ei ole tasaarvoista [sic]. Olemme erilaisia.” Tällä perusteella tuloerojen kasvua ei tarvitse mitenkään yrittää hillitä. Kuka on rikastuakseen, rikastukoon rauhassa – kuka on köyhtyäkseen, köyhtyköön rauhassa, Pekkaa se ei huoleta vähimmässäkään määrin.

Yllätys yllätys: lapsiperheasioissa Kookos, 33, ja Pekka, 57, todellakin kohtaavat. Sekä Pekka että Kookos ovat sitä mieltä, että subjektiivista päivähoito-oikeutta voitaisiin rajoittaa, ja että lahjakkaiden lasten koulut ja erityisluokat ovat kannatettava ajatus. Pekka perustelee ympäripyöreästi: ”Vanhemmilla pitää olla ensisijainen vastuu lapsistaan” ja ”ei näin pienellä kansalla ole varaa taannuttaa [?] lahjakkuuksiaan”. Kookos kaipaisi vähän täsmällisempää argumentointia, mutta tähän on tyydyttävä. Näihin aiheisiin ei Kookoksen kannattamasta puolueesta tipu myötätuntoa Kookoksen mielipiteille (ks. kysymykset 14 ja 15). Onko Kookos sittenkin salaa keskustalainen?

Pekan ja Kookoksen tiet eroavat jälleen maanpuolustuksellisissa kysymyksissä. Pekan mielestä Natossa jo käytännössä ollaan, ”vain leima jäsenkirjasta puuttuu”, ja oma maanpuolustus on puolustusmäärärahojen korotukseen uhrattujen rahojen arvoista. Siviilipalvelusmiehet eivät täytä velvollisuuksiaan, joten nuo ruojat ansaitsevat pidemmän palvelusajan. Jos Pekka ja Kookos keskustelisivat maanpuolustuksesta, heidän pitäisi ensin uppoutua terminologiaan, koska he eivät tunnu yhdistävän sanoihin samoja merkityksiä: Kookoksen mielestä sodat loppuisivat, jos kaikki laittaisivat maansa puolustuksen jäihin. Ja mitä tarkoitetaan ”maalla”? Maa as in Suomi vai maa suhteessa ilmaan, tuleen, veteen? Kookos ei ole erityisen isänmaallinen; Suomi ei ole itseisarvo, rauha on. Ehkä Pekka tarkoittaakin omaa viljelysmaataan? Kaikki kunnia Pekan ponnisteluille, Kookos ei ole valmis puolustamaan Pekan viljelyksiä eikä ainakaan antamaan poikansa tai miehensä henkeä sen hyväksi. Kookoksen mielestä Pekka voisi hyökkäyksen tullessa (ehkä idästä?) siirtyä viljelemään maata vaikkapa muutaman tuhat kilometriä länteen päin.

Pekka ja Kookos saattaisivat tavata veneessä paetessaan lahden yli, pohjoisesta kun ovat kumpikin. Tervehtisivätköhän he toisiaan kohteliaasti, antautuisivatko yhteiskunnallisiin keskusteluihin vai saisivatko hepulin:

Pekka: "Ei jumalauta näillä lakeuksilla mennä viherpiipertäjien kanssa samaan veneeseen!"
Kookos: "Keskustalainen, perkele! Se syöttää mun pojalle jotain heteronormatiivista propagandaa!"

Koska uteliaisuuteni heräsi, kävin tarkistamassa Pekka Vilkunan vastauksia myös muista vaalikoneista. Helsingin Sanomien kysymykset olivatkin hyvin arvomaailmaa kartoittavia (vaalikoneiden vaalissa äänestäisin Hesaria). Ei ollutkaan enää mikään yllätys, että Pekan mielestä homo- ja lesbopareille ei pitäisi sallia adoptio-oikeutta. Myös sudet Pekka tappaisi, jos saisi, tärkeä kysymys kun tämä susiasia on. (Voi hyvä tavaton rakkaat kansalaiset, muuttakaa pois sieltä, missä ne sudet ovat, selvästikään siellä ei kuulu ihmisten asua.)

Jäljellä jää vain kysymys: Ketkä äänestivät Pekan eduskuntaan edellisellä rundilla?

Kun Lenita antoi Vanhasen kuulla kunniansa

2007-03-09T15:48:00.000+02:00

Feministi-ystäväni Kaisa bloggaa maanantaisesta Voimala-ohjelmasta, josta minäkin näin viimeisen puolituntisen.

Olen oikeastaan ihan samaa mieltä Kaisan kanssa, joten turha kai minun on asiasta mitään kirjoittaa.

Ehkä sen verran vain, että koin elähdyttävän fiiliksen, koska löysin Lenita Airiston avulla Susan Kuronen –jupakkaan edes yhden mielenkiintoisen näkökulman. Minä kun en jaksa lukea iltapäivälehtiä enkä oikein naistenlehtiäkään puhumattakaan pelkille juoruille omistetuista lehdistä, olen saanut pääministerimme naisseikkailuista sekä Susan Kurosen persoonasta vain atomistisia tiedonpaloja enkä varmaan tunne edes kaikkia faktoja enkä ainakaan koko spekulaation kirjoa. Sen perusteella mitä olen kuullut, en ole intoutunut etsimään lisää tietoa aiheesta ja olen muodostanut mielipiteeni virran mukana.

Lenita sanoi, että Kurosen tapauksessa nolointa on se, että mies ylemmästä luokasta etsii seuraa köyhästä yksinhuoltajasta ja tarpeensa tyydytettyään hylkää hänet. Mitä se kertoo miehestä?

Nyt kun asiaa ajattelee, juuri noinhan tapaus pitäisikin nähdä. En voi käsittää, että media on pyöritellyt asian sillä tavalla, että se olisikin Kuronen, jonka pitäisi hävetä – siis siksi, että hän on julkisuudenkipeä, hieman opportunistisen kiero, katkera petetty nainen. Ja asiaa on kautta maharöllykkäni pyöritelty siinä määrin, että minäkin olen mennyt siihen kritiikittömästi mukaan! Aika noloa sekin.

Lenita on kyllä ihmemimmi. Hänellä on sana hallussaan ja sanan säilä heiluukin kyllä viuhuen. Kainomman päätä pyörryttää.

Pannukakku ja/tai kiisseli

2007-03-07T19:44:00.000+02:00

Pohdiskelin juuri äsken suhtautumista muutoksiin. Tiedättehän kovasti toistellun käsitteen "muutosvastarinta". Eräät käyttävät termiä kuvaamaan tilannetta, jossa jotkut toiset eräät vastustavat muutosta ja ovat kehityksen esteenä. Jotkut toiset toiset taas ovat sitä mieltä, ettei mitään muutosvastarintailmiötä ole olemassakaan, ja käsite on tarkoitettu vain viemään ajatukset todellisesta ongelmasta pois: todellinen ongelma ovat ehdotetut muutokset, jotka tekevät maailmasta huonomman ja vievät kaikkien elämän kaaokseen, eikä se, että muutosta vastustetaan.

Minä uskon, että on ihmisillä on todellakin tapana vastustaa muutosta muutoksenvastustamisen vuoksi, ei siksi, että muutos (välttämättä) olisi oikeasti vastustettava asia.

Ajatelkaapa, että olisi vaikkapa sellainen ihmisheimo, jolla olisi tapana aina ruuan jälkeen syödä jälkiruoka. Aina, kun ruokaa laitetaan, laitetaan myös jälkiruoka, vaikkapa pannukakkua ja mansikkahilloa tai jätskiä ja kinuskikastiketta tai suklaakiisskeli tai mitä hyvänsä. Ja kun pääruoka on syöty, kaikki söisivät sen jälkiruuan.

Mutta sitten tulisikin joku, joka sanoisi, että jälkiruokia pitää olla kaksi. Että ei riitä, että on pannukakku tänään ja huomenna kiisseli, vaan tänään pitää olla sekä pannukakku että kiisseli ja huomenna sitten jätski ja vanukas. Siitäpä vasta äläkkä nousisi. Kaikilla olisi tietysti hyviä syitä, miksi tämä ei käy. Kaksi jälkiruokaa lihottaa, niiden tekemiseen kuluu huomattavasti enemmän rahaa ja aikaa ja on ylipäätään aivan ennenkuulumatonta, että olisi KAKSI jälkiruokaa. Maailma ei toimi niin, että voisi olla kaksi jälkiruokaa!

Sitten tapahtuisi kaikenlaista ja yhdet sanoisivat yhtä ja toiset toista. Jotkut olisivat ehdottomasti yhtä mieltä ja toiset ehdottomasti toista mieltä ja jotkut käyttäisivät tilaisuutta hyväkseen päästäkseen joidenkin toisten suosioon ja sen sellaista. Joitakin itkettäisi ja toiset julistaisivat suureen ääneen: "Tehkää ihan mitä haluatte! Mulle on ihan sama!"

Jonkun ajan päästä kokeiltaisiin kahden jälkiruuan järjestelmää. Samalla huomattaisiin, että kun vähän täsmennetään koko ruuanlaittoprosessia, kaksi jälkiruokaa syntyykin ruuanlaittajilta aika tehokkaasti. Huomattaisiin kaikenlaisia synergiaetuja, kompetenssien kehittymistä ja roolien eriytymistä. Pikkuhiljaa yhdet erikoistuisivat kylmiin ja toiset lämpimiin jälkiruokiin.

Jonkun ajan päästä joku ehdottaa, että luovuttaisiin tavasta tehdä kaksi jälkiruokaa. No mitä? Tietysti kaikki muistavat, että niinhän me ennenkin teimme, joten eihän ole kovin suuri muutos palata entiseen? Yhden jälkiruuan järjestelmä oli yksinkertainen, helppo, halpa ja nopea.

Hoh hoh hoo, ei suinkaan, vaan kaikki vastustavat eh-dot-to-mas-ti sitä, että olisi vain yksi jälkiruoka. Mitä jos joku ei pidäkään kiisselistä ja on vain kiisseliä tarjolla? Pitää olla diversiteettiä ja tukea monenlaisille yksilöille! Ja mitä tapahtuu niille ruuanlaittajille, jotka osaavat laittaa vain kylmiä jälkiruokia? Eihän heiltä voi yhtäkkiä vaatia, että he osaisivat tehdä myös lämpimiä. Jäävätkö jotkut työttömiksi? On myös niitä, jotka eivät olleet heimossa vielä yhden jälkiruuan järjestelmän aikaan ja heidän mielestään sellaista ei kertakaikkiaan voi olla olemassakaan, että jälkiruokia olisi tarjolla vain yksi. Sehän olisi puhdas barbaria. Maailma ei toimi niin, että voisi olla vain yksi jälkiruoka!

Tämän esimerkin oli tarkoitus todistaa, että muutosta vastustetaan, vaikka tosiasiassa sekä vanha että uusi tapa saattavat olla toimivia. Sitä, mikä on nyt, pidetään hyvänä, vaikka se oikeasti olisi todella huono. Ihmiset sopeutuvat, ja vieläpä siinä määrin, että olot saattavat olla suorastaan epäinhimilliset, mutta muutosta vastustetaan silti.

Kahden jälkiruuan esimerkki oli elävästä elämästä, tosin kyse ei ollut jälkiruuasta. Voitte vaihtaa jälkiruuan tilalle melkein mitä tahansa työelämässä vastaantulevaa niin kuin vaikkapa tuotelinjan, ohjelman, konfiguraation, navigointipolun, dokumentin.

Saapa nähdä onko meidän "heimolla" kohta yksi vai kaksi - jälkiruokaa.

Kookos käveli ja ajatteli tunnin verran

2007-03-04T13:22:00.000+02:00

Kävelin eilen kaupunkiin. En siksi, että erityisesti pitäisin ulkoilusta ja käyttäisin kaikki mahdollisuudet ulkoiluun hyväkseni, vaan siksi, että peppuni jatkaa leviämistään, ja jonkinlaisiin epätoivoisiin toimiin on ryhdyttävä.

En vieläkään ole keksinyt, kuinka saisin itseni harrastamaan liikuntaa eli siis uhraamaan liikunnalle sellaista aikaa, jota ei ole pakko pyhittää töille (ansio- tai koti-) ja joka ei ole kohtuuttomassa määrin pois lapseltani. Sellainen aika on siis sitä aikaa, jonka voin käyttää kuten itse tahdon ja mitä suurimmassa määrin siis arvovalinnoille alisteista aikaa. Minun arvoissani liikunnalle uhrattu aika on yhtä kuin hukkaan heitettyä aika ja on erittäin vaikea päätös nipistää esimerkiksi opiskelu- tai päiväuniaikaa liikunnan vuoksi.

Päätin siis kävellä kaupunkiin, koska kaupunkiin oli mentävä. Minulla oli siis tavoite, en lähtenyt hukkaamaan aikaa liikkumiselle.

Koska käveleminen on tajuntaalaajentavan pitkästyttävä kokemus, päätin keskittyneesti ajatella koko matkan. Aiheeksi valitsin laihtumisen. Tuotin muun muassa seuraavanlaisia ajatuksia:

Teinityttönä laihduttaminen onnistui, nykyään ei. Mikä ero on teini-ikäisen minäni ja kolkyt ja risat –minäni välillä? Päällisin puolin asiat ovat samoin: inhosin liikuntaa jo tuolloin, rakastin rasvaisia ja sokerisia herkkuja, laihtumisen metodi oli sama eli nälän näkeminen sillä varjolla, että myöhemmin saa herkutella. Jostain syystä tuolloin itsekurini oli suurempi ja onnistuin menestyksekkäästi pitämään itseäni nälässä repsahtamatta, mutta nykyään se ei onnistu. Miksi ei?

Tulin siihen tulokseen, että eroja on ainakin kaksi. Ensinnäkin ruokailutilanteet ovat muuttuneet. Kun olin teinityttö, meillä ei juurikaan syöty television ääressä eikä naposteltu pitkin iltaa. Yksi syy oli se, ettei äitini pitänyt siitä, että keittiön ulkopuolella murusteltiin ja läikyteltiin juomia. Söin siis herkkuja, mutta kohtuuden rajoissa lähinnä koulun jälkeen kotiin tultuani ja iltapalalla.

Toisekseen elämäni ei ollut niin velvollisuuksien täyttämää kuin nykyään. En ollut niin pitkästynyt kuin nykyään eikä ruoka elämänsisältönä varmaan pälkähtänyt mieleeni niin usein kuin nykyään. Olin kyllä tuolloinkin herkkusuu. Sen energian minkä sain, sain lähinnä karkista, pullasta ja makaronista, mutta olin lähes anorektisen laiha. Minulla oli enemmän omaa aikaa, jonka saatoin käyttää, miten halusin ja käytinkin sitä aikaa monenlaiseen. Pääsin ihanaan flow-tilaan kirjoja lukemalla, laulamalla, ystävien kanssa, kirjeitä kirjoittamalla, kaikenlaista pientä näpertelemällä, ajattelemalla poikia – eikä mitään flow-tilaa tarvinnut paikata paremmaksi syömällä. Nykyään olen hieman pitkästynyt ja hivenen kyyninen teinpä mitä hyvänsä. Jotta jaksaisin vaikkapa televisiosarjoja ylipäätään seurata, tarvitsen oheistoiminnon: syömisen ja juomisen.

Koska liikunnan lisäämisen ajatuksesta olen kutakuinkin luopunut, pitäisi näemmä siis keskittyä kahteen asiaan: ruokailutilannetottumusten muuttamiseen ja ruuattomien flow-tilanteiden määrän lisäämiseen. Kylläpä onkin helppoa! Siitä vaan ryhdyn siis toimeen.

Pieni epätoivoinen ele oli kuitenkin tuo kävely. Hyötyliikunnan lisäämistä pidän jonkunlaisena mahdollisuutena itselleni, koska siinä liikunta ei ole itsetarkoitus vaan paikasta toiseen siirtymisen väline. Ensi viikolla voisin kävellä vaikka töihin. Jos siis minulla ei olisi läppärilaukkua kannettavana. Ja jos ei ole liian kova pakkanen. Ja jos ylipäätään viitsin mennä toimistolle, kun ei siellä ole paljon ketään hiihtolomaviikolla.

***

Perjantaina meillä syötiin kreikkalaisen, modifioidun reseptin mukaan tehtyjä lihapullia tomaattikastikkeessa ja riisiä.

Lauantaina miespuoliset söivät lounaaksi edellisen päivän lihapullia kera tuorespagetin. Minä jätin lounaan väliin. Päivälliseksi oli kanafileitä leivitettynä. Leivitysseoksen sisällöstä en tiedä muuta kuin, että siinäkin oli parmesania, mies teki. Lisänä oli chili-perunaveneitä (jotka poika yökki takaisin lautaselle) sekä tomaatti-mozzarella-basilikasalaattia. Jälkiruuaksi sellaisen pikkuiset jäätelökupit. Eilen oli hyvä päivä, koska illalla mies värkkäsi saunan jälkeen vielä sushia, sitten oli paria juustoa ja patonkia.

Härregyyyyyd!!!

2007-03-02T23:21:00.000+02:00

Mulle ei ole kerrottu mitään, ei vihjattu, ei ennakkovaroitettu, ei mitään.

Sisko bloggaa!

Ja sen siippakin vielä! (Vai saikohan tätä sanoa.)

Ja vielä kaiken kukkuraksi en yleensä lue tätä blogia, joka edustaa huumorinlajia, jota en ymmärrä enkä suuresti arvosta, mutta nyt satuin vilkaisemaan ja seurasin linkkiä Hesarin blogeihin.

Rakas sisareni on mediailmiö! Ei sillä, etteikö hän olisi ollut sitä jo aiemmin, mutta nyt vielä vähän enemmän. Terveisiä!

Eilen meillä syötiin kalaa

2007-03-02T18:41:00.000+02:00

Luin eilen Tiina Kaarelan blogin ruokamaisteriosastosta Tiinan oodin ruualle. Samaistun hänen ruoka-asenteeseensa hyvinkin, mutta jäin kovasti kadehtimaan kohtaa jossa sanotaan: "Edes jatkuva soppavastuu yksinhuoltajana ei saanut minun kokkaushaluani laimenemaan."

Minun motivaationi laittaa ruokaa on nimittäin hiipunut hiipumistaan kadotakseen joskus ennen joulua kokonaan. Enkä ole edes mitään niin ekstreemiä kuin yksinhuoltaja.

Olen pitänyt itseäni sillä tavalla tavisten yläpuolella olevana, että perheeni ei syö eineksiä. Viime kuukausina on siitäkin säännöstä tingitty - ja häpeällistä kyllä, oikein tykästyin niihin sellaisiin lihapulla-perunamuusiannoksiin, joissa on keitetyt porkkanat ja ruskea kastike mukana. Meillä on syöty myös kananugetteja ja Saarioisten pitsaa, käyty paljon Mättöaattilla ja Kotipizzassa.

Jos tästä jotain hyötyä on ollut, niin se, että olen päässyt siitä kirotusta ylemmyydentunnosta eroon. Einesten ostaminen tekee nöyräksi, eikä nöyrtyminen totta tosiaan ole mukavaa, mutta pidemmän päälle varmaan ihan hyvä kehityssuunta. Aika pieni täytyy olla sen ihmisen, joka saa hekumaa siitä, ettei syö eineksiä, ja muut syövät.

Joka tapauksessa ruuanlaittomotivaationi hiipuminen johti siihen, että olen sysännyt vastuuta ruokataloudesta miehelleni. Jo muutama päivä viikossa ilman että ei tarvitse suunnitella, listata, hankkia, sulattaa ja kokata on johtanut siihen, että motivaatio on aloittanut varovaisen hiipimisen takaisin.

Juuri nyt tajusin, että myös nöyrtymiselläni ja siitä johtuneella tavoitetason laskulla on saattanut olla osuutta asiaan. On kivempaa laittaa ruokaa, kun vanne ei kiristä päätä.

Nyt minulla on sitten sellainen pieni idea, että alkaisin kirjoittaa tänne blogiin, mitä meillä syödään. Tästä olisi ainakin seuraavat hyödyt:

1. Pitäisi kirjoittaa joka päivä.
2. Joka päivälle olisi aihe, josta kirjoittaa, ja vieläpä sellainen aihe, jota ei erityisemmin tarvitsisi muistella ja herutella, vaan sisällön pystyisi helposti palauttamaan mieleensä.
3. Lista ruuista toimisi myös myöhempien aikojen arkiruokaidealistana.
4. Jotkut muutkin voisivat saada ideoita. Voisin kirjoittaa toisinaan myös jokusen ohjeen niistä ruuista, joita teen. Siis sellaisista helpoista arkiruuista, joista ei kukaan saa mitään stressiä.
5. Pysyisin nöyränä, koska joskus joutuisin viikon ajan kuitenkin kirjaamaan kananugetteja, hampurilaisia ja pitsoja.

Aloitetaan siis eilisestä.

Eilen söimme kuhafilettä (suurehkoja paloja kuhaksi), jotka leivitin korppujauhomausteseoksessa, johon olin lisännyt parmesaaniraastetta. Lisäksi oli keitetyt perunat ja salaatti, melkoisen perussellainen. Kala oli vähän liian suolatonta, mutta ruoka maistui kaikille ihan kohtalaisen hyvin. Jälkiruuaksi poika söi muutaman Marie-keksin ja niin minäkin kera teekupposen.

Vaikea metodi

2007-03-01T14:10:00.000+02:00

Mikään ei ole kyllä suoraviivaista lasten kanssa, ei edes saduttaminen. Menetelmä sinällään on yksinkertainen:

1. Ota kynä ja paperia.
2. Sano lapselle: ”Kerro satu.”
3. Kirjaa lapsen satu muistiin.
4. Lue satu lapselle ja pyydä häntä korjaamaan virheet.

Ja voilá, niin sinulla on käsissäsi pala lapsen maailmaa, ikkuna, josta kurkistaa lapsen pääkoppaan ja nähdä siellä iloja, suruja, pelkoja, toiveita, monenlaisia merkityksiä.

Mutta yksinkertaisuus on vain näennäistä. Lapsi ei ehkä haluakaan satuilla. Hän kyllä kuuntelee toisten kertomat sadut. Ja hän tuntee sadun rakenteen ja tarinankerronnan tavat, mutta kieltäytyy.

Jossain lukemassani sadutusohjeessa käskettiin ryhtyä saduttamiseen, kun lapsi on virkeä ja hyväntuulinen ja kun hetki on rauhallinen. Korostetaan miellyttävää tunnelmaa ja sen sellaista myönteisyyttä, niin kuin aina kaikessa toiminnassa lasten kanssa, tiedättehän.

Mitenkä meillä?

Äiti: Kertoisit nyt mulle sadun.
Eetu: Eikä!
Äiti: Kerro vaan. Ei sen tartte olla pitkä. Mistä sä kertoisit? Mikä olis kiva aihe?
Eetu: (kiukuttelevaan sävyyn) Eee-ee-ei.
Iskä: (huutaa sohvalta) Kerrot nyt äitille sadun, kun äitin tarttee saada se essee kirjotettua. No, miten ne sadut alkaa? Olipa kerran? Mikä?

Eetu pinnistää:

Pieni tyttö, jonka kanssa oli isä.
Ja lähellä asui karhu.

Tulihan se sieltä.

Vasunmetsästys, osa II

2006-11-22T22:54:00.000+02:00

Päiväkotiasioiden luottohenkilöni vakuutti minulle, että Oulun vasu on tulossa tämän vuoden aikana. Se tulee kuulemani mukaan piakkoin sosiaali- ja terveyslautakunnan käsittelyyn, jonka jälkeen saattaa olla, että myös kuntalaisille tulee tilaisuus kommentoida.

En ehtinyt kysyä, mutta oletan, että jo valmistelussa on ollut vanhempien edustus, mutta mistä sitäkään toisaalta tietää. Virkamiehet ovat niin tottuneita siihen, että kuntalaiset ovat passiivisia silloin kun pitäisi itse nähdä vaivaa yhteisen hyvän eteen, ettei heille tule enää oikein mieleenkään pyytää laajaa osallistumista. Pitää kyllä olla juuri oikeaan aikaan oikeassa paikassa, jotta varmasti saisi kaiken tiedon. Jos luottaa siihen, että tärkeistä asioista aina kuulee yhtä tai toista kautta, niin pettyy pahasti.

Aion ottaa tämän vasu-pisneksen nyt oikein tehotarkkailuun. Havaitsin nimittäin, että eipä yksikkökohtaisia eli päiväkotien omia vasujakaan webistä löydy. Tiedän, että meidänkin päiväkodilla sellainen on ja minulla on siitä kyllä hard copy, mutta mikä ihme estää tyrkyttämästä tuota dokumenttia sähköisestikin. Senhän pitäisi suorastaan kulua vanhempien käsissä.

Vasu meni hukkaan

2006-11-22T13:19:00.000+02:00

Kiimingin kunta kommentoituttaa parhaillaan internetissä tuoretta kunnan varhaiskasvatussunnitelmaa. Nyt kaikki kilvan kommentoimaan – minä aion ainakin. En ole kiiminkiläinen, mutta kommentointia ei ole mitenkään rajattu pelkästään paikallisiin.

Jo yli vuosi sitten vasu-työ oli meneillään tai saatu päätökseen yli 90 % Suomen kunnista, mikä on paljon se. Jonkunlainen valtiollinen ukaasikin vasuihin liittyi, tarttee saada valmista vuoden 2007 loppuun mennessä tai jotain sen suuntaista. Olikohan peräti niin, että on annettu jatkoaikaa?

90 prosenttia kuulostaa minusta melkein samalta kuin ”kaikilla on jo se, paitsi joillain pikkuisilla perähikiän kunnilla, joissa lapset hoidetaan kotona kumminkin; suurimmat ja kauneimmat ovat vasunsa kirjoittaneet jo vuosia sitten”. Niin sitä pieni ihminen naiviudessaan luulee, vaan luulee väärin. En tiedä muista isoista, mutta ponnisteluistani huolimatta en löytänyt Oulun kaupungin vasua. Lisäksi minulle on kerrottu suhteellisen luotettavalta taholta, että Oulussa ei kunnallista vasua ole. En oikein ota uskoakseni.

Tämän verran sain irti Oulun vasusta. Ruhtinaallinen reilu kuukausi on tätä vuotta vielä jäljellä, joten onhan ihan mahdollista, että vasu on jo ihan tuloillaan - onhan? Sen sijaan huolestuttavaa on, että sivulla kerrotaan hankkeen aikataulun olevan toukokuuhun 2006 asti. Piti oikein pysähtyä palauttamaan mieleen, mikä vuosi nyt on.

Asiantila varmistui Stakesin sivuilta: Oulussa vasu on prosessivaiheessa nimeltä "tekeillä", valmistumisaikataulu "syksy 2006". (Sivuhuomautus: Ne siellä Stakesissa tietää meistä kyllä ihan kaiken. Sen lisäksi, että vakoilevat meidän vasu-prosesseja, kirjaavat kunta kunnalta ylös myös varhaiskasvatuksen hallinnonalanvaihdoskeskustelua, sekin muuten meillä melkoisen jumissa.)

Lähetin sähköpostia Oulun vasun yhteyshenkilölle Liisi Puolanteelle ja kysyin vasun valmistumisajankohtaa ja kommentointimahdollisuuksia. Kiersin ihan pikkuruisen puukkoa haavassa ja laitoin mukaan linkin Kiimingin kunnan vasu-kommentointisivuun. Esitin toiveenani, että kommentoinnin voisi hoitaa päivähoitoalueittain ja tehdä siitä oikein sellaisen kasvatuskumppanuudenedistämistempauksen.

Tänään tapaan lautakunnassa ehdotonta päivähoitoauktoriteettiani, erästä fiksua päiväkodin johtajaa. Hän kertoo minulle faktat ja taustat. Sitten tiedän.

Houkutus olisi suuri tehdä tästä oikein numero ja alkaa vetää vaikka paikallisyhdistystä. Minua on pyydetty, mutta epäröin vastuuta yhdistystoiminnan peruspuurtamisesta. Sen sijaan jos kunnon taistoja on edessä, niin miksei.

Lasten leikkiä

2006-11-13T15:50:00.000+02:00

Syväluen parhaillaan Stakesin Varhaiskasvatussuunnitelman perusteita (2005) eli tuttavallisesti Vasua, joka on tentittävänä eräällä varhaiskasvatuksen kurssilla, jonne olen menossa.

Leikkiminen on asiakirjan mukaan yksi lapselle ominainen tapa toimia. Leikkimistä käsittelevässä osassa yllätyin hieman ”kasvattajayhteisön” roolin muotoiluista (s. 21):

”Tyydytystä tuova leikki on usein riippuvainen kasvattajien toiminnasta. Lasten
leikin tukeminen vaatii huolellista havainnointia ja kykyä eritellä
leikkitilanteita.”

Jotenkin olen itse lähtenyt siitä olettamuksesta, että lapset rakentavat yhdessä tai yksi lapsi yksin leikkiä eikä aikuisella tarvitse välttämättä olla leikin syntymisessä mitään osaa. Mitä ilmeisimmin asiakirjan ”kasvattajyhteisö” myös viittaa ainoastaan ammattikasvattajiin, ei vanhempiin ja muihin kodin kasvattajayhteisön jäseniin. Itse haluaisin lukea tätä niin kuin muitakin varhaiskasvatusta käsitteleviä kirjoituksia niin, että samoja periaatteita voidaan soveltaa sekä kotona että yhteiskunnan järjestämän varhaiskasvatuksen piirissä. En pidä rivien väliin mielestäni piilotetusta asenteesta, että vanhemmat ovat ”vain” vanhempia, kun taas ammattikasvattajat kasvattavat ”oikeasti”.

”Sensitiiviset ja sitoutuneet kasvattajat tunnistavat lasten sanallisia ja
sanattomia aloitteita ja aikomuksia ja vastaavat niihin.”

Edelleen haluan lukea tämän myös niin, että väittämää voidaan soveltaa kotonakin. Kotiympyröissä ongelma ei yleensä ole, ettei aloitteita tunnistettaisi eikä se, etteikö niihin haluttaisi vastata, vaan se, ettei ole aikaa vastata tai se ei ole edes tarkoituksenmukaista. Ensisijaisesti lapsen pitäisi oppia leikkimään yksin ja muiden kanssa eli työllistämään itse itsensä, löytämään mielenkiinnon kohteita lähiympäristöstään ja kehittämään itsenäisesti harrastustaan. Jos ei välillä hieman pitkästy ja joudu käyttämään luovuuttaan, vaan saa aina viihdytystä, johon tarvitsee vain osallistua, ei ehkä opikaan saamaan elämästä irti kovin paljoa.

Vasussa kirjoitetaan vielä siitä, miten eri ikäkausina kasvattajan rooli leikissä muuttuu leikkiin osallistujasta havainnoijaksi. Tämän kyllä tunnen: vauvaa ja taaperoa pitää viihdyttää hartiavoimin – oi niitä onnellisia, jotka saavat niitä sellaisia vauvoja, jotka viihtyvät sylissä köllöttelemässä tai lattialla helistintä tuijottelemassa – leikki-ikäinen viihtyy jo hetken yksinkin. Leikkivän lapsen havainnointi onkin mielipuuhaani, mutta edelleen kiristelen hampaitani, kun en osaa, en jaksa, en viitsi sitä varsinaista uppoutuvaa leikkimistä.

”Kasvattajat tutustuvat myös siihen todellisuuteen, jota lasten leikit
heijastavat.”

”Kaikki, mikä näkyy leikissä, on lapselle merkityksellistä.”

Muutaman vuoden ikäinen ei osaa vielä eritellä tunteitaan – paitsi toisinaan yllättää ”aikuismaisuudellaan” – mutta leikki paljastaa paljon lapsen iloista, suruista, peloista, käsitteiden ymmärtämisestä ja (opituista) asenteista. On ihana kuunnella leikkiä, jossa lego-ukot pyytävät toisiltaan kohteliaasti asioita – mutta pitäähän niitä räyhätaitojakin leikissä harjoittaa, joten kieltäydyn syyllistymästä siitä, että sitä räyhäämistäkin leikeissä kuuluu.

Ihmelappi

2006-11-06T22:36:00.000+02:00

Meille kuuluu puuduttavan hyvää, kertakaikkisen perusteellisen tavallista perhe-elämää. Toki on ajoittaisia suruja ja ehkäpä väliin muutama nostattavakin kokemus.

Tänään nauroin itselleni ehkä vuoden verran lisäelämää, kun mieheni esitti työpaikan parkkipaikalla, miten maan alla (ehkä?) lymyävää "rengasanturia" voi hämätä liikehtimällä rengasmaiseen tapaan ja saada näin puomin aukeamaan, se kun yleensä aukeaa vain autojen ja pyörien edessä. Nauroin niin, että silmistä tirskuivat vedet kuin Pelle Hermannilla konsanaan. Puomi on meille mysteeri, mutta jos pokka pitäisi, ryhtyisimme yhden perheen empirisiin tutkimuksiin sen toiminnasta. Mutta eihän sellainen sovi, koska töissä esitämme vakavia ihmisiä, jotka eivät höpsöttele puomiasioissa.

Voitte suhtautua tähän naureskellen, mutta meillä asustaa ihmelapsi! Ihan todella. Olemme miehen kanssa vakuuttuneet, että hän on vielä normaalia ihmeellistä lastakin ihmeellisempi. Pidätämme itsellämme oikeuden uskoa niin ja paistatella hänen ihanuutensa auringossa. Ja vaikka hän ei olisikaan kuin ihan tavallinen poika, paistattelemme silti.

4-vuotisneuvolassa poikaa kehuttiin. Hän tekee oikeastaan kaikilla kehityksen osa-alueilla asioita, joita muut samanikäiset eivät tee. Hän kokoaa monimutkaisia palapelejä ja hyppii yhdellä jalalla ympyrää. Minä esittelen häntä kaikille enemmän tai vähemmän kiinnostuneille ylpeänä ja käsken kuin pientä apinaa: "Hypi!" Apina ei aina tottele, mikä onkin sitten varsin tyypillistä tämänikäisille yksilöille.

Tarhassa harjoittelijatyttö valitsi Eetun tutkimuskohteekseen. Keskustelimme ensin Eetusta ja hänen vahvuuksistaan ja heikkouksistaan. Opiskelija kertoi ensin löytäneensä vain yhden kehityskohteen: Eetu ei osaa laittaa kenkiä jalkaan ja sitä pitäisi harjoitella. Vähältä piti etten raaskinut sanoa hänelle, että häntä on manipuloitu pahemman kerran. Ottaisin minäkin hyväuskoisen kengänlaittajan.

Kehitystavoitteita löytyi lopulta kun haasteet etsittiin ikäryhmää ylemmiltä. Vaikeampia pelejä, monimutkaisempia sääntöleikkejä, vaikeampia askarteluja. Seurallinen lapsemme nauttii eniten leikeistä, joissa kilpaillaan tai joissa on jokin yhteinen tavoite, opiskelija ohjaa häntä sellaisiin.

Sosioemotionaalisella puolella Eetua luonnehdittiin suosituksi kaveriksi, joka ottaa muut huomioon, ei hae itselleen huomiota, mutta saa sitä. Päiväkodin henkilöstön mukaan Eetu lähtee innoissaan mukaan kaikkeen uuteen ja pitää oikeastaan kaikesta, mitä päiväkodissa tehdään olipa kyseessä jumppa tai askartelu tai lukuhetki. Kognitiivisen kehityksen osalta Eetun todettiin olevan älykäs lapsi, joka oppii mielellään uutta.

Ja sitten toisaalta Eetu on vielä niin pieni. Hän ei kyennyt katsomaan Pingviinien matka -elokuvaa, koska eräs pingviineistä eksyi, ja oli Eetulle liian rankkaa, kun se ei enää löytänyt takaisin toisten luokse. Toisten huomioonottaminen unohtuu kotiovella - kotona saa hyvillä mielin heittäytyä ihan vauvaksi tai vaikka kiukkuiseksi mörökölliksi.

Iltayöstä mörököllivauva tökkäisee lämpimät varpaansa kylkeeni ja heittää käsivartensa pääni yli ja sammaltaa unen keskeltä: "Äiti, jutellaan vielä tiitä joulukalentelitta..."

Ihmelapseni ei osaa vielä sanoa ässää eikä ärrää.

Feministinen sitaatti

2006-11-06T22:02:00.000+02:00

Feministiä lukiessani joudun aina hykerryttävään tilaan, kun nauru kuplii kurkussa samaan aikaan kun ajatukset poukkoilevat päässä ennentutkimattomilla reiteillä. Kaisa on jälleen ehtinyt lukea monenlaista ja vieläpä kirjoittaakin lukemastaan (toisin kuin eräät muut, jotka eivät kirjoita oikeastaan ollenkaan).

Suksikoot vaan kuuseen gynosentriset feministit:

"Minusta gynosentrinen feminismi ei voi olla oikeastaan enää feminismiä, joka kuitenkin [on]yhteiskunnallinen liike, eikä mikään lajin lisääntymisshow. Sen sijaan gynosentrinen tolloismi voi tietysti toimia jonkinlaisena äitien vapautusliikkeenä - jos nämä naiset tosiaan tahtovat olla ennen kaikkea äitejä ja vasta sitten naisia ja kansalaisia." (Feministi 12.9.2006)

Vilja-aiheisia pohdintoja

2006-07-26T23:54:00.000+03:00

Olen miettinyt tuota Kauraa. Se kun on ilmoittanut pitävänsä tauon.

Ensinnäkin kiinnostaa ihan inhimillisestä uteliaisuudesta, että pitääkö tauko ja kauanko pitää. Sen jälkeen, kun Kaura oli ilmoittanut pitävänsä tauon, hän ilmaantui oman viestinsä kommenttiosastolle kommentoimaan seuraavana päivänä. Jaksaisinko siis ottaa vakavasti koko taukoa? Syynä epäilykseeni on, että Kaura on siitä asti, kun alkoi blogiaan pitää, ollut varmaan koko blogimaailman aktiivisimpia kirjoittajia ja kommentoijia, suorastaan hurahti bloggaamiseen kertalaakista, mistä syystä osaksi – luonnollisesti kepeän harmittoman humoristista kirjoitustyyliä ja koskettavia aiheita väheksymättä – hänestä on tullut kovin suosittu. Ei ole Blogiversumi enää sama, jos Kaura ei enää kirjoita, vaikka en itse olekaan aktiivinen lukija, satunnainen tirkistelijä korkeintaan.

Toinen, mikä on kiihottanut uteliaisuuttani Kauran lähes alkupostauksista lähtien, on huumorin ja tragedian yhdistelmä. Kauran toinen lapsi on vammainen ja melko suuri osa hänen kirjoituksistaan käsittelee taivalta vaikean, vaikka tietysti rakkaan, esikoisen kanssa. Ihmettelyni kohdistuu näihin alueisiin:

Miten hän onnistuu kirjoittamaan niin kepeästi elämästä, jonka täytyy olla aika raskasta? Onko kepeys (1) todellista, (2) osoitus kaikkivoittavasta optimistisesta elämänasenteesta, (3) vaikeiden asioiden ja tunteiden käsittelykeino vai (4) niiden torjuntaa? Toivoisin, että 2 tai 3, mutta pelkään, että 4. Ykkönen olisi jo liian paksua.

Mikä vetoaa innokkaisiin lukijoihin? (1) Perverssi tirkistelynhalu: "Mitähän vaikeaa niillä tänään on?", (2) naisellinen myötäelämisen ja säälin tunteen sosiaalipornografinen viljely, (3) sokea luulo siitä, että Kauran elämä olisi oikeasti niin kepeää kuin miltä se kuulostaa ja hauskalla kirjoitustyylillä nautiskelu vai (4) todellinen ystävyys Kauran kanssa?

Kauralle ja hänen perheelleen toivon kaikkea hyvää. Lapsilla on ainakin Kauran kirjoituksissa antaman kuvan perusteella hyvät, asialleen omistautuneet vanhemmat (eikä ole mitään syytä olettaa, etteikö näin olisi myös todellisuudessa, vaikka internet toki mahdollistaa myös huijauksen). Toivon myös kaikesta sydämestäni, että Kaura taas palaisi kertomaan perheestään, koska hänen kirjoituksistaan löytyy edes merkityksen siemen kaiken blogi-bullshitin keskellä. Jatkossa toivoisin vain aavistuksen verran vähemmän arjen banalisointia ja sanakikkailuja, enemmän tositarinoita ja autenttisia tunteita. Joskus Kauraa lukiessa kun ei tiedä, onko hän todella masentunut vai vitsaileeko. Ehkä ei ole tarkoituskaan tietää? Ehkä hän haluaa karnevalisoida tuskan?

Ja samaan hengenvetoon täytyy mitätöidä sanomansa: Kukin kirjoittaa kuten haluaa ja antaa itsestään blogistiyhteisölle juuri niin paljon kuin haluaa. On monta mielenkiintoista tarinaa, joita ei koskaan kirjoiteta yhteenkään blogiin. Blogi- tai mikään muukaan julkisuus ei voi koskaan kertoa kuin osan totuudesta.

Minä kasvatan

2006-07-25T22:10:00.000+03:00

Luen parhaillaan Maarit Alasuutarin kirjaa Kuka lasta kasvattaa?. En ole vielä päässyt kakkoskappaletta pidemmälle, mutta paljon ajatuksia on jo herännyt. Alasuutarin mielenkiinto kohdistuu vanhemmuuteen suhteessa "yhteiskunnallisiin kasvattajiin". Hänen väitöskirjansa käsittelee sitä, miten äidit ja isät hahmottavat kasvatusvastuunsa ja millaisena kokevat päiväkodin ja koulun kasvattajat. Kirjan nimi jo pukeekin tutkimusasetelman sanoiksi: Kasvattavatko lasta ensisijaisesti isä ja äiti vai ammattikasvattajat?

Tutkimusongelma on itse asiassa erittäin arkinen ja sellaisena herättää ainakin minussa monenlaisia tunteita sekä muistoja esimerkkitapauksista. Oikein puistattaa, kun muistelen päivähoitotaipaleemme ensi aikoja. Sinänsä kaikki meni oikein hyvin, mutta perhepäivähoidossa oli parikin ongelmaa, joihin en tänäkään päivänä tiedä ratkaisua.

Perhepäivähoitajan työpaikka on myös hänen kotinsa. Toisen ihmisen kotiin on vaikea tunkeutua, erityisesti jos isäntäväki ei toivota tervetulleeksi. Eetun hoitajalla oli tapana ottaa lapsi vastaan suoraan ovella, täysissä pukeissa. Hyvästely tapahtui oven suussa. En koko perhepäivähoitoaikana astunut kynnyksen yli montaakaan kertaa.

Sinänsä tapa toimi meillä ihan hyvin, mutta koimme ongelmalliseksi sen, että lapsemme oli ikäänkuin hoitajan omaisuutta päivän ajan. Emme juurikaan nähneet hoitajan kotia, emme koskaan päässeet seuraamaan arkirutiineja. Mitä noiden seinien sisällä päivän aikana tapahtui, jäi meille arvoitukseksi.

Heti kun Eetu siirtyi päiväkotiin, teimme toiminnallamme itsellemme ja päiväkodin henkilöstölle selväksi (eikä sitä erityisemmin tarvinnut edes korostaa, koska asia oli päiväkotiympäristössä itsestäänselvä), että Eetu on meidän lapsemme ja me osallistumme lapsemme elämään olipa lapsemme minkä tahansa yhteiskunnallisen instituution helmoissa kulloinkin. Me menemme kaikkialle, minne lapsemme menee ja tapaamme lastamme vapaasti mihin kellonaikaan hyvänsä. Meille ei voi asettaa porttikieltoa lapsemme elämään kello 8-16.

Toisin kuin Alasuutarin haastateltaville, minulle ja miehelleni on selvää, että me olemme kaikissa tilanteissa lapsemme ensisijaisia kasvattajia, parhaita asiantuntijoita lasta koskevissa kysymyksissä ja tunnetasolla tärkeimmät aikuiset, joiden puoleen lapsen täytyy saada kääntyä aina kun siltä tuntuu. Päiväkodissa en ole suostunut jäämään kynnykselle, en edes eteiseen, vaan menen niin pitkälle kuin lapsenikin ja viivyn niin kauan kuin mielestäni lapsen vuoksi pitää.

Arviointikykyämme on kunnioitettu. Luulen, että päiväkodin henkilöstöllekin on helpompaa, jos vanhemmat osoittavat käytöksellään ottavansa lapsestaan vastuun aina kun ovat läsnä. Kaikkein miellyttävimpiä hetkiä ovat ne, kun hoitajat tukevat luontevasti minun tai mieheni toimintaa ja vastaavat lapsen tarpeisiin, heti kun me olemme lähdössä. Se on todellista kasvatuskumppanuutta.

Periaatteessa näin

2006-06-26T00:13:00.000+03:00

Kiltti kirjoitti jo jokin aikaa sitten hulvattoman kutkuttavan listan kasvatusohjeista, joita hän aikoinaan oli ehdottomasti aikonut noudattaa, mutta joista osa on lentänyt arjen pyörityksessä ikkunasta ulos, kuin nelivuotiaalta spiderman-lippis konsanaan. Kutkutti sen vertaisen, että jäin itsekin keräilemään samanlaisia enemmän tai vähemmän tiedostetusti.

En saanut oikein kunnon listaa kokoon, mutta tässä muutamia periaatteita, joista itse olen joutunut joustamaan:

Lapset puetaan siististi, yhteensopiviin vaatteisiin ja he ovat muutenkin pestyjä ja suittuja.
Pidän edelleen kiinni siitä illusiosta, että lapseni on hyvin hoidetun oloinen (onhan hän, onhan?), mutta tosiasiassa olen useammin kuin kerran esiintynyt julkisuudessa pikkumonsterin kanssa, jolla on naamassa rään, jäätelön ja hiekan seosta, lahkeet liian lyhyet, paita täysin yhteensopimaton housujen kanssa ja päässä jokin kammottava hattureuhka. Toivon ja rukoilen, ettei tuttuja tulisi vastaan. (Toisaalta kun tulee, olen kuitenkin vain lapsestaan ylpeä äiti: "Poika söi äsken vähän jätskiä.")

Ruoka syödään pöydässä.
Tästäkin pidän epätoivoisesti kiinni, mutta joustan hätätilanteissa. Keksi kädessä meillä ei kuljeksita (no, ehkä kerran tai kaksi on kuljeksittu), eikä sohvalla syödä Yhtään Mitään, mutta olen valmis rauhoittamaan villieläimen eväillä, vaikka äitini on opettanut, että hyviin tapoihin ei kuulu kuljesjella pihalla leipä kädessä. Esimerkiksi joskus meillä käy niin ohraisesti, että nukutaan pommiin, eikä ehditä päiväkodin aamiaiselle, mutta ei myöskään ole aikaa kinastella kotona aamiaisesta, koska on jouduttava töihin. Silloin annan pojalle näkkärin käteen ja nostan turvaistuimeen. (Eihän se sitä syö, mutta yritetty on.)

Lapsen kanssa leikitään keskittyneesti joka päivä vähintään 15 minuuttia.
Ns. laatuaika ei nykyoppien mukaan ole enää laatuaikaa, mutta itse yritän silti pitää kiinni periaatteesta, että annan lapselleni muutakin kuin arkiläsnäoloa. Haluan antaa sataprosenttista läsnäoloa, aikaa, jolloin keskityn vain lapseni kanssa olemiseen, kuuntelen vain häntä, elän vain hänen ehdoillaan. 15 minuuttia ei kuulosta paljolta, mutta niin vain on, että joinain päivinä minulla on tarjota vain: "oota kohta" ja "mä teen tän loppuun" ja "äiti ei nyt ehdi". Lohduttaudun sillä, että näinä päivinä pojan isällä on antaa sitä sataprosenttista aikaa. Ehkä se riittää?

Ihan pakko kirjoittaa välillä

2006-05-26T01:17:00.000+03:00

Tulee se näköjään selkäytimestä tuo Bloggerin salasana, vaikka sitä ei muutamaan kuukauteen käytäkään. Onko se hyvä vai huono, kun työpaikan järjestelmien sanasana pyyhkiytyy muistista pitkän viikonlopun aikana.

Elän siis riskirajalla. Maanantaina vasta töihin.

Onhan monenlaista tapahtunut. Ja ketään (ei edes itseäni) sykähdytä se tieto, että kaikenlaista olisi tehnyt mieli kirjoittaa. Olisi SYYHYNNYT kirjoittaa, mutta ei ole ollut aikaa.

Näppistä olen kyllä takonut kuin pieni eläin (tai 3,5-vuotias), mutta vain työmielessä. Töissä on jännittävää, verenpainetta nostattavaa, turhauttavaa, raivostuttavaa, kiihottavaa, haasteellista, vaikeaa. Tylsää? Ehkä viisi minuuttia kerrallaan. Välillä itkettää ja välillä naurattaa, sarkastista naurua. Tämä Ei Voi Olla Totta. Seuraan avoimia työpaikkoja jatkuvasti, en siksi, että nykyinen työni ei miellyttäisi, vaan siksi, että se miellyttää liikaa, vie mennessään, syö naista, kuluttaa liikaa. EIKÖ OLE HELPOMPAA TAPAA TIENATA RAHANSA kuin tämä MYLLERRYS?!?

Palkkaa ja arvostusta saan aivan liian vähän. Kevään aikana olen saanut kaksi palkankorotusta ja yhden osakepotin, mutta eivät ne tunnu missään, kun sieluni on vadilla. Mutta silti epäröin sitä, että heittäytyisin pelkästään rahan vietäväksi. Varmasti rahaa saisi enemmän, tapoja on monia, mutta en henno luopua siitä, mikä minulla on jo on. Ihmisiä en suostu johtamaan, se vasta helvetillistä olisi, joten kartan esimiespositioita kuin ruttoa.

Tiedättekö sen, kun pomolla on (kaltaisiani) omahyväisiä asiantuntijoita tiimissä kymmenen, ja kaikkia pitäisi paapoa, kannustaa, kehua, jotta he motivoituisivat hyviin suorituksiin? Minusta ei olisi siihen. Joku ei olisi tehnyt hommiaan ja sille pitäisi sanoa: "Tämä on tosi vaikea tilanne. Sä oot tehny tosi hyvää työtä. Voisitko sä mitenkään yrittää vielä tämän kuukauden venyä, kyllä se sitten helpottaa, kun ollaan saatu nää uudet roolit määritetyksi ja strategia hyväksytyksi. Otetaan sulta XYZ pois, niin sä voit keskittyä ABC:hen." Mitä sanoisi Kookos: "Perkele, älä ole tommonen neiti. Vähän munaa!"

Elämä on niin (liian?) kiihkeää, en voi käsittää sitä. Tunnen kaiken (liian?) voimallisesti. Ruoka maistuu hyvältä. Juoma maistuu hyvältä. Rakkaat tuntuvat rakkailta. Luonto on kaunis. Työ on haastava. Koti on vetovoimainen. Yhteiskunnalliset asiat veisivät mennessään, jos sallisin.

Haluaisin kirjoittaa, mutta en ehdi.

Talon rakentaminen ja sen seuraukset

2006-04-07T00:19:00.000+03:00

Muutimme paria päivää ennen joulua uuteen kotiin. (Lause kuulostaa ja näyttää päällisin puolin kovin köykäiseltä, mutta ei suinkaan ole sitä, kun ottaa huomioon, että talon valmiiksi saattaminen kesti suunnittelun aloittamisesta muuttopäivään kutakuinkin vuoden ja sen, että muuttaessa on aina liikaa tavaraa vaikka normaalielämässä tuntuu siltä, että kaikenlaisia tärkeitä asioita, kuten saippua-annostelijoita, mattoja, teekuppeja, kenkiä ja rintaliivejä on aina tarpeeseen nähden liian vähän, ja vielä lisäksi sen, että parahultaisesti muuttopäivänä Eetu sairastui ja minä päädyin muuttoapunaisesta sisar hento valkoiseksi, ja senkin, että muuttopäivän ylihuomisena oli jouluaatto.)

Talo on niin ihana, että istumme toisinaan - me kolmen hengen tomera tiimi - keittiön pöydän ympärillä ja tuumimme, voiko se oikeasti totta ollakaan. Voisiko joku joskus astua ovesta sisään ja huutaa: "Mitä te oikein kuvittelette?!? Että teidänkaltaisenne turhat ihmiset saisivat asua näin kauniissa kodissa? Poistukaa asappina! Tänne tulee parempia ihmisiä asumaan!"

Onkohan talo muiden mielestä yhtä ihana? Vai minusta vain? Arkkitehtimme kehui viimeistelyä ja valaistusta. Toisinaan talon eteen pysäköi jokin auto ja autosta tuijotellaan taloamme pitkään ja hartaasti. (Eetukin on jo kehittänyt asenteen näihin. Hän sanoo: "Taat joku auto tuijottelee meitä.") Talofirma järjesti meillä esittelyn ja sen jälkeen kiitosta on kyllä tullut. Porrastoimittajamme laittaa kuvat portaistamme messuesitteeseensä. Ystävämme harkitsevat saman arkkitehdin palkkaamista koko projektin ajaksi, koska "teillä oli niin helppoa".

Kyllä sen täytyy olla objektiivisestikin katsottuna unelma. Ei ihan jokakansalaisen unelma, koska keskimäärin kansalaiset rakentavat sellaisia minikartanojäljitelmiä kera feikki-ristikkoikkunoiden ja puoli metriä leveiden nurkkalautojen, joita ikävä kyllä meidänkin tien varrelle on noussut. (Miksi pitääkin olla niin huono onni, että juuri meitä vastapäätä ja viistosti on kaksi perinne-mini-feikkikartanoa, joista toinen on mintunvihreä, jaiks - kyllä, mintun-, ei limen-, ja yksi halpis-älvari.)

Nyt kun on sitten muutettu, asetuttu ja kotiuduttu hiukkasen, on Kookos-rouvaan iskenyt palava halu muuttaa ulkomaille ja/tai päästä opiskelemaan. Naurettavaa! Lainaa on muutama sata tuhatta, ensi kesänä ja seuraavinakin pitää keskittyä lähinnä puutarhanhoitoon, mutta mistä haaveilee Kookos: että pääsisi vaikka Kiinaan (ihan realistista) tai edes väitöskirjan tekoon (epärealistista).

Nyt jäitä hattuun, Kookos!

Jos sais kerran viinaa laskiaismäessä

2006-03-09T22:51:00.000+02:00

Kuten kuuluu, kävimme laskiaissunnuntaina mäkeä laskemassa (v***u tää mikään reaaliaikainen media oo, nyt vasta kirjoitan laskiaisesta). Pojalle ostettiin joululahjaksi rattikelkka, joten sitä käyttelemme niin ahkerasti kuin suinkin. Erityisesti laskiaisena kuuluu hyvien perheiden, jollainen olemme, mennä lastensa kanssa mäkeen.

Menimme. Oli pohjattoman tylsää. Luonnollisesti teeskentelin, minkä kerkesin, että olisi ollut hauskaa: kannustin lasta, nauroimme ja kiljuimme, laskimme mäkeä, menimme mukkelis makkelis. Mietin koko ajan, milloin olemme olleet niin kauan, että saadaan lähteä takaisin kotiin eikä kukaan ajattele, että "vastahan noi tuli".

Inhoan ulkoilua ja kaikenlaista lumirellestämistä. Jos olisin kymmenen vuotta nuorempi, kymmenen kiloa laihempi, jos minulla olisi stailit vaatteet ja muutama körri kierteessä, saisin viinaa ja vapaata seksiä, niin by all means. Näillä ehdoilla ja vain näillä ehdoilla laskiaismäessä sekoilu olisi varmaan ihan kivaa.

Olen jokseenkin varma, että samanlaisia teeskentelijöitä oli mäessä muitakin. On varmasti myös naivin optimistisen luonteen omaavia ihmisiä, joiden elämän tärkeintä sisältöä ovat lasten kanssa laskiaismäessä vietetyt hetket ja muut samaan kategoriaan kuuluvat.

Voi heitä onnellisia, huolettomia ihmisiä! Heillä ei ole kannettavanaan minun taakkaani: huono omatunto siitä, että pitäisi nauttia laskiaismäestä, mutta ei nauti, huono omatunto siitä, että haluaisi olla nuori, nätti, villi ja vapaa, huono omatunto siitä, että kaipaa kotiin lämpimään nyhjöttämään, teetä keittämään, keksiä napostelemaan.

Poika laulaa Peppiä

2006-03-09T22:19:00.000+02:00

Poikani, 3,5 v., on edistynyt laulamisen jalossa taidossa. Hän on kyllä koko ikänsä pitänyt kaikenlaista älämölöä, jota myös laulamiseksi voi hyvällä tahdolla kutsua ja joka toki minun korvissani on kuulostanut mukavalta, mutta viime aikoina taso on kohonnut huomattavasti kahdellakin saralla:

1. Poika muistaa pitkienkin laulujen sanoja, useita säkeistöjä.
2. Poika pysyy hämmästyttävän puhtaasti sävelessä. (Paljon paremmin kuin isänsä.)

Edistys on näkynyt erityisesti Peppi Pitkätossu -laulun myötä. En tiedä, mistä Peppi-laulu-buumi alkoi. Ehkä lauloin sitä itse tai poika kuuli sen jossain. Hän alkoi erityisesti autossa pyytää minua laulamaan "te pieni pitkätottu". Minähän laulan käskystä ja käskemättä. Lauloin monta kertaa, aina kun pyydettiin. Sanoja jouduin vähän soveltamaan, taisin yhdistää ensimmäisen ja viimeisen säkeistön, koska sain Huvikummun sekaisin jo yhdellä säkeistöllä.

Eipä aikaakaan, kun poika alkoi itse tapailla sanoja. Ensin kieli ei millään meinannut vääntyä muodostamaan sanoja "tässä on peppi pitkätossu". Päätimme opetella sanat kaikkiin säkeistöihin.

Mutta sitten lähdin vajaan viikon reissuun.

Kun tulin takaisin, poika ja mies olivat opetelleet koko laulun ja poika rallatteli tongue twisterit leikiten läpi. He olivat kaivaneet esiin laulukirjan ja löytäneet laulun sieltä. Perjantaina oli alkanut Peppi-sarja televisiossa. Oletettavasti siitä tuli Peppi-innostukseen lisä-boostia. Harmittaa, kun en ostanut sitä Peppi-nukkea Arlandasta. Äh.

Eilen poika matkusti isänsä kanssa papan luokse hiihtolomalle. Olivat laulaneet Peppiä autossa, aika monta kertaa.

Kaura kävi Oulussa

2006-02-24T22:53:00.000+02:00

Yksi harmillinen seikka, mikä on päässyt tapahtumaan tässä "poissaollessani" on, että Kaura on käynyt Oulussa ilman että minä olisin päässyt häntä hyödyntämään. Olisi nimittäin ollut kiva tavata. Pikapika-surffasin jokin aika sitten nämä läheisimmät blogit ja havaitsin, että Kaura on tulossa Ouluun, mutta sitten kiire taas vei mennessään enkä ehtinyt pistää alulle tapaamisehdotuskeskustelua.

Kaura kirjoittaa:

"Junassa sopii summata muutamia hauskoja Oulun erikoisuuksia
- talvipyöräilijät
- Rotuaari
- nätit talot
- Hupisaaret ja joki
- ystävälliset taksikuskit joiden peppu ei ollut ruuvautunut penkkiin
- murre (makuasia, minä pidän)
- avuliaat ohikulkijat ja mukavat myyjät
- autismin talvipäivät 2006"

Huonoja erikoisuuksia Kauralle ei tullut mieleen, mikä on järin kummallista. (Mutta hänhän onkin kovasti positiivishenkinen ihminen. Minä näen aina huonot puolet ja takerrun niihin. Unohdan hyvät.)

Jotta luonteidemme erot tulisivat selviksi, osoitan kommentoimalla Kauran havaitsemia "hauskoja" erikoisuuksia:

Talvipyöräilijät. Kauran havainto on totinen tosi. Oululaiset pyöräilevät kaikkina vuodenaikoina. Minä, alunperin maalaistyttö, mutta tietoisuuteni heräämisen alkuajoista lähtien kaupunkilaisen identiteetin ja preferenssit omaava pesunkestävä kaupunkilainen, en voi käsittää sitä, että täällä priorisoidaan pyöräily yli julkisten kulkuvälineiden. Oululaiset ovat hulluja tässä suhteessa! 30 astetta pakkasta, viima mereltä - ja voit olla varma, että Tuiran silloilla liikkuu pyöräilijöitä.

Rotuaari. En ymmärrä, mistä se alkaa ja mihin se päättyy. Tarkoitetaanko sillä koko kävelykatualuetta (joka ei ole yksi katu vaan noin kaksi leikkaavaa katua) vai pelkästään sitä Kirkkokadun osuutta, joka on autoilta suljettu?

Nätit talot. On täällä semmoisia(kin). Suurin osa on poltettu. Meidän talo on nätti, vaan ei tullut Kaura täällä käymään = minun syy.

Hupisaaret ja joki. Voitaisiin tuotteistaa, nyt ad hoc -käytössä.

Ystävälliset taksikuskit. Minulla on sellainen teoria, että oman kaupungin taksikuskien kanssa ei koskaan synny mielekästä keskustelua. Minusta kaikkein hauskimmat taksikuskit löytyvät Helsingistä. Oululaisten kanssa en ala jutella. Taksikuskit kaikkialla maailmassa antautuvat haastattelemaan vain ulkopaikkakuntalaisia.

Murre. Pahinta Oulussa. Kuka itseäänkunnioittava nykyaikainen ihminen sanoo bussia onnikaksi? Vielä pahempaa on se, että vastaanpanemisestani huolimatta se alkaa tarttua. Joinain päivinä en edes välitä.

Avuliaat ohikulkijat ja mukavat myyjät. Ks. Ystävälliset taksikuskit.

Autismin talvipäivät 2006. Ei havaintoja.

Kookos täällä moi

2006-02-24T22:09:00.000+02:00

Eihän tämä ole tottakaan! Jätin pariksi päivää kirjoittamatta ja yhtäkkiä yllättäen siitä tuli puoli vuotta. Koko blogiharrastus - sisältäen kirjoittamisen, seuraamisen, kommentoimisen - jäi parissa päivässä. Vips - joku käänsi hanan kiinni.

En ole sitä tyyppiä, joka päättää sulkea bloginsa tai heittää lopullisenoloisia jäähyväisiä. Olen hetken lapsi. Haluan tehdä kaikkea ja kaiken täydellisesti. Siitä syystä jokin aloitettu saattaa jäädä puolitiehen, mutta en koskaan suostu myöntämään itselleni, että se jäi lopullisesti kesken tai että epäonnistuin. En paukuttele ovia enkä polta siltoja, vaan pidän itseäni jännityksessä. Aamuisin sorvaan mielessäni blogitekstejä, joita en koskaan kirjoita; joita ei koskaan nähdä blogissani.

***

Blogisormi on ihan ruosteessa. Juuri nyt en kykene tarttumaan mihinkään oikeaan aiheeseen.

Ja mitä täällä on tapahtunut minun poissaollessani? Kuka linkkaa ketä? Mitä kellekin kuuluu? Ovatko hengissä vielä Kaura, Ryytimaa, Kurkistusluukku ja Feministi? Keitä muita minä ennen luin? Kiltti taisi lopettaa samoihin aikoihin, kun minun kiireinen elämäni sai minusta yliotteen?

***

Tällä välin toisaalla on tapahtunut:

- Talo tuli valmiiksi ja muutimme uuteen kotiin (2 kk sitten)
- Äidilläni oli poikaystävä, bänksit tuli, surimme koko perheen voimin sydänsuruja (vajaa 2 kk sitten)
- Eetu opettelee kuivaksi. Merkittävä virstanpylväs oli se yö, kun poika herätti minut ja sanoi: "Äiti mua pissittää." (Viime viikot)
- Sain (myös) negatiivista palautetta kehityskeskustelussa ja pahoitin mieleni kertakaikkiaan (kk sitten)
- Olen kohdannut vielä useampia asiakkaita silmästä silmään eikä minua ole syöty.
- Petin puolueen presidentinvaaleissa (kk sitten), mutta minulla oli hyvä syy.
- Kävimme miehen kanssa treffeillä olohuoneessa ja vuodatin tyytymättömyyteni aiheet (2 vkoa sitten). Nyt taas arki pyörii kuin rasvattuna.

Elämämme on ryhmittynyt kodin ja työpaikan ympärille. Työ imaisee mukaansa joka päivä. Joka päivä ihmettelen noin klo 14, mihin päivä taas katosi ja miten saan kaikki aloitetut langanpäät solmittua noin kello 16.30 mennessä.

Ei illoissa ja viikonlopuissakaan mitään vikaa ole. Viihdymme uudessa kodissa ja nautimme pikkupuuhastelusta, joka ei kyllä osoita loppumisen merkkejä - syytä siis nauttiakin.

Miesten pornokätköt

2005-10-30T00:33:00.000+03:00

Henri kirjoittaa, että kaikki miehet katsovat pornoa. Pitääkö se paikkansa, olen pohtinut pohtimasta päästyäni.

Ennen ajattelin - ja äitikin aina sanoi - että miehet haluaa vain sitä yhtä. Opin, että miesten mielessä on jatkuvasti tai vähän väliä seksi, seksi, seksi. Juu-u, olen todellakin kasvanut aikuiseksi tässä uskossa ja elänyt tämän säännön mukaan. Ja ihan hyvin on mennyt.

Kun olettaa, että kukin mies haluaa minusta vain sitä yhtä, kykenee viehättävä nainen toimimaan tässä yhteiskunnassa melkoisen tehokkaasti. Seksiä voi käyttää hyväkseen työelämässä (esim. asiakasvierailulle puen aina päälle jotain supernaisellista ja avokaulaista, mutta ulkonaisesti viileän businessmäistä), kotona oletusarvoisesti mies on aina enemmän puutteessa kuin minä ja "maailmalla": kun menen rautakauppaan, laitan huulipunaa ja saan aina hyvää palvelua ja laukkujani yleensä tarjoudutaan nostamaan junassa - enkä oleta, että näytän vielä mummolta.

Mutta siitä pornosta. En usko, että mieheni katselee pornoa, ei liikkuvana kuvana eikä lehdistä. Olen yrittänyt kysellä häneltä sellaisina heikkoina hetkinä, jolloin paljastetaan kaikenlaisia perverssejä mieltymyksiä. Vaan ei, mitään en ole saanut selville. Ex-poikaystäväni lehdet näin, ja hän jakoi Henrin (ja minun) olettamuksen, että kaikilla miehillä on se salainen kätkö, jossa nämä lehdet sijaitsevat.

Asiahan ei minua sinällään haittaa, olipa niin tai näin. Jos mieheni katselee pornoa, hän on ihan normaali. Jos ei, se on söpöä.

Valistakaa minua: Katselevatko kaikki miehet pornoa? Onko kaikilla sellainen kätkö?

Poika matkustaa

2005-10-30T00:06:00.000+03:00

Poikamme on ollut reissussa keskiviikosta lähtien. Siirsin hänet keskiviikkona tarhasta papan autoon ja kaksikko suuntasi pohjoiseen papan luokse syyslomalle.

On todella vaikea ymmärtää, että lapsemme on niin rohkea. Hän puhui papan luokse menemisestä jo yli viikon etukäteen, odotti joka päivä, että pappa tulee hänet päiväkodista hakemaan, pettyi joka päivä, kun ei tullutkaan, vaikka kuinka yritimme selittää, että ensi viikolla, kolme yötä nukuttava, huomenna, tänään keskipäivällä.

Kun hetki koitti, ajattelin, että ehkä hän kuitenkin jänistää. Olisin tietysti antanut hänen jäädä kotiin. Mutta mitään sen suuntaistakaan ei tapahtunut. Poika juoksi suoraan päiväkotiryhmän ovelta papan syliin, kiipesi autoon, ei olisi edes huomannut vilkuttaa äidille, jos ei pappa olisi huomauttanut asiasta. Näin omasta autosta, kun appeni huulet muodostivat sanat: "Vilkuta äitille" ja poika kääntyi hölmistyneenä katsomaan ikään kuin olisi ajatellut: "Vieläkö se on siinä?" Vaivautui vilkuttamaan sentään.

Reilu puoli viikkoa lapsetonna on luonnollisesti ollut luksusta alusta loppuun. En voi valehdella, että olisin varsinaisesti ikävöinyt, mutta minua loukkaa, että lapsikaan ei ikävöi meitä. Hän on elänyt papan luona täysillä: nukkunut hyvin, syönyt hyvin, kakkinut, leikkinyt, käynyt kirjastossa, kuunnellut musiikkia, rakentanut lintulautaa, syönyt hampurilaista, kävellyt luontopolkua, tutustunut uusiin ihmisiin.

Lapseni on täydellinen: kaunis, älykäs, oppivainen, rohkea, sosiaalinen, viehättävä, persoonallinen. Jos tämä kehitys jatkuu, hänestä tulee juuri sellainen kuin tässä yhteiskunnassa on hyvä olla. Aikoinaan neuvolassa täti sanoi Eetua "mallivauvaksi", täydellinen iho, täydellinen kehitys, ilmeisen hyvät kotiolot ja suhde vanhempiin. Nykyään hän on mallilapsi, juuri sellainen kuin kolmivuotiaan kuuluukin olla.

Kysymys kuuluu: Olemmeko onnistuneet kasvattajina, onko perimä hyvä vai ovatko ehkä kuu ja tähdet olleet suotuisassa asennossa?

Säästä suukot

2005-10-23T23:27:00.000+03:00

Päätimme miehen kanssa aloittaa yhteisen harrastuksen: musiikkiklassikot. (Mikä inspiroi meitä? Eurovision 50-vuotisjuhlallisuudet.) Sinänsä historiallinen päätös, koska päätimme samalla hankkia meille yhteisen iPodin joululahjaksi - ja tämä on merkittävää, koska olen ollut joululahjasopimusten äärimmäinen vastustaja ja aina salaa toivonut timanttisormuksia. Tämä joulu tulee olemaan pulajoulu joka tapauksessa: omaisuutemme lisääntyy, koska talo valmistuu, mutta likviditeetti huonontuu samalla. Jos koska niin, nyt on aika joululahjasopimusten - ikävä kyllä. (Nimim. tarve timanttisormukselle edelleen validi.)

Aikoinaan erään koulukaverini vanhempien musiikkiharrastus kosketti minua: keski-ikäinen nainen ja mies harrastivat viikonloppuisin "toivekonsertteja", kuuntelivat yhdessä valittua musiikkia. Harrastus on säilynyt mielessäni ikääntyvän rakkauden ilmenemismuodoista kauneimpana. iPod saa luvan taata meille saman.

Mistä aloitamme? Euroviisujen tunnelmissa kaksi kappaletta on ylitse muiden: Baccaran Parlez vous francais ja Brotherhood of Manin Save all your kisses for me (hei, Merten, muistatko kun laitoit mulle sen 6 suosikkikappaleen meemin enkä koskaan kyennyt siihen vastaamaan, tässä nyt säälittävät kaksi).

Minulla on mielikuva lapsuudestani, että äitini oli äänittänyt radiosta kasetille musiikkia (kyllä, valistunut nuoriso, näin tehtiin vielä vuonna -75), jossa mies ja nainen lauloivat, joko ranskaksi tai englanniksi (olin niin pieni, etten tiedä) ja se kuulosti vähän kuin vuoropuhelulta - sen täytyy olla Parlez vous francais. Save your kisses for me koskettaa, koska se lauletaan kolmevuotiaalle: Isä (tai miksei äiti?) lähtee töihin ja pyytää kolmevuotiastaan säästämään suukot isälle (70-luvulla) tai äidille (2000-luvulla). Kolahtaa hermoon sekä minulla että miehellä:

That I've got to work each day and that's why I go away

But I count the seconds
till I'm home with you.

I love you(I love you)
it's true.
You're so cute
honey gee
won't you save them up for me
your

Kisses for me
save all your kisses for me.
Bye bye
baby bye bye.
Don't cry honey
don't cry

Näillä aloitamme. Mitä suosittelette jatkoon?

(Tulossa: Mies- ja naisroolit lastenlauluissa.)

Merkityksellistä aikaa

2005-10-08T13:57:00.000+03:00

Hei pitkästä aikaa!

Jotkut ovat kaivanneet ja kyselleet. Olen itsekin ollut ihan hämmästyksissäni, miten tässä näin on päässyt käymään: olen viimeisen kuukauden aikana vilkaissut omaa blogiani tai muiden blogeja ehkä kolme kertaa. Verrattuna siihen, että ennen vilkaisin ehkä 30 kertaa / päivä, tämä on huima elämäntapamuutos :-)

Kylmä totuus on, että työ on tällä hetkellä ykkösprioriteetti. Aiemmin kirjoittelin työpäivän aikana, koska se oli mahdollista. Silloinkin oli "kiire", mutta ei niin kiire, että sitä olisi kukaan sen kummemmin huomannut, jos tunti meni bloggaamiseen. Muita taukoja kun en pitänyt. Nykyäänkään en pidä taukoja, vaan käytän koko päivän töihin. Jos iltaisin tai viikonloppuisin avaan koneen, teen töitä.

En malta blogata, työt ovat liian jännittäviä ja mielenkiintoisia, vievät mukanaan!

Kyse ei siis ole siitä, etteikö minulla olisi sanottavaa maailmanmenosta, lapsenkasvatuksesta ynnä muista. Päinvastoin, elämä on ihanampaa ja jännittävämpää kuin koskaan, täynnä merkityksiä niin työ- kuin perhe-elämässäkin. Lapsi voi hyvin ja kehittyy, parisuhde tuottaa joka päivä iloa ja tyydytystä, rakennustyömaa edistyy, töissä saan gloriaa eivätkä haasteet pääse loppumaan, yhteiskunnalliset vastuut lisäävät elämän mielekkyyttä pitkällä tähtäimellä, jopa kodinhoito tuntuu olevan hallinnassa.

Voiko sitä ihminen enempää toivoa?

Kirjoittaminen on siis jäänyt, mutta halu kirjoittaa ei sinänsä ole kadonnut. Palaan, kun joudan.

Nousussa: kollegiaalinen lohdutus

2005-09-06T15:40:00.000+03:00

[Kookos on menossa huomenna asiakastapaamiseen.]

Kookos: Ne syö mut elävältä.
Kollega: Niin syö.

Elämäni primetime: läppärille sänkyteline

2005-09-04T22:49:00.000+03:00

Juuri kun Hesari (Talous-sivut 4.9.05) ilmoittaa, että luovaa luokkaa ei enää ole, minä kuulen koko luokasta ensi kertaa. Tunnistin itseni aukottomasti tuon luokan jäseneksi, vieläpä oikein stereotyyppiseksi sellaiseksi: "[...] luova luokka tarkoittaa muutoshalukkaita ja itsenäisiä insinöörejä, tutkijoita, suunnittelijoita ja asiantuntijoita, joiden työnä on tuottaa ideoita, ei tavaroita." Luovan luokan jäsenenä katson oikeudekseni kyseenalaistaa Hesarin väitteet meistä.

Hesarin mukaan luovuus on passé. Minusta ei yhtään. On hyvä muistaa, että luovuus ei ole sama asia kuin taiteellisuus, hulluus tai muu höyrypäisyys. Luovuus on sitä, että selviytyy tiukan tavoitteiden asetannan kurimuksessa, mutta samalla löytää ne pikkuiset aukot, joissa omaperäisyyttään voi toteuttaa

Hesarissa kirjoitetaan: "Luovaksi luultujen asiantuntijoiden jokainen työ on tehty uuden ajan liukuhihnaksi - projektoitu. Projektiorjien arjessa tehtävät eli taskit järjestetään sievään jonoon ja ositetaan erilaisiin tehtäviin [tehtävät ositetaan tehtäviin - öö?], jotka saa näppärästi aikataulutettua projektinhallintaohjelmaan."

Niin mitä sitten? Se nyt on vanha juttu, että diplomi-insinöörit ovat nykyajan tehdastyöläisiä. Täytyy olla kertakaikkisen lapsellinen, ellei käsitä sitä, että luovuudellekin voi asettaa jotkut raamit. Projektit ja niiden hallinta eivät kerro orjuuttamisesta - päinvastoin: kun tavoitteet on asetettu, määräaika sovittu ja tehtävät listattu, loppu jää luovuudelle. Ei tarvitse huolehtia turhanpäiväisyyksistä. Projektimuoto on kurinalainen, hyvä tapa tehdä töitä. On tavoite ja päivämäärä, johon mennessä tavoite pitää olla saavutettu.

Ihmiset, jotka kritisoivat projektoimista, eivät varmaankaan itse tee töitä projekteissa tai eivät ole ymmärtäneet menetelmän nerokkuutta yksilön persuksillepotkimistehokkuudessa. Yritykset kun eivät ole täällä - yllätys yllätys - tukemassa meidän luovuuttamme, vaan tuottamassa voittoa. Totta mooses meistä luovankin luokan edustajista nyhdetään kaikki irti. Niin sen pitää ollakin. Jos ei olisi, tämä olisi valheellinen maailma.

Luulen, että Hesarin artikkelia varten haastateltu Hannakaisa Länsisalmi sekoittaa yhtäältä projektit ja toisaalta huonosti hallitut tai epärealistiset projektit. Jos tavoite on liian korkealla, tehtävät pilkottu liian pieniksi tai resursseja ei ole, ei tosiaan ole mielekästä tehdä töitä. Mutta tämähän pätee mihin tahansa työhön, ei pelkästään projektityöhön, eikä pelkästään luovan luokan asiantuntijatehtäviin.

Jaksan myös aina ja ikuisesti hämmästellä suomalaisten halua jakaa päivänsä tiukasti työaikaan ja vapaa-aikaan. Hesarin artikkelissakin surkutellaan ihmisiä, jotka haaveilevat telineestä, jonka avulla olisi helppo tehdä läppärillä töitä sängyssä tai meitä, jotka naputtelemme projektistatusraporttejamme sunnuntai-iltaisin. Ystävät hyvät, voitte lakata säälittelemästä. Se, että kirjoitan jonkun raportin iltaisin, tarkoittaa sitä, että kun yksi kaunis päivä tarvitsen rokulipäivän, pomoa vaan naurattaa (nimim. kokemusta tällaisesta viime viikolta and I quote: "Kerrankos sitä Oulu täyttää 400 vuotta."). Jos teen iltaisin töitä sängyssä, saatan nukkua seuraavana päivänä myöhään. Voin laskea työajaksi sen puolituntisen, kun hiekkalaatikolla kävin läpi prosessia, jota kehitän. (Todennäköisesti en laske, koska en myöskään vähennä työtunneistani niitä hetkiä, kun "virka-aikana" surffaan webissä tai kilauttelen kaverille.)

Minä en halua tehdä töitä kahdeksasta neljään. En toisaalta halua myöskään ylenmääräistä vapautta, joka saa minut laiskottelemaan. Minulla alkaa silmät "luppasemaan", jos on liian hiljaista. Rakastan kiirettä. RAKASTAN KIIRETTÄ. Tavoitteet ovat hyvä asia. Suunnitelmallisuus on hyvä asia.

Kuriositeettina kerrottakoon, että olen ensimmäistä kertaa elämässäni (titteli: Information Architect) sellaisessa positiossa, että tehtäväni eivät ole projektimuotoisia. Ja mitä tekee Kookos? Suunnittelee työnsä projekteiksi oma-aloitteisesti. Toistan tässä itseäni: projekti on hyvä tapa tehdä töitä.

Minä saan tehdä arkipäivisin melkein mitä sattuu huvittamaan, kunhan vuoden lopussa tietyt tavoitteet on saavutettu (ja jos en satu niitä saavuttamaan, pystyn melko helposti selittelemään, miksi silti olen ylittänyt itseni). Olen sitoutunut tavoitteisiin, samaan tapaan kuin olen sitoutunut vaikkapa siihen, että lapseni on siisti ja nätisti käyttäytyvä tai siihen, että meidän kodissa ei tuoksu mädäntyneeltä. Ja onko työni luovaa? Aivan varmasti on. Teen sitä koko persoonallani eikä kukaan tee sitä, niin kuin minä teen.

Pari pistettä Länsisalmelle tästä yhdestä alentuvasta lausunnosta: "Eivät kaikki suinkaan surkuttele kohtaloaan, vaan ovat siitä innoissaan. He varmasti kokevat olevansa hienossa asemassa, saavansa paljon rahaa ja arvostusta. Jos tietokoneteline sängyssä ei millään lailla rassaa, se on ihan fine." Tämä kuvaa minua - mutta mistä moinen omahyväinen sävy? Elävätkö Länsisalmi ja toimittaja pelkällä pyhällä hengellä?

Niin ja miksei sellaista sänkytelinettä läppärille ole jo? Meille tarvittaisiin semmoinen - tai kaksi.

Vastuullista vanhemmuutta, my ass

2005-09-04T11:16:00.000+03:00

Koska olen päässyt eroon yhdestä minua kiireisenä pitäneestä haasteellisuudesta ja voin hieman huolettomammin päättää vapaiden hetkieni käytöstä, aloin korkein odotuksin lukea Tommy Hellstenin Vanhemmuus-kirjaa. Vaan saattaapa jäädä lukematta, sen verran vastenmielisen asenteelliset ovat (jo) saatesanat.

Hellsten asettaa lähtökohdakseen meille kaikille niin tutut kliseet: hukassa olevan vanhemmuuden ja vanhempien syyllisyydentunteet. Hellsten kertoo kirjan tarkoituksen olevan terveen syyllisyyden herättäminen vanhemmissa. Syyllisyys on hedelmällinen tunne, jos sitä tunteva pistää alulle muutoksen tunteen seurauksena.

Siitä, että vanhemmuus on hukassa, kertovat Hellstenin mukaan muun muassa tiedotusvälineissä esitellyt nuorten tekemät väkivallanteot. Väkivaltainen käyttäytyminen on hätähuuto: Eikö kukaan välitä?

Höpönlöpön sanon minä. Nuorten väkivallanteoilla ja raakuuden asteen kohoamisella on varmasti tekemistä kyseisten yksilöiden kasvatuksestakin kanssa, mutta myös television syytämien raakuuksien kanssa ja vaikkapa sen kanssa, että näitä tapauksia uutisoidaan intohimoisesti. Vanhemmuudesta yleisesti ottaen ne eivät kerro yhtään mitään. Yksittäistapaukset eivät välttämättä kerro trendejä.

En käsitä enkä allekirjoita väitettä, että vanhemmuus olisi kategorisesti suomalaisäideiltä ja -isiltä kadonnut. Ja vaikka ymmärränkin Hellstenin hedelmällisen syyllisyydentunteen käsitteen (olen sellaisen myötä itsekin ajoittain tehnyt parannuksia), en käsitä miksi tunnettu terapeutti haluaa valjastaa arvovaltansa vanhempien suomimiseen. Hellsten lyö lyötyä.

Syyllistämisen kärjen Hellsten kohdistaa meihin, jotka viemme lapsemme päiväkoteihin hoitoon ja vaadimme lapsillemme iltapäiväkerhoja. Emme halua itse kantaa vastuuta, vaan sysäämme sen yhteiskunnalle. Tommy-poika epäilee, että häntä saatetaan tästä syystä pitää oikeistolaisena ja uskonnollisena kiihkoilijana. Kookos muljauttelee silmiään: Eikä?! Ihan totta?! Miksiköhän!?

Minä en tunne yhtään, toistan: en yhtään, vanhempaa, joka ei ottaisi kasvatusvastuutaan vakavasti. Sen sijaan tunnen muutamia, jotka ottavat kasvatusvastuunsa vähän liian tosissaan, muuttuvat entisistä mukavista ihmisistä pelottaviksi, militanteiksi äiti- ja isäjyriksi, jotka tietävät parhaiten, osaavat parhaiten, ovat kaiken kaikkiaan maailman keskipisteessä.

Kaikki tuntemani vanhemmat rakastavat lapsiaan (yli kaiken), asettavat rajoja, välittävät hyvinkin vahvasti lapsilleen omaa arvomaailmaansa (ei siis mitään postmodernia toisaalta-toisaalta-arvomaailmaa, jota Hellsten kritisoi ja jota kylläkin itse haluan lapselleni välittää). Keitä ne ovat ne vanhemmat, jotka eivät hallitse vastuullisen vallankäytön periaatteita?

Kaikki vanhemmat, joiden vanhemmuus on hukassa, be my guests, lukekaa hellsteninne. Minä odotin Vanhemmuus-kirjan olevan arvorelativistista, myötäelävää, nykyvanhemmuutta tukevaa tekstiä ilman älyllisiä kompromisseja. Sen sijaan tarjolla näyttää olevan popularistista, trendikkäitä sloganeita toistelevaa, keskiluokkaisen omahyväistä paheksuntaa, lukijan älykkyyttä loukkaavaa retoriikkaa.

Annan Hellstenille vielä yhden luvun verran mahdollisuuden.

Kasvatuksellisista itsestäänselvyyksistä

2005-08-29T12:25:00.000+03:00

Arjen – ”jokapäiväisen elämän synnyttämä harhan” (tässä pitäisi olla lähdeviite, mutta ei ole) – sujumisen kannalta on välttämätöntä pitää joitakin asioita totuuksina. Lapsen kanssa eläminen olisi liian monimutkaista, jos yksinkertaisimmatkin käytännöt pitäisi perustella. Eräässä kasvatusfilosofisessa kirjassa kutsutaan lapsen hengissä ja terveenä pitämiseen tähtääviä toimenpiteitä verukkeiksi. Verukkeet ovat sallittuja tiettyyn rajaan asti ilman, että voitaisiin puhua indoktrinaatiosta.

Arjen itsestäänselvyydetkin voi mielestäni esittää lapselle suhteellisina välttämällä liian ehdottomia sanamuotoja. Hampaat täytyy pestä, koska niihin tulee muuten reikiä. Hampaat täytyy pestä, koska meidän perheessä on päätetty hoitaa hampaita. Hampaat täytyy pestä, koska yleisesti pidetään hyvänä tapana, että hampaat pestään aamuin, illoin. Kaikki nämä totuudet ovat suhteellisia, ja lapsi voi ne halutessaan myöhemmässä vaiheessa kyseenalaistaa. Reiät voi paikata, aikuinen voi itse päättää hygieenisyyden tasostaan ja yleisesti hyväksyttyjä tapoja voi päättää olla noudattamatta. Toivon, että lapseni pesee hampaansa aikuisenakin, mutta en aio esittää (edes) hampaiden pesun välttämättömyyttä absoluuttisena totuutena.

Erityisen ärsyttävinä itsestäänselvyyksinä olen pitänyt sukupuolen perusteella määriteltäviä kasvatus- tai lapsenhoitoperiaatteita. Vaatekaupassa ärsyynnyn, jos myyjä puhuu ”tyttöväreistä” ja ”poikaväreistä”. Päiväkotien käytäntöä ohjata tytöt kotileikkeihin ja pojat rakentelemaan legoilla olen kritisoinut tässä blogissa jo pariin otteeseen. Harmistun myös hyväntahtoisista kommenteista, joilla korostetaan poikalasten poikamaisuutta (reippautta, rohkeutta, vahvuutta, älyä) ja tyttölasten tyttömäisyyttä (suloisuutta, hoivataipumuksia).

Itse olen pyrkinyt kannustamaan poikaani löytämään myös feminiiniset puolensa. Tätäkin on kritisoitu: pelko pojan ja miehen naismaisuudesta, ”neitimäisyydestä” on monissa vahva. Perinteisten sukupuoliroolien ylittämistä pidetään vaarallisena erityisesti yksilön kannalta. Yleinen uskomus on, että mystisesti kasvatuksen tuloksena naismaiseksi muotoutunut mies jää tulevaisuudessa vaimotta. Pelätään myös, että kasvatuksella voidaan saada aikaan homoseksuaalisuutta – väite, jonka kumoaa se yksinkertainen tosiseikka, että keskuudessamme elää suuri joukko perinteisiä sukupuolirooleja toteuttavissa perheissä kasvaneita homoseksuaaleja. Väitteeseen, että lapsesta voidaan kasvattaa homo, sisältyy useimmiten implisiittinen arvolataus: homoseksuaalisuus on jotakin epätoivottavaa.

Kotona olemme mielestäni kyenneet toteuttamaan tasa-arvoista arkea. Emme kuitenkaan alleviivaa tasa-arvoisuutta, koska ei ole mitään syytä olettaa, että lapsella alun alkaenkaan olisi ollut sukupuoleen kohdistuvia ennakkoluuloja. Emme voi mitään sille, että tietyissä asioissa toteutamme perinteistä roolijakoa (mies hoitaa autonkorjaukset, nainen pesee pyykkiä), mutta tarkoitus ei ole, että lapsi kuvittelisi, että isä tankkaa auton, koska on mies, vaan koska isä on - syystä tai toisesta - sattunut ottamaan tämän vastuun hoitaakseen.

Kun lapsi alkaa olla enemmän kosketuksissa muiden tahojen kanssa, esimerkiksi stereotypisesti kasvatettujen lasten ja stereotypisesti ajattelevien aikuisten kanssa päiväkodissa, tulevat sosialisaation huonot puolet esiin. (Pidän tosin päiväkodissa vietettyä aikaa pääasiassa arvokkaana, mutta perinteisten käytäntöjen kyseenalaistajana päiväkoti-instituutio ei vakuuta.) Pikkuhiljaa lapselle alkaa hahmottua, miten miehet ja naiset yleensä tai keskimäärin toimivat. Hän alkaa nähdä äitinsä ja isänsä sukupuolensa edustajina, joko tyypillisinä tai epätyypillisinä.

Kritiikin esittämisestä

2005-08-28T21:35:00.000+03:00

Suomalaisessa konformistisessa keskusteluperinteessä, jossa pyritään siihen, ettei kenenkään tunteita loukata ja lopuksi saavutetaan herttainen yksimielisyys, ei kritiikin esittämistä aina katsota hyvällä. Kritiikin esittäjää pidetään tilanteesta riippuen riidankylväjänä, erikoisuudentavoittelijana tai huonosti kasvatettuna. Jos aloittaa lauseen: ”Minä olen eri mieltä, koska…”, saa poikkeuksetta päät kääntymään. Kritiikin esittäminen on varma keino saada huomiota osakseen.

Jos oletetaan, että huomion saaminen ei ole kritiikin esittäjän tavoite, mikä sitten voisi olla? Minäkin, vaikka olen rohkea ja huomionkipeä, jätän joskus esittämättä mielessäni pyörivän kiperän kommentin, koska en halua vetää huomiota puoleeni. Toisenlaisessa keskustelukulttuurissa kritiikkiä voisi esittää vapautuneemmin, koska pyrkimys harmoniaan ei ole niin silmiinpistävä; kokemukseni mukaan saksalaiset, ranskalaiset ja amerikkalaiset esittävät vapautuneesti varsin napakkaakin kritiikkiä, sellaista, joka Suomessa tulkittaisiin jo henkilökohtaiseksi hyökkäykseksi. Kun aikoinaan muutin Saksasta takaisin Suomeen, minun piti siivota kielenkäyttöäni, omaksua jälleen maltillisempi tapa keskustella, jotta minut ylipäätään otettaisiin vakavasti. Ihan yhteiskuntakelpoiseksi (suomalaisella mittarilla) en koskaan palautunut.

Usko siihen, että voi muuttaa jotain ja vakaa halu saada muutos tapahtumaan, saavat minut esittämää kritiikkiä vallitsevia olosuhteita kohtaan. Jos ei tällaista uskoa ja halua ole, kritiikin esittäminen on pelkkää epärakentavaa räksytystä. Kritiikin esittäminen ei mielestäni edellytä sitä, että parempi vaihtoehto olisi jo tarjolla, vaikkakin kritiikki itsessään useimmiten sisältää viittauksen uudenlaiseen suuntaan.

Jos esimerkiksi kritisoin suomalaisia päiväkoteja siitä, että ne uusintavat epätasa-arvoista roolijakoa yhteiskunnassa, sisältää kritiikkini jo sellaisenaan toiveen siitä, että lapsia kohdeltaisiin samalla tavalla sukupuolesta riippumatta. Jos pystyn vielä esimerkillä havainnollistamaan tämänhetkistä epätasa-arvoa (”hoitajat ohjaavat tyttöjä useammin kotileikkeihin kuin poikia ja poikia useammin peuhuhuoneeseen kuin tyttöjä” - kyllä, meidän pojan päiväkodissa on "peuhu", ja kaikki jo arvasivatkin, että se on poikani lempipaikka), käy selväksi, mihin suuntaan toivoisin päiväkotihenkilökunnan muuttavan toimintaansa.

Kritiikkini ei kuitenkaan sisällä – eikä sen mielestäni tarvitsekaan sisältää – syväluotaavaa analyysiä siitä, millä muilla keinoin päiväkotielämää saataisiin muutetuksi sukupuolineutraaliksi. Kritiikkiä pitää saada esittää myös yhteisön ulkopuolelta, sillä muutoin kritisoimisesta tulee sisäsiittoista, elitististä toimintaa.

Kiire

2005-08-27T00:34:00.000+03:00

Elän ehkä elämäni toiseksi kiireisintä ajanjaksoa.

Se kiireisin oli ensimmäisen opiskeluvuoden keväällä, kun kaikki kasautui jonnekin huhti-toukokuun vaihteeseen. En viikkoon tai pariin tehnyt Mitään Muuta kuin kävin yliopistolla, luin ja kirjoitin, nukuin, söin ja peseydyin. Heräsin aamulla varhain, lähdin yliopistolle, illat pyhitin opiskelulle. Söin tamperelaisen leipomon leipää - leipomon nimen olen unohtanut - kera juuston, join litroittain teetä. Menin nukkumaan, kun en enää jaksanut pingottaa. Seuraavana aamuna alusta.

Nyt rytmi on hieman toisenlainen, mutta yhtä tappava. Töissä on kiire, Kiire, K I I R E! Jokainen puolituntinen pitää aikatauluttaa. Tosin aikataulutuskin on supistunut sekuntteihin entisestä leppoisasta tuumailusta kera blogisilmäilyn. Harkitsen nanosekunneissa, onko nyt sopiva aika hakea teekupposellinen - enkä siltikään saa peppuani ylös penkistä silloin kun olisi sen aika. Vielä yksi email, vielä yksi tiedosto, vielä yksi muutos.

Ilahdun, jos eväsleipäni ovat aamun jäljiltä vielä käsilaukussa, eikä aikaa mene hukkaan, kun kävelen huoneen toiselta puolelta jääkaapille. Palavereissa teen tylsimpiä hommia, pidän samanaikaisesti yllä kevyttä small talkia kollegoiden kanssa ja yritän olla skarppina vielä palaverin sisällönkin kanssa samalla kun pyrin ajoittamaan haukkaukset leivästä niin, ettei minun tarvitse osallistua keskusteluun juuri silloin, kun suu on leipää täynnä.

Voisi kuvitella, että työt seuraavat kotiin, mutta ei-ei... Koska aloitin kesän alussa erään kurssin kesäyliopistossa, olen vielä suorituskurimuksessa. Erään yhdistyksen sihteerin toimi sekä lautakuntajäsenyys pitävät liikkeessä iltaisin. Melkein jokaiselle viikolle tai ainakin joka toiselle sattuu työmatka.

Ehdotukseni erääseen konferenssiin meni läpi, joten sekaan pitäisi ujuttaa paperin kirjoitusta. Toisesta seminaarista kyseltiin, kun en ollut laittanut proposalia. Mieli tekisi laittaa paperi sinnekin, mutta sanoin jo puolinaisesti ei.

Ulkomaanmatkoja on syksylle suunnitteilla maksimissaan neljä. En käsitä, miten selviydyn niiden järjestelyistä ja tulosten raportoimisesta - mutta en hetkeäkään epäile, ettenkö loppujen lopuksi selviydy.

Miehen mielestä minun pitäisi keskittyä lähinnä sisustus- ja pihasuunnitteluun. Viikonloput ja illat vietämme melko tiiviisti keskustellen laatoista, terassilaudoista, maaleista ja kylpyhuonekalusteista.

Tiimipäivillä vedimme pikakännit, keskustelimme kasvatuksesta, talonrakentamisesta, firman palkkapolitiikan epäoikeudenmukaisuudesta ja haukuimme entisen herra isoherran.

Uskotteko, että nautin elämästäni täysin siemauksin. Juuri näin sen pitääkin olla. Kynttilää pitää polttaa molemmista päistä.

Kyökkipsykologiaa ja halauksia

2005-08-09T09:05:00.000+03:00

Olen epäsuosiossa.

Illalla meillä oli Eetun kanssa nukutustaistelu. Eetu olisi halunnut iskän vierelleen nukuttamaan. ”Äiti on huono, en juttele äitille”, hän sanoi. ”Minä menen nyt huutamaan ikkälle”, hän ilmoitti itku kurkussa. Kömpi sängystä pois ja huuteli ”ikkääää” sydäntäsärkevästi makuuhuoneen ovensuussa.

Vaihdoimme lopuksi paikkoja. Mies tuli nukutushommiin, äiti lähti suihkuun pala kurkussa.

Tulee paha mieli, kun joutuu lapsen hyljeksimäksi. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta enkä minä ollut ensimmäinen ”huono” ihminen. Mummi sai kesällä kestää samanlaista kohtelua. Lujille otti puolin ja toisin.

Pohdimme äitini kanssa hartaasti, mikä on ilmiön syynä. Miksi edellisenä iltana rakastettu, paijattu ja suukotettu ihminen muuttuu yllättäen huonoksi? Ja mitä huonous lapselle tarkoittaa? Ettei kelpaa kyseiseen tehtävään? Vai onko huonous laajennettavissa käsillä olevan tilanteen ulkopuolelle?

Pysyvä ominaisuus se ei ainakaan ole. Hetken päästä tai viimeistään seuraavana päivänä huonosta on taas tullut ihana. ”Minä äiti tinua lakattan.”

Miten kolmevuotiaan esittämiin loukkauksiin pitäisi suhtautua? Luulisin, ettei niihin kannata liiemmin takertua tai vetää sellaisia hätiköityneitä johtopäätöksiä kuin: ”lapseni ei rakasta minua” tai: ”olen huono äiti”.

Äitini esitti seuraavanlaisen teorian: Lapsi on viettänyt paljon aikaa mummin kanssa. Hänestä on ollut ihanaa olla mummin kanssa. Lapselle tulee huono omatunto siitä, että hän tuntee näin mummia kohtaan, ikään kuin olisi äidille uskoton. Vakuuttaakseen kiintymystään äidille, lapsi hylkää mummin teatraalisesti. Lapsi ei vielä ymmärrä, että voi rakastaa montaa ihmistä ja eikä sitä, että hauskanpito yhden tärkeän ihmisen kanssa ei ole toiselta pois.

Tämän teorian mukaan loukattukin ihminen voi tulkita loukkauksen rakkaudenosoitukseksi. Loukkaus ei olekaan tarkoitettu loukkaukseksi, vaan ennemminkin viestiksi suosioon päässeelle ihmiselle. Viesti on: ”Sinua minä rakastan. Älä epäile sitä. Huomaatko, miten en rakasta mummia/äitiä ollenkaan.” Suhde loukatun äidin/mummin ja lapsen välillä on kyllin vahva kestääkseen hetkellisen hylkäyksen. Lapsi ei epäile tätä.

Äitini on aina ollut hyvä ajattelemaan. Kenpä tietää, miten lapsen mieli toimii.

Eilisessä tapauksessa olisin taipuvainen karumpaan tulkintaan: Olen ollut kovin uppoutunut omiin asioihini enkä ole ainakaan kolmeen iltaan ollut lapseni iltatoimissa mukana. Eetu on ehtinyt tottua isänsä nukuttamistapoihin ja äidin tapa ei eilen kelvannut. Sellaista sattuu. Täytynee suorittaa äidillisiä korjausliikkeitä ja paneutua ponnekkaammin lapseni kanssa olemiseen.

Ei sillä, etteikö lapsi saisi preferoida isäänsä. Minulle vain tulee hylkäyskokemuksista paha mieli ja halu olla lapsen kanssa enemmän, löytää kadotettu yhteys. Toisaalta jos äitini tulkinta on oikea, hyvä reaktio olisi nimenomaan jättää tilaa isän ja pojan yhdessäololle.

Ja mitä tapahtui tänä aamuna? Poika halusi olla minussa ihan kiinni, kylphyhuoneeseenkin tuppautui mukaani, kenkiä laittaessa halusi halata. Isänsä oli illalla kertonut pojalle, miten paha mieli äitille tuli. Minä en kantanut kaunaa, vaan nautin halauksista. Eihän sitä tiedä, saako niitä enää illalla.

Vaihtoehtoisia energianlähteitä

2005-08-08T09:20:00.000+03:00

Sunnuntaiaamupäivällä koko perhe oli tuppautunut parisänkyymme. Minä vasta heräilin, mies köllötteli, poika hyppi, heilui, kutitteli ja kikatteli tuttuun tapaansa. Mies kysyi: "Mistä sä saat tuota energiaa?!" Poika vastasi: "Äitin tilmittä."

Aikaisemmin samaan kysymykseen on tullut vastaukseksi: "kaupungitta" ja "kävelemitettä".

Maailmasta ei ihan äkkiä siis energia pääse loppumaan. Minä voisin kyllä varmuuden vuoksi pitää silmiäni hieman useammin kiinni.

Virkistävää genderblenderiä Isosiskolta

2005-08-07T02:13:00.000+03:00

Isosisko kirjoittaa harvoin, mutta asiaa. Eilen hekumoitsin, koska en ollut pitkään aikaan vilkaissut Isosiskoa ja nyt vilkaistuani löysin monta uutta kirjoitusta. En tiedä, mistä päästä alkaisin olen-samaa-mieltä-nyökyttelyn.

Erityisesti jysähti ajatus siitä, että ei olisi olemassa vain kahta sukupuolta, jollemme itse joka hetki edistäisi arjen toimillamme tällaista tulkintaa todellisuudesta. Sukupuolen käsitettä olen pyöritellyt mielessäni ensinnäkin lapsen kasvatuksen kontekstissa ja toisaalta pohtiessani omaa seksuaalista identiteettiäni ja naisena olemistani.

Jos lähtee siitä olettamuksesta, ettei miehen ja naisen tai poikalapsen ja tyttölapsen välillä tehdä mitään eroa, maailma näyttäytyy yllättäen todella kummallisesti rakennettuna paikkana. Televisio-ohjelmissa, kirjallisuudessa, arkipäivän puheissa, jopa näennäisen neutraalissa erilaisten instituutioiden retoriikassa pojan ja tytön roolit ovat lähtökohtaisesti erilaisia.

Päiväkodissa tytöt ohjataan leikkimään kotileikkiä, pojat rakentelemaan tai leikkimään autoilla. Elokuvissa korostetaan naisen naisellisuutta ja miehen miehisyyttä. Äidit ja isät eivät halua lakata poikalasten varpaankynsiä. Pojalle naureskellaan hämillisenä, jos hän haluaa pukea ylleen rimpsuhepeneitä. Tyttöjä tytötellään, heille osoitetaan paikkansa hempeillä puheilla. Tyttöjä paheksutaan, jos he ovat liian äänekkäitä tai epäsiistejä. Tyttöjen tapakasvatukselle on paljon korkeammat standardit.

Isosisko kaivaa Vauva-lehden artikkeleiden riveiltä esiin jokapäiväiset asenteemme. Se on järkyttävällä tavalla tajuntaa laajentavaa luettavaa. Isosisko, laita Vauva-lehteen palautetta! Istuttamalla tuotakin lehteä lukevien naisten päähän muutama uusi ajatus, saatetaan sysätä yhteiskuntaa piirun verran tasa-arvoisempaan suuntaan.

Itse olen lakannut poikani kynnet tai antanut hänen puuteroida kasvojaan, kun hän on pyytänyt, mutta samalla selittänyt hänelle varmuuden vuoksi ikään kuin kulttuurin oppituntina, että ”sä varmaan pian huomaat, että yleensä pojat eivät lakkaa kynsiään, mutta sä voit ihan hyvin lakata”. Tarpeetonta ylivarovaisuutta ehkä sekin. Autoilla leikkiminen tuli meillä kuvaan siinä vaiheessa, kun poika meni aikoinaan hoitopaikkaan. Ympäristön muokkaava vaikutus on niin vahva, että nykyisin tuntisin itseni ihan idiootiksi, jos puuttuisin lapseni leikkeihin tyrkyttämällä nukkeja tai piilottelemalla autoja. Lapsi on jo tullut muokkautuneeksi kulttuuriseksi pojaksi.

Meillä toteutuu tasavertainen vanhemmuus varmaan ekstreemeimmässä muodossaan (jos nyt millään tasavertaisella voi olla ekstreemiä muotoa). Minulla ei missään nimessä ole ylivertaista asemaa äitinä – oikeastaan päinvastoin. Ja jotta tasavertaisuudesta voidaan puhua, oikeastaan miehen pitäisikin olla se ykkösvanhempi, koska ympäröivä yhteiskunta vastavuoroisesti korostaa äidin asemaa joka tilanteessa. Ollakseen tasavertainen äidin kanssa, miehen pitää olla vähän enemmän - jälleen paradoksaalinen väite.

Tasavertaisen vanhemmuuden toteuttamisessakin minulla on osaksi laajempi agenda: pyrin sanomaan jokaiselle, joka puhuu minusta äidin roolissani jonkunlaisena ihmeolentona, että meillä mies on se äidillisempi. Vanhemmuuden kuvauksissa samaistun yleensä miehen rooliin.

Poika Urhea

2005-08-05T09:03:00.000+03:00

Ei se ikkunasta katselu auton perään eilen tarhaan jäädessä ollutkaan ikävää. Kuulemma Eetumme halusi tädin syliin katsomaan, kun ”ikkä ajaa lujjaa”. Koko päivä oli mennyt erinomaisen mallikkaasti ja rypyttömästi. Kannatti tutustella.

Täytyy tosin rehellisyyden nimissä sanoa, että melkoisen kivuttomasti kävi meillä aikoinaan ensimmäiseenkin päivähoitopaikkaan sopeutuminen. Ennemmin on niin, että välillä hoitoon jääminen on lapselle vaikeampaa, välillä helpompaa. Tutustuminen näyttää meidän pojalla käyvän nopeasti.

Lapseni oli syönyt keskimääräisen hyvin, leikkinyt innokkaasti erityisesti peuhuhuoneessa (arvasin heti kun aikoinaan näin tuon huoneen, että siitä tulee Eetun lempparipaikka), kakkinut ja pissinyt – kaikki minulle merkkejä siitä, että poika on luottavaisella mielellä. Päiväunillekin oli kovasti yrittänyt nukahtaa, mutta ei vaan ollut nukuttanut. Rytmiin pääsy vie aikansa. Kotona kun poika ei enää päiväunia nuku.

Jopa ilta sujui sopuisissa merkeissä. Kokemuksesta tiedän, ettei tyytymättömyys välttämättä hoitopaikan arjessa olekaan kovin helposti nähtävissä - urhea poikani tsemppaa eikä päästä ikävää valloilleen erossa ollessaan. Äidin ja isän tarve tulee näkyviin iltaisin.

Tämä on erittäin mielenkiintoista aikaa. Lapsen hoitopaikkaan viemisestä ja sieltä hakemisesta voi löytää vaikka minkälaisia merkityksiä. On herkullista seurata omien ja lapsen tunteiden skaalaa ja eri toimintatapojen vaikutuksia. Itselläni on luovuutta ja jaksamisresursseja tarpeeksi leikkimiseenkin, kun saan päivällä revitellä omien haasteideni kanssa työmaalla.

Erittäin tärkeää päiväkotipäivän hyvälle käynnistymiselle on se, että aamu sujuu positiivisissa merkeissä. Herätyksen täytyy olla lempeä ja hauska tilanne. Aamun ensimmäinen hymy tuntuu jäävän päälle. Jos pukemisesta ja autolle siirtymisestäkään ei synny taistelua, ollaan yleensä voiton puolella.

Näinä aikoina olen sanomattoman kiitollinen siitä, että lapseni on luonteeltaan aurinkoinen, luottavainen ja helposti innostuva. Joinain päivinä lapsen hyvät ominaisuudet unohtuvat, toisina korostuvat.

Päiväkotiin "tutustumaan"

2005-08-04T10:45:00.000+03:00

Eka lomanjälkeinen päivä töissä. On ihan kuin en poissa olisi ollutkaan. Ihan hävettää, mutta olen innoissani. En ehtinyt olla uudessa jobissani ennen lomalle jäämistä vielä niin kauaa, että uutuudenviehätys olisi ehtinyt kadota. Nyt sitten virittelen töitäni ihkaoikeasti alulle.

Eka palaverikin ehti jo päättyä. Iloitsen siitäkin, että palaveri meni mallikkaasti, vaikka olin aluksi kauhuissani, koska tiedossa oli kädenvääntöä ”kovien jätkien” kanssa heti ekana aamuna.

Olen kylmän viileästi käyttänyt hyväkseni sitä, että voin uutena vedota tietämättömyyteeni. Kohta sitä luksusta ei enää ole ja pitää tietää oikeasti aina ja joka tilanteessa.

Eetu meni tänään uuteen tarhaan, joten olimme aamulla koko perhe aika jännittyneitä. Eetu tosin tiesi, mitä oli edessä ja oli asioiden tilaan tyytyväinen, joten minäkin olin aika luottavaisin mielin. Tarha on pojalle tuttu paikka. Kävimme keväällä ennen hakemuksen jättämistä siellä tutustumassa ja pidimme molemmat paikasta. Alkuviikosta vietimme paljon aikaa tarhassa, joten oman ryhmän tyypit ovat jo tuttuja, jopa minä muistan kaikkien niiden lasten nimet, jotka olivat palanneet lomalta.

On todella huojentavaa, kun tuntee lapsensa kaverit. Illalla on helpompi kysellä päivän kulusta, kun tietää raamit, missä liikutaan. Sen sijaan, että kysyisi: "Mitä sinä leikit tänään?", voi kysyä esimerkiksi: "Leikittekö te tänään sitä kauppaleikkiä pihalla?" Kolmevuotiaan on helpompi vastata täsmällisiin kysymyksiin.

Eetu tietää, missä sängyssä hän nukkuu päiväunet. Hän sai itse valita paikkansa ruokapöydässä. Eetun naulakossa on laivan kuva. Hän tietää lelujen säilytyspaikat, pesurituaalit, ruokarukoukset, lorupussilaulun ja niin edelleen. Minäkin tiedän, koska olin mukana ihan samoissa hommissa.

Eetu on sisäistänyt hyvin sen, että päiväkotiin kuuluu ensin tutustua. Tänäänkin hän kertoi menevänsä päiväkotiin tutustumaan, mutta ilman äitiä ja iskää. Kauankohan hän aikoo vielä tutustua? Milloin hän on tutustunut tarpeeksi ja alkaa vain olla? Ja mitenköhän se ulospäin ilmenee?

Aamulla reipas poikani asteli rohkeana aamupalapöytään omalle paikalleen ja vilkutteli nauravaisena ikkunasta. Tosin kun ajoimme autolla ikkunan ohitse, näytti siltä kuin poika olisi ollut hoitajan sylissä. Ehkä eronhetken kohtaaminen otti sittenkin lujille.

Minulla ainakin otti. Itku meinasi tulla, varsinkin kun lastenlaulu-CD autossa soitti vielä Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Mies vaihtoi nopeasti radioon.

Onneksi minulla on täällä töissä niin hyvä olla. En ehdi murehtia. Mieli tekisi kyllä soittaa ja kysyä aamupäivän kulusta. Ehkä soitankin päiväuniaikaan.

Keskusteluja kolmevuotiaan kanssa, osa I

2005-08-03T00:11:00.000+03:00

[Käännytään liittymästä moottoritielle.]

Poika: Mikä toi oli?
Isä: Mikä?
Poika: Mikä?
Isä: Mikä siinä oli?
Poika: Mikä?
Isä: Niin, mitä siinä oli? Sano mulle, minkälainen se oli?
Poika: Mikä?
Isä: No kun sä sanoit, että siinä oli joku, niin mikä se oli?
Poika: Mikä?

Poikani osaa esittää napakoita kysymyksiä. Isänsä on aika huono vastaamaan.

The Truth as we know it

2005-07-31T17:14:00.000+03:00

Taitaapa olla vanha juttu jo, mutta kun minä en "lomailultani" (= lapsenkaitsemiselta) ole ehtinyt Blogistanin juttuihin mukaan: Siiveniskuista löytyy kaksi erinomaisesti kirjoitettua kuvausta lapsiperhe-elämästä. Totta joka sana, sanoivatpa äitikollegat mitä hyvänsä.

Miksi tällaisia kuvauksia ei näy silloin, kun itse hautoo katkeria ajatuksiaan? Miksi tällaista ei saa lukea Verkkiksen vauvanhoitopalstalla?

Ettekö te äidit hyvät ymmärrä, että tällainen kirjoittelu on lohduttavaa, ei syyttelevää! Muidenkin perheiden elämä on juuri yhtä kamalaa kuin meidän! Emme ole yksin! Minua olisi aikoinaan helpottanut, jos ympärilläni niin IRL kuin webissäkin olisi ollut ihmisiä, jotka olisivat sanoneet asiat suoraan ja kaunistelematta.

Äidit saisivat itsekin enemmän rohkaistua puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä sädekehän kiillottelun sijaan.

On se niin väärin, että vuoden paras äitibloggaus menee lapsettomalle!

Mikään ei ole niin tärkeää kuin...

2005-07-31T14:45:00.000+03:00

Uskoisitteko, jos kertoisin, että hurahdin kesän aikana puutarhanhoitoon? Mahdottomasta on tullut mahdollista! Vuori siirtyi Muhammedin luokse (tai toisinpäin)! Lehmät lentävät!

Keväinen eskapismi äitini talolla, kädet kyynärpäitä myöten mullassa, hitunen ruumiillista eksersisea ja hyväntuulinen pentu jaloissa pyörimässä, hyvää seuraa (pennun lisäksi äitini) - eipä siihen sitten muuta tarvittukaan.

Pahoin pelkään, että käsitykseni puutarhasta voi olla erilainen kuin monen muun. Olen niin täysillä hurahtanut nykyisin muodissa olevaan minimalistiseen, kulmikkaaseen, moderniin, kaikesta kiharasta, rimpsusta ja rustikaalisuudesta riisuttuun tyyliin, etten voi oikein kuvitella kukkaketoa tai muuta romanttista kotimme pihallakaan.

Pihasuunnitelmani peruselementtejä ovat: suorakaiteen muotoiset nurmialueet, kiveykset kulkureiteillä ja oleskelualueilla, kivipuutarhaosiot japanilaiseen tapaan, suurilehtiset, selkeämuotoiset, monivuotiset kasvit tarkoin rajatuissa kukkapenkeissä, muutama yksivuotinen ruukkukasvi ja kukkapenkin nurkkaus kukkaloistolle.

Tärkeitä toimintoja pihalla on tietysti myös leikkiminen. Hiekkalaatikko pitää olla, mutta eihän senkään välttämättä tarvitse olla ihan perinteinen. (Saa olla, mutta aion venyttää mielikuvitustani sen verran, että hiekkalaatikkokin voisi olla myös esteettisesti puhutteleva.)

Jätteiden kierrättäminen vie myös tilaa. Haluan ainakin kaksi erilaista kompostia. Lisäksi olemme suunnitelleet jonkunlaista välisijoituspaikkaa muille kierrätettäville materiaaleille. Muovit, lasit, metallit ja paperi olisi järkevämpää säilöä ensi alkuun jossain muualla kuin keittiössä. Jos asiaa katsoo käytettävyyden näkökulmasta, voi olla typerää kehittää jätteenkierrätysprosessiin yksi lisäetappi, mutta koska kuitenkin kierrätystä harrastamme aikamoisessa laajuudessa, voi tuo mutka ennemminkin virtaviivaistaa prosessia kuin tehdä sitä monimutkaisemmaksi. Aika näyttää. Olen joka tapauksessa iloinen, että ekoilu on ollut alusta asti yksi rakennus- ja pihasuunnittelun lähtökohtia.

Olen oppinut ziljoona asiaa kasveistakin tänä kesänä. Se siitä, ettei loma tarjoaisi älyllistä haastetta! Puutarha-asioita voi opiskella missä vain kulkee.

Ehdoton lempparini (tämä itse asiassa jo vuosien takaa) on vuorenkilpi. Näitä meille tulee pihalle aivan varmasti. Voin tunnustaa hassuhkon jutun: niitä on jo pihallamme, istutin niitä tontin kulmaan leviämään. Siirrän ne sitten oikeille paikoilleen, kun piha on rakennettu.

Toinen lempparini on kuunlilja erilaisina olomuotoinaan. Vuorenkilpien ja kuunliljojen kukat eivät ole kummoiset (sama vaikka jättäisivät mokomat kukkimatta), mutta lehdet ovat suuret ja selkeämuotoiset. Kumpikin kasvi soveltuu reunustamaan käytäviä tai peittämään maata niin ettei joka paikkaan tarvitse laittaa nurmikkoa tai hiekkaa.

Ainakin vuorenkilpi näyttäisi myös varjostavan maata niin tehokkaasti ja/tai käyttävän kaiken kosteuden ja ravinnon, että sen juurella eivät rikkaruohot viihdy. Siinäpä oiva kasvi laiskalle puutarhurille.

Tosin - ja tämä voi olla jymy-yllätys joillekuille minut tunteville - rikkaruohojen kitkeminenkin voi olla ihan kivaa puuhaa! Ja kuokkiminen on mahtavaa!

Läski vaihtaa majaa

2005-07-23T02:46:00.000+03:00

Äiti katsoi, joten minäkin katsoin järkyttävää skeidaa amerikkalaisessa imbesilliohjelmassa Parinvaihto (tmv.) vajaan jakson verran. [Katsooko näitä aikuisten oikeesti joku?!?] Ohjelmassa kahden perheen ylipainoiset matamit muuttivat toistensa koteihin joksikin ajaksi (en saanut selville kuinka pitkäksi ajaksi).

Sana "parinvaihto" minun vokabulaarissani ennakoi sellaista, että muutamat eroottisesti latautuneet pariskunnat etsivät lisäkipinää vaihtamalla sänkykumppaneita, eivät piikoja. Tässä tapauksessa ennakko-oletus ei pidä paikkaansa. Ideana on jonkinlainen valtataistelu kahdessa kodissa, joista poistetaan yksi perheenjäsen ja korvataan hänet jollakulla ventovieraalla. Katsojat seuraavat sivistymättömien amerikkalaisten toilailuja uudessa tilanteessa. Miehet ovat epämiellyttäviä punaniskoja: tyhmiä, asenteellisia, kommunikaatioon kykenemättömiä sovinisteja.

Formaatti on vastenmielinen: Perheiden ei kuulu olle asennoituneita tekemään myönnytyksiä, vaan etsimään konflikteja. Tällä imeisesti vedotaan katsojien kaikkein alhaisimpiin inhimillisiin tunteisiin.

Kaikkein eniten minua puistattaa kuitenkin amerikkalaisen naisen alistettu asema. Onko tämä todellakin se vapautta ja yksilöllisyyttä ylistävä kansakunta, joka meitä päivittäin lähestyy joka ikistä kanavaa myöten? Koskeeko vapaus ehkä kuitenkin vain amerikkalaisia miehiä? Naisen asema on järkyttävä. En tiedä tuntisinko myötätuntoa, sääliä, inhoa vai vihaa. Mitä ilmeisimmin naisilla olisi vähintäänkin teoreettinen mahdollisuus murtaa roolikoodisto. Miksi he eivät tee sitä?

Amerikkalaiset sisaremme ovat touhukkaan, jaksavan, iloisen, äidillisen, leveäperseisen roolinsa vankeja - sellaisena korokkeelle nostettuja, ihailtujakin. Vankeja yhtä kaikki. Miten voisimme auttaa heitä?

Ehkä kehitysohjelmat pitäisi sittenkin suunnata Pohjois-Amerikkaan, eikä tuonne itään päin.

Connection succeeded

2005-07-23T02:34:00.000+03:00

Oma läppäri.

Omat kirjautumisrutiinit.

Omat tunnukset - vähän hapuilua, vähän vilkuilua siihen salaiseen salasanalistaan.

Oma(t) blogi(t).

Olen kotona.

Info Architect

2005-07-04T00:15:00.000+03:00

Ne, jotka eivät tiedä, mitä informaatioarkkitehti tekee, lukekoot lauantain Taloussanomien artikkelin. Toimenkuva ei vastaa ollenkaan omaani, mutta antaa osviittaa.

Tällä alalla sitä on aina onnellinen, jos oma ammatti edes kerran mainitaan jossain. Ollaan niin eturintamassa, niin eturintamassa, ettei tavallinen kansa tiedä, onko se hyvä vai huono, jos on tämmöinen.

Milloin ollaan siinä pisteessä, että informaatioarkkitehdin työnkuva on yhtä vakiintunut kuin vaikka lääkärin, kirvesmiehen tai opettajan?

Enkä minäkään tiedä onko meitä monta? Huhuu?

Thank God for Finnair!

2005-07-03T23:56:00.000+03:00

[Tämä ei varmaan kiinnosta yhtään ketään, mutta on niin kummallista, että on pakko kertoa: kirjoittelen tässä ilkialastomana - on niin kuuma! Aion myös mennä samassa asussa nukkumaan. Miehellänikään ei varmaan ole mitään sitä vastaan.]

Tämä on jo perinteeksi muodostunut viikonlopun diipadaapa, josta vanhat ystävät saattavat nauttia, mutta joka saattaa olla pelkkää tuskaa satunnaiselle lukijalle. Kumpaa käyttäjäryhmää haluan palvella? Se on ratkaisematon kysymys. [Eipäs kohotella kulmakarvoja siellä Paraisilla!]

Tulin lauantaiaamun puolella takaisin Lontoosta, jonka tietämillä kävimme tapaamassa erästä vihaista asiakasta. Onneksemme lentokoneessa oli sympaattinen homo-stuertti, jolle saimme vuodattaa tuskaamme: meille naurettiin ja meitä haukuttiin. Aina saa kärsiä ja hävetä.

Pomo teki (viisaasti) oharit ja lähetti paikalle kolme noviisia, joilla kylläkin oli hauskaa keskenään, mutta joiden epätoivo, kyynisyys ja itseruoskinta hipoi taivaita perjantai-iltana taksissa kohti Heathrowta. Kun sitten ruotsalainen perheenäiti töpeksi edessämme passintarkastusjonossa, meinasi suomalaiskansallinen uho äityä ärräpäiseen kliimaksiinsa. Blondi kollegani hillitsi itsensä vain vaivoin: "Perke-le!" pääsi huulilta vasta lentokoneessa omalla rivillä, jossa henkilökohtainen homoemomme jakoi anteliain käsin sympatiaansa.

Kotiin oli ihana tulla. [Kyllä uhmaikäinen, rasavilli kolmevuotias aina kiukkuisen asiakkaan voittaa!] Mistä minä oikein olen valittanut viimepäivät! Kaukana kamala asiakas. Omat kullat pidin tiukasti vieressäni ensimmäisen yön kotona.

Ihmeiden kauppareissu

2005-06-29T21:28:00.000+03:00

Huh. Tiedoksi ystävilleni, jotka ehkä ehtivät jo huolestua, että eilinen ahdistus helpottikin yllättävän pikaisesti, ja tänään elomme on ollut taas harmonista.

Kauppareissulla ihailin poikani kykyä riemastua, ihastua, hämmästyä, ilahtua ja näyttää tunteensa valloittavalla tavalla. Jokaista koiraa tervehditään (tosin kera äidin varoitusten: ”Anna kulta hauvojen lenkkeillä rauhassa”), jokainen kaivinkone tarkastetaan, jokaista ruohonleikkuria seuraillaan.

Vastapäisen talon remontti, jonka kohdetta emme tiedä, mutta joka on tuonut katse-etäisyydelle runsaasti remonttivälineistöä, nostureita, lavoja ja ronskeja työmiehiä, kiinnostaa poikaani siinä määrin, että tänään kaksitoistatuumaisen alle meinasi jäädä mummo kera kävelysauvojensa. Poika käsittelee pyöräänsä todella hienosti, mutta vielä opeteltavaa riittää ympäristön havainnoinnissa.

Matkalla kauppaan kaivetaan myös maata ja tänään saimme hetken verran ihailla kaivinkonetta toiminnassa. Bonuksena kaivuri oli paikallaan vielä paluumatkallakin. "Ooooo, on te kaivuli tiellä vielä! Kato äiti! Kaivuli on vielä tiellä! Minä huomatin!" Voi sitä huutomerkkien määrää.

Kaupasta ostettiin saippuakuplapurkki. Olemme ostaneet niitä monta monta monta ja jokaikinen kerta poika ehtii puhallella vain muutaman kuplan ja sitten purkista lorahtavat nesteet maahan. Tällä kertaa olin fiksumpi, pidin purkin omassa kädessäni ja annoin pojan kastella kuplatikkuansa siinä. Fiksu toden totta - aina siihen hetkeen saakka kunnes jostain mystisestä syystä annoin purkin hänen käteensä hetkeksi. Poika kumartui katsomaan kuplaa maassa ja – loiskis! Se niistä kuplista taas.

Kuplista ehtivät saada meidän lisäksemme hupia monet ohikulkijat, joita hymyilytti pojan riemu. On yllättävää, kuinka paljon positiivisuutta vauhdikas ja iloinen lapsi kylvää ympärilleen. Hämmästyttävää kyllä, myös kiukkuiset lapset saavat usein hyväntuulista kommentointia osakseen. Ilmeisesti kommentit on tarkoitettu kärsivien vanhempien lohdutukseksi.

Kotimatkalla kohtasimme vielä kaksi ruohonleikkuria. Siis ymmärrättehän varmasti: KAKSI! Yksi leikkuri on hieno juttu, mutta että kaksi – siinä ei meinaa kolmevuotias pysyä housuissaan.

Koska kauppareissumme sujui niin mallikkaasti, palkitsin pojan vielä annoksella pihamaaulkoilua kera hiekkalaatikkolelujen. Oi onnea, oi harmonista eloa!

K niin kuin kasvatus, U niin kuin uhma

2005-06-27T20:34:00.000+03:00

Olen herättänyt henkiin jo kertaalleen haudatun ajatuksen siitä, että poikamme on ADHD-lapsi. Elämä lapsen kanssa pistää jälleen psyyken koetukselle. Kasvatustaidoilleni voin vain naureskella ivallisesti, kun poika heittelee minua palikoilla tai huitoo tripptrapissa seisten haarukalla ympäriinsä. Uhkailuille hän nauraa, ei kykene kohdistamaan katsetta yhteen pisteeseen, heiluttaa kaikkia jäseniään. Välillä katson häntä pitkään ja ajattelen: ”Tuo lapsi ei ole normaali.”

Toisaalta se voi olla myös yliväsymystä tai liian alhaisen verensokerin vaikutusta. Unille käymisestä käydään jälleen hurjaa vääntöä joka päivä, joka ilta. Lapsi ei myöskään juurikaan syö. Herkut, karkit, jäätelö, pulla ja kahvi uppoaisivat, ”oikeaa ruokaa” Eetu syö korkeintaan viisi lusikallista. Jos tuputtaa, hän yökkää.

En jaksaisi olla huolestunut. Elämässä on niin paljon muutakin vaivaa ja huolta, että kotonaan haluaisi olla kuin turvallisessa pesässä, rauhassa, hiljaa. Toisaalta elämä on hilpeän hauskaa - en jaksaisi tuhlata sitä kuljeskeluun otsa kurtussa. Nyt kun edessä on mitä ilmeisemmin taas vaikea kausi, ajaudun sellaiseen ajatteluun, että meidän elämämme on aina näin vaikeaa, meillä ei koskaan saa olla rauhassa. Tosiasiassa saimmekin jo nauttia idyllisestä äiti-lapsisuhteesta ehkä noin neljä kuukautta. Sehän on jo paljon.

Pakko kai tässä on jotain olla oppinutkin, olen varmasti saavuttamassa jonkun ylevämmän tason vanhempana, ihan pakko on. Jos ei olisi ollut sitä yksivuotiaan uhmakautta, tämä olisi yhtä helvettiä. Nyt kai vaan testataan ne entiset opit, ja onpa vielä opittava pussillinen uusiakin.

Onneksi on sentään perhe-elämän lisäksi muutakin elämässä. En kestäisi, jos perhe olisi ainoani ja kaikkeni. Töissä on kiireistä (niin kiireistä, ettei blogia ehdi kirjoittaa – mutta se onkin toisen jutun aihe) – mutta ihanaa! Olen niin Tärkeä, niin Tarpeellinen, niin Kokenut, niin Arvostettu. Kylven tärkeyden ja tarpeellisuuden paistatuksessa päivästä toiseen. Tiedän kaiken. En jaksa enää peitellä tietojani. Osaston mielestä olen infoarkkitehtienkeli, joka pelastaa heidät tuholta. Olen sopeutunut asemaani vallan mainiosti.

Politiikassa olen kohdannut vasta ensimmäiset tappiot, mutta tuolla ideologisella rintamalla – vaikka onkin tärkeä rintama – eivät tappiot tunnu kohdistuvan minuuteeni. Tai ehkä kohdistuvatkin, mutta koska kaikki muutkin tekevät politiikassa töitä persoonallaan ja saavat kokea samantapaisia tappioita, ei se tunnu niin kipeältä. Hullu suostuu tähän leikkiin, mutta kun sellaiseksi hulluksi on syntynyt, itsensä maalitauluksi asettamisesta tavallaan repii jotain nautintoakin.

Kotielämän taas kuuluisi olla erillistä taistelusta. Kotona ei pitäisi joutua olemaan koko ajan puolustuskannalla. Kotiin pitäisi päästä lepäämään. Meillä ei pääse. Pitäisi iloita tulevasta lomasta. En iloitse, koska töissä on helpompaa, letkeämpää. Miten sitä jaksaa kuukauden tätä kotisirkusta, kun toisinaan alan odottaa töihin pääsemistä jo lauantai-iltana?

Minua revitään moneen suuntaan, mutta en osaisi olla, jos ei revittäisi. ”Sun aivot ei koskaan saa levätä”, sanoi mies. Kaikesta muusta selviänkin, mutta kotini on Armageddon, maailmojen sodan eturintama. Perääntyisin, jos voisin.

Pieni suuri seikkailu

2005-06-19T21:21:00.000+03:00

Mies rakennuksella – mitä tekevät äiti ja poika? Lähtevät pois kotoa kuluttamaan aikaansa muualle. Kaupungille hummaamaan, rakennukselle ukkoja viihdyttämään, puistoon lainailemaan toisten lasten leluja. Ajamaan väärällä bussilla ja myöhästymään toisesta.

Pyrin pojan kanssa aina kulkemaan bussilla – enkä pelkästään vihreästä tiukkapipoisuudestani johtuen vaan siksi, että se on pojan mielestä jännittävää ja minun mielestäni ylivoimaisen kätevä ja edullinen tapa liikkua. Ja jos totta puhutaan, minä, maalaistyttö, pidän myös siitä tunteesta, jonka julkinen liikenne minussa saa heräämään: vapaus, itsenäisyys, maailma avoinna joka suuntaan, vain keltaisten bussinkuvamerkkien täplittämä.

Tänään menimme siis väärään bussiin. Minusta se on hupaisaa, kun menee väärään välineeseen ja joutuu yllättävään pikku seikkailuun. Lisäjännitystä toi se, ettei meillä ollut rattaita mukana. Pian kolmevuotiaani osaa järjestää kaikenlaista yllättävää, ja pahimman tilanteen analyysi tuottaa tulokseksi minut kantamassa kirkuvaa, raapivaa ja tavaroita heittelevää pienokaista ja tavaroitamme keskellä ei mitään.

Jäimme bussista arpomallani pysäkillä kaupunginosassa, jossa olen käynyt ehkä kolme kertaa. Noilla kolmella kerralla jo huomasin, että tämä kaupunginosa on osattu rakentaa juuri niin kierosti, että minun suuntavaistoni menee ihan höpöksi.

Pahin tilanne ei materialisoitunut. Poika käveli keskimääräisen kauniisti (tämä siis suhteessa siihen ääripäähän, jonka juuri kuvasin). Tappiona oli vain yksi vesilätäkköön heitetty lakki. Ei paha. Toisaalta poikani poimi minulle myös voikukkia matkan varrelta.

Kävelimme ja kävelimme ja kävelimme. Pääsimme perille, emme suorinta reittiä, mutta pääsimme kuitenkin. Välillä vähän satoi, lopuksi taas paistoi. Takaisinpäin piffasimme kyydin.

Kookos the party animal

2005-06-17T08:48:00.000+03:00

Tänään on firman kesäinen megabilepäivä ja minulla oli aamulla elämää suurempi dilemma: optimoidako bailuaikaa ja ottaa tälläyskamppeet töihin, vai optimoidako entreeta ja tulla kotiin tälläytymään. Valitsin ensimmäisen vaihtoehdon.

Valinnan suurimpana kompastuksena oli se, että tein päätöksen vasta tänä aamuna enkä luonnollisestikaan ehtinyt vyylätä (Germ. wühlen) vaatekaappiani läpi enkä silittää ja mallailla peilin edessä. Onneksi siippani on niin ponteva silittäjä: lempparipaitani oli sentään iskukunnossa.

Aamulla piti tehdä myös päätökset asusteista: Kengät – ovatko soveltuvat sekä kurassa että tanssilattialla? Laukku – tarpeeksi pieni, nätti ja kesäinen, mutta pitää mahtua meikit, puhelin ja laastaripaketti (tosin firman ensiapupiste bilepaikalla on ensiluokkainen kertoo nimimerkki kertaalleen varpaansa työterveysaseman suosituimmalla lääkärillä teippauttanut). Puhelin – oma uusi, mutta isohko vai miehen valikoimasta nyysitty pienempi ja trendikkäämpi?

Ihan nappiin eivät kaikki valinnat varmaankaan aamukiireessä menneet, niitä kiroillaan sitten illan mittaan. Pomokin siirsi yhden palaverin iltapäiväksi terassille, joten tässä nyt sitten vaan muodon vuoksi palaveerataan ne varsinaiset alta pois ja sitten siirrytään itse asiaan. Kookos will be Out of Office as of 3 p.m.!

Jotkut ajattelevat, että luulen, mutta tiedän

2005-06-14T22:39:00.000+03:00

Olin tänään Helsingissä asti perehtymässä. Muuten olen perehtynyt ihan vain täällä Oulussa, mutta tällä kertaa esinaiseni oli sitä mieltä, että menen katsomaan kollegoita rohkeasti silmästä silmään. Paljon pitää vielä perehtyä ja kirjoittaa asioita muistiin ennen kuin voin vapautuneesti siirtyä palaverista toiseen ihan oikeasti tietäen ketä ja mitä siellä kohtaan.

Päivä oli vauhdikas kuten niin monet päivät näinä aikoina. Olenkohan innostunut uudesta työstäni vai onko tällä paikalla todellakin kiireisempää kuin edellisellä? Miehen mielipide oli karu: uudella osastolla on keskitytty pari vuotta Ihan Vääriin Asioihin ja siksi nyt On Olevinaan kiire, kun niitä Oikeitakin Töitä on pakko alkaa tehdä. Mieheni on yksi viisaimpia ihmisiä maailmassa, joten hän saattaa olla oikeassa.

Minun käy uuden osaston väkeä vähän sääliksikin. He yrittävät kaikki niin kovasti. Haluan vilpittömästi olla vapauttamassa heitä ainakin osasta huolista.

Olipa syy kiireeseen siellä tai täällä, vastuuta ja vastuita on. Ikävä kyllä en ole vielä päässyt nauttimaan pätemisen hedelmiä, koska olen niin kovin tuore. Yritän myös hillitä pätemistäni, koska mikään ei ole sen ärsyttävämpää kuin keltanokka, joka kuvittelee tietävänsä kaiken parhaiten. Minähän luonnollisestikin tiedän parhaiten, mutta hämään, jotta muut eivät tajuaisi, että luulen tietäväni (siis tiedän).

Lauluja ehkä piankin blogissa

2005-06-13T14:53:00.000+03:00

Yhden kakkupalan mies haastoi minut musiikkimeemiin, vaan emminä taida nyt joutaa...

Täten ilmaisen mitä ystävällismielisimmin, että olen haasteen huomannut ja palaan asiaan paremmalla ajalla.

Blogin kirjoittaminen on ehkä yksi tärkeimpiä asioita, mitä ihmisen elämässä voi olla, sanon minä. Miten sitten voi olla niin paljon kiireitä, joihin täytyy ensin paneutua? Säälittävää. Blogielämä on parasta elämää, mutta nyt tosielämä pidättelee minua toisaalla.

Pian rimpuilen siitä irti.

Se niistä ihanteista

2005-06-12T21:19:00.000+03:00

Meillä on eletty taas helvetillistä kasvatusviikonloppua. Poikamme ei tottele, tekee tahallisia tihutöitä ja lähinnä nauraa röhöttää säälittäville rangaistusyritelmillemme. Samaan aikaan saa lukea, että lapset käyttäytyvät huonosti ravintoloissa , vanhemmuus on hukassa ja vanhemmat yrittävät sysätä kasvatusvastuuta päiväkodeille ja kouluille.

Minä olen ottanut kasvatustehtävän erittäin vakavasti enkä missään tapauksessa ole sysäämässä vastuuta kenellekään. Päinvastoin haluan nimenomaan pitää sen perheen sisällä. Jonkunlainen kasvatuskumppanuus olisi kuitenkin helpottava. Jospa joku vain antaisi hyviä vinkkejä siitä, miten yliväsynyt, hysteerisesti naurava pojanpakana tainnutetaan unille. Tai miten estetään lapsen raivokohtaukset – siis ne sellaiset, joiden seurauksena tavaroita rikkoontuu, kodinkoneet menevät kuhmuille ja perheenjäsenet saavat mustelmia ja verinaarmuja.

Mistä siinä pienessä miehessä riittää sitä sisua? Mistä se on periytynyt, kun en minäkään, vaikka itsepäinen olenkin, ole ihan noin vahvatahtoinen? En ollut lapsena enkä ole nyt.

Koville ottaa ja masentaa. Viikonlopun aikana on otettu yhteen oikein kunnolla kertaalleen syömisestä, kertaalleen lelujen siivoamisesta ja kertaalleen nukkumaanmenosta. Näiden väleissä on ollut lukemattomia vähäisempiä taistoja hampaidenpesemisestä, kotiinlähdöistä, kaupassa käyttäytymisestä, veden kanssa läträämisestä, tuulettimen kanssa leikkimisestä, pukemisesta, pyörällä ajamisesta.

Vältämme rangaistuksina kaikkea fyysistä, nöyryyttävää tai alistavaa. Huutamistakin vältän, koska se näyttää olevan täysin tehoton keino. Pahinkaan karjaisu ei saa meidän poikaa edes hätkähtämään.

Aiemmin olisin sanonut, etten myöskään pelottele lasta, mutta täytyy tunnustaa, että uhkailu lipsahtaa joskus pelottelun puolelle. Jos riehuvaan lapseen ei saa minkäänlaista kontaktia, pieni pelote saa lapsen edes hetkeksi kuuntelemaan, mitä aikuisella on sanottavanaan. Hätätilanteissa siis pelottelukin on sallittua.

Tänä viikonloppuna otettiin käyttöön Supernanny-ohjelmasta tuttu lelujen takavarikointi. Kertaalleen poika jäi ilman jälkiruokaa – keino, jota en myöskään koskaan olisi kuvitellut käyttäväni. Vihaan rankaisemista yli kaiken. Haluaisin, että kaikki olisi soviteltavissa. Kolmevuotiaan kanssa ei näemmä ole.

Mainos

2005-06-02T14:32:00.000+03:00

Käykääpä vastaamassa Kiltin päivähoitoaiheiseen gallupiin!

Nettiaddikti

2005-06-02T10:07:00.000+03:00

Nyt se on sitten ihan testaamalla todistettu: olen nettiaddikti.

"Pistemääräsi: 59

Palaute: Internetin käyttösi saattaa aiheuttaa sinulle ongelmia. Sinun pitäisi pohtia, millä kaikilla tavoilla Internetin käyttö vaikuttaa elämääsi. Voit keskustella tilanteesta läheistesi kanssa tai yksityisesti web-neuvontamme ammattiauttajien kanssa."

Tarvitsisin ilmeisesti tässä(kin) asiassa ammattiapua. Mitä jos ei halua apua? Mitä jos on onnellinen nettiaddikti? Jos internetin käyttö vaikuttaa elämääni positiivisesti? Miten tämä voi syöstä minut tuhoon?

[Via Kaura]

Kesätyöpaikka

2005-06-01T08:49:00.000+03:00

Kookos on niin mahdottoman kiireinen, ettei ehdi enää edes lentokoneessa kirjoittaa, puhumattakaan että ehtisi nukahtaa.

Tänään aloitin "uudessa työpaikassa" - onpas jännittävää! Selvennykseksi sanottakoon, että pysyn samassa firmassa, istun samalla paikalla, kollegat pysyvät kutakuinkin samoina, vastuistakin osa siirtynee mukanani. Samat edut säilyvät, lomapäivät vien mukanani. Esimies vaihtuu, palkka nousee ja saan sentään uuden puhelimen ja tietokoneen.

Tukkani on muuten ihan erivärinen, joten maiseman väen mielestä olen kuin ihan uusi työntekijä. Ennen tukkani oli tumma kera tummanpunaisen raidan, nyt vaaleanpunertavan ruskea kera vaaleiden ja kultaisten raitojen. Tuntuu ihan omalta tämäkin. Värinvaihto tuli sopivasti; vähän kuin siirtymäriittinä vuodenajasta toiseen ja positiosta toiseen, vaihdoin väriä kuin metsäneläimet konsanaan.

Viime yönä näin unta, jossa hain kesätyöpaikkaa. Samaan paikkaan hakivat entiset koulukaverini. Matematiikasta ja biologiasta innostuneet pojat saivat paikkoja, muilla aloilla ansioituneet tytöt eivät. Jossain vaiheessa unta tajusin, etten edes halunnut sitä kesätyöpaikkaa - päätin kirjoittaa ja tarjota juttuja lehtiin kesäloman aikana. Unen viimeinen ajatus oli: Minullahan on jo työpaikka ja palkallinen loma. Ehkä kuitenkin lomailen kesälomani ajan.

Elefantti olohuoneessa

2005-05-26T08:20:00.000+03:00

Poikani pelkää elefantteja. Voisi ehkä kuvitella, ettei pelko kovin paljon elämää invalidisoi, koska täällä Suomessa norsuja näkee melko harvoin. Tämä on kuitenkin harhaluulo: meillä on elefantti makuuhuoneessa ja lisäksi niitä juoksentelee eteisen ja olohuoneen tienoilla. Kaikki eivät vain niitä näe.

Eetun mielestä on itsestäänselvää, että makuuhuoneessa on elevantti (jota toisinaan myös emamatiksi kutsutaan). Hän suuttuu, jos yrittää väittää, ettei siellä mitään elefanttia ole. Nukkumaan mennessä elefantti joskus häiritsee Eetua niin, ettei rauhottumisesta meinaa tulla mitään, mutta olemme selvinneet tilanteista sanomalla, että antaa elefantin olla siellä, “eiköhän sekin kohta käy nukkumaan”. Nukkuvat elefantit ovat huomattavasti vaarattomampia kuin hereillä olevat.

Toissapäivänä elefantit kävivät todella uhkaaviksi. Eetu odotteli kaikessa rauhassa traktorinsa kanssa, että kaikki eläimet menisivät ohi ja hänen vuoronsa tulisi lähteä ajamaan. Elefantteja kuitenkin tuli aina vain lisää niin että Eetua lopulta alkoi kauhistuttaa: “Nyt niitä elevantteja tuolta tulee! Minua pelottaa!”

Loppuillan Eetu viihtyikin äidin helmoissa tai ei ainakaan metriä kauempana. Elefanttikauhu istuu tiukassa.

Sunnuntain toivepolkka

2005-05-22T22:58:00.000+03:00

Sunnuntain, chardonnayn ja melko lämpimän päivän kunniaksi taas toivotut niitänäitä-blogi-ravistukset!

Menivät sitten valitsemaan sen tädin Huitsinkuikasta. Nyt kaikkien kuuluu sanoa, että ihan hyvä valinta tämäkin ja niellä tappionsa. Tappion nielijöitä on kaiken kaikkiaan kymmenen (10) vähemmän kuin voittoa täydestä sydämestään juhlijoita. Onnittelut vaan voittajalle: Sinulla on, Tarja, kutakuinkin puolen kentän kannatus.

Toden sanoakseni en ole seurannut puoluekokousta lainkaan, mutta täytynee tehdä se jälkikäteen ainakin lukemalla lehdet. Sen sijaan meillä on tänä viikonloppuna n u k u t t u – voisimme perustaa nukkujien puolueen. Lauantaina heräsin kello yhdeksän – plim! – mies köllötteli vielä vieressä, pojasta ei hisahdustakaan. Tunnin verran kieriskelin sängyssä odottaen pikkumiehen iloisia aamutervehdyksiä, sitten luovutin ja nousin kymmeneltä. Luovuttamisen ääniin heräsi viimein nuorimmainenkin puolueen jäsen.

Viime yön poika nukkui vieressämme. Aamulla heräsin klo 9.30, kun pehmeä käsivarsi kiertyi kaulalleni ja pieni iloinen ääni toivotti minulle huomenet: “Pöö!” Hetken höpöteltyämme käskin pojan mennä iskää etsimään. Poika huhuili sinnikkäästi: “Ikkää, mittä tinä oleet?” Vaan ikkäpä olikin jo lähtenyt tontille kahden unimurmelin koisatessa.

Ei siitä ole montaakaan päivää, kun mietin, milloinkohan poika alkaa nukkua ajoittain pidempiä unia. Nyt taidamme olla siinä taivaallisen ihanassa vaiheessa, kun lapsemme menee ajoissa nukkumaan, nukkuu pitkään, pysyy koko päivän virkeänä ja iloisena hereillä niin, ettei päiväunien poisjääminen tunnu painajaismaiselta. Kiitos, Taivaan Isä, kiitos. Kiitos!

Voisin tietysti imarrella itseäni. Sanoin nimittäin pojalle perjantai-iltana näin: "Huomenna meillä ei ole kiire minnekään. Voidaan nukkua pitkään. Aamulla, jos meinaa vähän herätä, voi kääntää kylkeä ja jatkaa nukkumista. Jos vähän silmät raottuu (esitystä miten unisen silmät raottuu), voi vaan hmm-hmm-hmm (esitystä, miten silmät painuvat kiinni ja nautinnollisesti käperrytään nukkumaan) käydä uudelleen nukkumaan." Poikaa nauratti ja hetken harjoittelimme oikeanlaisia ilmeitä. Mutta se tehosi! Tehkää hei kaikki näin! Kun lapselle sanoo, että nuku huomenna pitkään, niin kas sehän nukkuu!

Loppukevennykseksi vielä Touhulan äidin alulle laittama meemiläinen, jonka ensin bongasin Kiltiltä. Näitä ette koskaan kuule minun sanovan:

- Kyllä kiitos, ihan tarpeeksi on järjestetty vanhempainiltoja.

- Ai valkoviiniä? Ei, minä ottaisin mieluummin vaan lasillisen vettä.

- Tänään en jaksa istua baarissa, joten lähdenkin tästä kotiin heti ensimmäisten joukossa. Moi!

- Mitä sitä lajittelemaan, lopuksi ne päätyy roskakuormassa kuitenkin samaan läjään.

- Taidanpa lähteä näissä verkkareissa kauppaan.

- Ei Eetu voi käyttää tuollaista vaaleanpunaista pottaa. Sehän on tyttöjen väri!

- Mitä jos tehtäisiin tänä jouluna sellainen diili, että aikuiset ei osta toisilleen lahjoja.

- Haetaanpa makaronilaatikkoa sen sijaan että mentäis Mäkkärille.

- Osta sitä halvempaa oliiviöljyä.

- Vien kompostin ja kipaisen sitten saman tien jumppaan.

- Syö reippaasti lautanen tyhjäksi. Afrikassa lapset näkee nälkää.

- Kulta, mä voin käydä tankkaamassa.

- Tässä kuussa säästän ja jätän käymättä kosmetologilla ja kampaajalla.

Heippa. Bleibt sauber.

Oodi Maijalle

2005-05-20T09:23:00.000+03:00

Feministi kirjoittaa bestiksestään, joten minäkin intouduin. Haastan myös kaikki lukijani ja lukijoiden lukijat meeminomaisesti kirjoittamaan parhaasta ystävästään! Minä kutsun ystävääni tässä Maijaksi, mutta nimi on muutettu.

Pidin itseäni pitkin lapsuuttani ja nuoruuttani melko kummallisena ihmisenä. Lapsena minulla ei oikeastaan koskaan ollut sellaista absoluuttista bestistä, jonka kanssa olisin kokenut sielujen sympatiaa. Toisena opiskeluvuonna muutin kolossimaiseen opiskelijasolukompleksiin. Toivoin, että kämppikseni olisivat jotenkuten siedettäviä, mutta olin varautunut pahimpaan.

Kuinkas kävikään, kämppiksekseni tuli tyttö, joka ensin vaikutti mukavalta ja harmittomalta, mutta johon hyvin nopeasti suorastaan rakastuin. Tyttö, Maija, puhui isoon ääneen ja nauroi paljon. Hän oli naivin luottavainen ja ystävällinen. Hän oli uskomattoman fiksu, sivistynyt, mutta samalla vähän hukassa, kovin nuori (niin kuin minäkin tietysti). Hän vouhotti samoista asioista kuin minäkin, kulttuuritapahtumista, kirjallisuudesta, yhteiskunnallisista vääryyksistä, siitä miten kammottavaa oli yläasteella ja liikuntatunneilla. Kokeilimme kaikenlaista hassua yhdessä, asioita joita kumpikaan ei ollut tehnyt ennen: liityimme asukastoimikuntaan, teimme kotiviiniä, kävimme teekkaribileissä.

Maijan perhe oli valloittava: äänekäs ja iloinen. Olisin halunnut, että he olisivat aina olleet meillä. Pikku hiljaa aloin kutsua Maijaa sopivissa tilanteissa siskokseni, koska hän tuntui niin läheiseltä. Päätin vähän kuin adoptoida koko perheen kakkosperheekseni.

Jätimme soluasuntokompleksin taaksemme – tulen aina muistelemaan sitä lämmöllä – ja muutimme kolmen tytön kimppakämppään. Siitä vasta ilo alkoikin. Tuo vuosi säilyy muistoissani elämäni parhaana vuotena. Minulla ei ikinä, ikinä ole ollut niin hauskaa kuin silloin. Suureksi osaksi hauskuus oli Maijan ansiota. Tyhjänpäiväinen biletys sinällään ei olisi tehnyt minua onnelliseksi, mutta Maijan ja toisen kämppiksen kanssa kaikki asiat saivat ylevämmän merkityksen. Kaikesta keskusteltiin. Meno ja meininki ei ollut itsetarkoitus, vaan se, että omille ajatuksille löytyi aina ymmärtäjä – ja vielä ihmeellisempää: ihminen, joka ajatteli ihan samoin!

Kesäisin jouduimme aina erilleen. Itkin aina sen päivän, kun Maija lähti kesätyöpaikkakunnalleen.

Maijasta on kuoriutunut menestynyt, itsevarma ja jumalaisen kaunis kolmikymppinen nainen. Ihailen häntä. Etäältä katsoen – Maija asuu ja vaikuttaa Pariisissa ja milloin missäkin päin maailmaa - on joskus vaikea muistaa, millainen hän oli ensimmäisenä opiskeluvuonnaan. Sitten taas kun vaihdan pari sanaa Maijan kanssa muistan taas: pelkästään hänen äänensä tekee minut iloiseksi, hän kritisoi näkemyksiäni lempeästi ja kertoilee elämästään kepeän huvittuneen murhemielisesti.

Joskus, kun kaipaisin lohdutusta, pelkkä ajatus siitä, että voisin soittaa tai kirjoittaa Maijalle, tekee oloni paremmaksi. Toisinaan ajattelen kauhulla, että olisinkin asettunut asumaan jonnekin muualle toisena opiskeluvuonna. Vaikka olisimme asuneet samassa talossakin Maijan kanssa, emme ehkä ikinä olisi osuneet kohdakkain, niin että olisimme ystävystyneet. Vai voiko luottaa siihen, että Suomen kokoisessa maassa samalla tavalla ajattelevat ihmiset kohtaavat toisensa ennemmin tai myöhemmin?

Suukkoja Maijalle Pariisiin! Muah muah muah!

In my book

2005-05-18T10:35:00.000+03:00

Kiltillä on gallup suhtautumisesta kesän tuloon, Hiipinä on kohdannut ennakkoluuloja nelikymppisten naisten uima-asusteita kohtaan, Kaura kirjoittaa syömisestä.

Minä taas katsoin eilen totuutta silmästä silmään tavaratalon pukukopissa. Ja totuus ei ole kaunis, ei. Ei ne hyvät tissit paljon auta, jos vatsalla on monta makkaraa. Kauhtuneen värinen tukkakin näytti hyvältä (kampaaja vasta 1,5 viikon päästä), kun vertasi levenneisiin reisiin. Jos mistä, niin soukista reisistäni olen ollut ylpeä. Nyt ei ole enää niitäkään. Näytin peilikuvassa keski-ikäiseltä, nuoruuden kukoistuksensa menettäneeltä tantalta! Voi ei!

Bikinejä en tule tänä kesänä pukemaan päälleni, se oli epäilyttävää toimintaa mielestäni jo viime kesänä. Mikään pikadieetti ei näihin läskeihin pure. Tarvittaisiin kuukausia kiduttavaa nälkää ja kieltäymystä, tuskallisen hidasta rasvanpolttoliikuntaa ja näännyttävää punttitreeniä, lisäksi vielä rasvaimua ainakin kolmesta paikkaa ennen kuin suostuisin esiintymään postimerkin kokoisissa vaatekappaleissa.

Miehelle esitin probleemani: En osaa päättää jatkaisinko ihanaa, yltäkylläistä, nautinnollista elämääni vai luopuisinko siitä, jotta tulisin taas hoikaksi ja kauniiksi? Kumpi on tärkeämpää: La dolce vita vai estetiikka? Ja kyllä, in my book, ne sulkevat toisensa pois. Ei voi saada molempia. Kauneus edellyttää kieltäytymistä. Nautinto pitää sisällään ruokaorgioita.

Mietin oikein tosissani, mitä liikuntamuotoa harrastaisin mielelläni. Tässäkin on se ongelma, että in my book “liikunta” ja “mielelläni” eivät ole saman domainin sanoja. Mikä olisi sellainen liikuntalaji, jota varten ei tarvitsisi vaihtaa vaatteita eikä lähteä ulos? Mitä voisi harjoittaa sohvalla?

Illalla tein säälittävän yrityksen harjoittaa kuntoliikuntaa trampoliinilla (en vaihtanut vaatteita, hypin sohvan takana ihan lähellä telkkaria). Päätin pomppia viisitoista minuuttia, mutta eihän siitä mitään tullut. Ensin Eetu halusi hubaan mukaan ja koko homma meni leikkimiseksi. Kun poika oli houkuteltu sohvalle viinirypälekulhon kera, jatkoin pomppimista. Mutta enhän edes jaksanut viittätoista minuuttia.

Yritän tänä iltana uudestaan. Pitäkää peukkuja, että jaksaisin koko viisitoistaminuuttiseni!

Jalkoihin sattuu

2005-05-18T09:53:00.000+03:00

Kerran kun olin työmatkalla, mieheltä tuli tekstiviesti, jossa sanottiin suunnilleen näin: “Pojallasi on varpaat kipeänä, mutta se menee kuulema ohi kun vähän kävelee.”

Minä huolestuin. Miten niin varpaat kipeänä? Onkohan sillä liian pienet kengät? Ja onko se aiheuttanut jo jotain pysyviä vahinkoja kehittyvässä luustossa?

Kyselin lisätietoja. Mies kertoi, että Eetu oli kertonut, kuinka hänet varpaisiinsa sattuu ja sitten harpponut lattiaa edestakaisiin ja selittänyt, että kävely auttaa.

Minulla välähti: Kärsin itse levottomien jalkojen oireyhtymästä ja muutama ilta takaperin olin taas “saanut levottomat jalat” lukiessani kirjaa Eetulle. Sanoin Eetulle, että minun on nyt pakko nousta vähän kävelemään. Kävellessäni selitin, että äitin jalkoihin toisinaan sattuu, mutta se menee ohi, kun vähän kävelee. Poika katsoi minua epäileväinen hymynkare suupielessä sen näköisenä kuin olisi ajatellut, että nyt äiti on menettänyt lopullisesti otteensa.

Mutta mitä ilmeisimmin hän ajattelikin, että siinäpä käyttökelpoinen skenaario! Täytyypä kokeilla itsekin!

Teräsmies trampoliinilla

2005-05-17T11:40:00.000+03:00

Eilen pompin pitkästä aikaa trampoliinilla yhdessä poikani kanssa. Meillä on sellainen sisätrampoliini, reilun metrin halkaisijaltaan. Se sijaitsee tällä hetkellä eteisessämme, joka on kaikin puolin osoittautunut parhaaksi leikkipaikaksi kotonamme: keskeisellä paikalla, joka suuntaan näkee ja ohikulkijat ohjautuvat aivan huomaamattaan leikkiin mukaan, tarpeeksi tilava, suurella punaisella matolla peitetty tyhjä tila, jonka laitamilla ei ole särkyviä tavaroita ja jossa voi vieläpä väliin peilailla itseään suuresta seinäpeilistä.

Pompimme Eetun kanssa siten, että minä pidän Eetua käsistä kiinni, jotta yhteinen pomppu ei katoa ja jotta ylipäätään on mahdollista pomppia kahdestaan noin pienellä alustalla. Katsomme kumpikin peiliin päin. Meillä on katsekontakti, mutta näemme silti myös itsemme ja koko tapahtuman.

Itseäni en kyllä sen kummemmin välittäisi katsoa – sen verran moni osa hyllyy epämiellyttävästi, kun hypin. Mies seurailee kiinnostuneena pomppivia rintojani.

Poika sen sijaan on valloittavaa katseltavaa. Häntä naurattaa koko ajan, mutta samanaikaisesti hän pysyy hyvin rytmissä ja pomppii tasaisesti kuin pieni kone. Vartalo on jäntevä, joustava ja napakka kuin viulunkieli. Ja se kestävyys! Se jaksaa, jaksaa, jaksaa, jaksaa...

Minä hyydyn tauolle noin viiden pompun välein. Teräsmies tikuttaa väliajatkin.

Taimi vaihtaa tarhaan

2005-05-16T12:48:00.000+03:00

Jipijipijiii!!! Me saatiin Eetulle paikka juuri sieltä päiväkodista, johon ensisijaisesti haettiin! Elokuussa kesälomien jälkeen aloitamme siis uuteen paikkaan tutustumisen.

Alku näyttää lupaavalta: päiväkodin johtajasta Eetun nimi "tuntui tutulta" ja hän muisti myös meidän tutustumiskäynnin talvella. Ehätin heti esittää näkemyksen, että pojan voi laittaa ryhmään, jossa on jo isompiakin lapsia (2002 loppuvuodesta syntyneitä on "liikaa" pienten ryhmään), ja johtajan mielestä perusteluni olivat nähtävästi vakuuttavia, koska hän merkitsi Eetun saman tien tuohon ryhmään. Saumatonta yhteistyötä siis heti alkuun!

Eetu pääsee ryhmään, jossa on hoitajana eräs perhetuttumme. Tutustumiskäynnillämme vietimme sattumoisin eniten aikaa juuri tuossa ryhmässä, koska pienten ryhmän aikataulut menivät meidän käynnin kanssa vähän ristiin. Hyviä enteitä!

Saanko esitellä: poikani papukaija

2005-05-16T10:35:00.000+03:00

Hassu pieni mies asuu meillä. Se näyttää lapselta, mutta päästelee toisinaan suustaan kummallisen aikuismaisia asioita.

Eilen Eetu puuhasi eteisessä ja messusi: "Nähtävästi meille on tulossa vieraita! Nähtävästi minä laitan nämä saappaat traktorin peräkärryyn!"

Tänä aamuna takapenkiltä kuului jos jonkinlaista iloista jodlausta. Välissä kuului: "oo la la!"

Kuka meillä sanoo "nähtävästi" ja "oo la la"? Nähtävästi minä.

Kirosanoja pupuseni ei ole oppinut ensimmäistäkään. Kotona, ystäviemme ja sukulaistemme seurassa hän ei niitä kuule ja hoitopaikassakin on vain nuorempia lapsia, jotka eivät ilmeisesti myöskään ole kirosanoja oppineet. Alatyylisin ilmaisu on "Lällällällieru, äitiltä pääsi pieru!", joka tarttui mukaan varahoitojaksolta päiväkodissa. Suuttumusta ilmaistaan äidin ja isän käyttämillä voimasanoilla "voi että" ja "no hö".

Ensi syksynä Eetu siirtyy perhepäivähoidosta päiväkotiin. Eivätköhän isot pojat opeta meidänkin pienokaiselle vähän ärräpäitä.

Living on the edge

2005-05-13T15:54:00.000+03:00

Äitiharjoittelija kirjoitti taktisesta virheestään. Hän voi syyttää omista virheistään harjoituksen puutetta, mutta minä olen aina tehnyt samantapaisia virheitä, olipa harjoitusta tai ei. Minun eloni villiviikarin kanssa ei koskaan ole (ollut) joustavaa ja ennakoivaa.

Täytyy tosin jälleen sanoa (ja toistan tässä itseäni), että elämä on miljoona kertaa helpompaa 2,5-vuotiaan kanssa kuin vauvan kanssa. Leikki-ikäistä voi uhkailla, lahjoa, komentaa. Hänen kanssaan voi jopa neuvotella ja sopia asioista. Poika ymmärtää jo perusteluja. Toisinaan hän haluaa miellyttää minua, oikein kerjää kiitosta ja paijausta. Joskus sitten taas ei.

Pelkään edelleen joitakin tilanteita lapseni kanssa. Eniten pelkään kotiintuloa töistä ja hoidosta, jos ruoka ei ole valmiina ja olemme pojan kanssa kahdestaan. Joskus järjetön jännitys iskee jo töissä: Mitenköhän sopuisasti onnistumme tänään suoriutumaan hoitopaikasta lähtemisestä ja kotiintulosta? Heittäytyykö pieni mies rappukäytävässä makarooniksi? Saanko pöperöt pöytään ennen kuin nälkäinen ja kiukkuinen villikissa iskee hampaansa takapuoleeni? Onko lapsi ruokailuvaiheessa jo niin kärtty, ettei ruoka maistukaan ja loppuiltakin menee lentäviä tavaroita väistellessä?

Myönnetään, myönnetään, tämä on kauhuskenaario, joka on toteutunut ehkä kerran. Silti antaisin paljon, jos tuo skenaario ei olisi edes mahdollisuuksien rajoissa. Kun mieheni on työmatkalla, odotan iltoja ambivalentein tuntein. Toisaalta nautin jo etukäteen ajatuksesta, että olemme pojan kanssa kahden. Kuin ihmeen kaupalla illat sujuvat yleensä äärimmäisen leppoisasti, kun olemme kahdestaan. Meillä on yleensä aika hauskaa, iltatoimet sujuvat mukavasti ja kaiken kruunaa sen, ettei kukaan kritisoi sitä, että haluan pojan yöksi viereeni.

Toisaalta taas pelkään, koska on mahdollista, että kaikki ryöstäytyy käsistä ja illasta tulee mittaamattoman pitkä kärsimysnäytelmä.

Järjellä ajateltuna yksi tai kaksi iltaa kärsimystä ei ole kovin paljon. Voimani varmaan riittäisivät niistä selviytymiseen. Ja mikä oikeastaan on pahinta, mitä voi käydä? Että menetän malttini, huudan ja itken? Että olen pojalle ilkeä ja sarkastinen?

Voiko lapsi menettää luottamuksensa äitiin yhdessä illassa? Toivottavasti ei. Ei kai.

Yleensä menen tilanteita päin, vaikka minua huolestuttaisi. Vältän kyllä hankalaksi osoittautuneita tilanteita - mielestäni järkevästi - tiettyyn pisteeseen asti. En edes yritä laittaa mitään monimutkaisia ruokia arkena, en edes silloin kun on kakkosaikuinen viihdytysjoukkona pienelle.

Eiliselle ostin valmiit pöperöt Herkun tiskiltä. Tänään Mättoaattille. Kylläisenä kylläisen pojan viivytystaistelu autosta rappukäytävään, hissiin ja kotiovesta sisälle ei tunnu niin kamalalta ajatukselta. Ehkäpä uskaltaudumme illemmalla jopa pyöräajelulle. Vaarallista on elämä.

Silmät

2005-05-12T08:47:00.000+03:00

Tässä on kuva Kookoksesta:

Ei tällä kertaa yhtään sen enempää eikä vähempää.

Kiinalainen eläinten luokittelu, osa I

2005-05-11T15:19:00.000+03:00

Eräs hyvä ystäväni esitti minulle kerran hassun eläinten luokittelun, se oli kuulema muinainen kiinalainen. Kyselin siitä sittemmin eri yhteyksissä muutamaan otteeseen, koska olisin halunnut lukea sen uudelleen, mutta kollektiivinen muisti petti, kukaan ei tunnistanut, mitä tarkoitin.

Eräänä päivänä päätin googlettaa ja kuinka ollakaan “kiinalainen eläinten luokittelu” tuotti tuloksia. Kun saa yhden tuloksen, voi siitä nyhtää irti lisää tietoa ja tehdä tarkemman haun. Pääsin selville, että webbi suorastaan kuhisee tietoa tästä hupaisasta taksonomiasta – erityiset bloggaajat ovat ahkerasti siteeranneet sitä postauksissaan.

Luokittelu menee näin:

a. keisarille kuuluvat
b. balsamoidut
c. kesytetyt
d. siat
e. merenneidot
f. tarunomaiset
g. juoksukoirat
h. tässä luokitellut
i. ne jotka riehuvat kuin hullut
j. lukemattomat
k. hyvin hienolla kamelinkarvasiveltimellä piirretyt
l. ja niin edelleen
m. juuri nahkansa luoneet
n. etäältä kärpästä muistuttavat

Luokittelu kirvoittaa ihan ensimmäisenä huvittuneen ajatuksen: Ihan hassuja ryhmiä! Silti, kun kerran otsikon mukaan kyseessä on muinaisten kiinalaisten käyttämä luokittelu eläimille, listaa yrittää parhaansa mukaan tulkita asiayhteydessään.

Keisarille kuuluvat ovat varmaan harvinaisia ja kauniita tai muuten mystisiä eläimiä - ehkä pandoja, kissoja ja pörröisiä apinoita? Hyvin hienolla kamelinkarvasimeltimellä piirretyistä tulee mieleen gaselleja. Se että siat ja juoksukoirat ovat omana luokkanaan antaa kategorisoinnille jämäkkyyttä – kyllä tässä eläimistä on kyse.

Jos ajattelee asiaa järjellä ja kontekstista irti reväistynä, haivaitsee heti, että kyseessä ei voi olla eläinten luokittelu. Ei kukaan ihminen, kiinalainen tai muinainen olisi niin typerä, että yrittäisi väittää tätä johdonmukaiseksi luokitteluksi. Vaikka poistettaisiin järjettömät kohdat “tässä luokitellut” ja “ja niin edelleen”, löytyy silti epäloogisuuksia. Eikö keisarille kuuluvia voida myös balsamoida? Eivätkö juoksukoirat voi riehua kuin hullut? Jos juuri nahkansa luoneet viittaa matelijoihin, missä ovat ne käärmeet, jotka eivät juuri ole luoneet nahkaansa?

Mitä muka-kiinalainen-eläinten-luokittelu meille siis opettaa? Jotta kategorisointi olisi johdonmukainen ja käyttökelpoinen, päällekkäisyydet ja aukot pitää karsia. Kunkin luokan pitää sulkea kaikki muut pois. Englanniksi sanottuna, luokkien pitää olla mutually exclusive.

Seuraavaksi kirjoitan siitä, mikä tämä luokittelu oikeasti on.

Tuukka toimeliaana

2005-05-11T11:02:00.000+03:00

Lainasin Kaisalta vähän kuvitusta. Eetun vanha kaveri Tuukka siivoilee Karibialla:

Pojat hakevat ruuat kaapista omatoimisesti, siivoavat, kakkivat ja pissivät nätisti pottaan.

Mihin äitejä enää tarvitaan?

Vielä täytyy vähän touhottaa ja vouhottaa

2005-05-11T09:05:00.000+03:00

Onpas elämässäni taas paljon informaatiota! Olisikohan vähän liikaakin?

Kotona lojuu pahvilaatikoita ynnä muita hyödyllisiä kuljetusvälineitä ympäriinsä, koska meneillään on kirpputoriprojekti. Olemme käyneet läpi sekä varastoa että kaapin perukoita ja kuljetelleet ylenmääräiset aarteet kirpputorille myyntiin. Kirpputoripuuhastelu on hupaisaa tointa. En odota suuria voittoja, mutta tavaroiden kartoittaminen, hinnoittelu (“laputtaminen”), myyntipöydän järjestäminen, tilitysten kysely ja ihan vaan keskustelut kirpputoriasiakkaiden kanssa tuovat jonkunlaista tyydytystä. Vähän kuin pelaisi jotain peliä, panokset eivät ole korkeat, mutta jännittää ihanasti! Saimme parissa päivässä kahden viikon pöytämaksun takaisin – kaikki, mikä vielä tulee, on voittoa! Ja takaisin ei tuoda yhtään rompetta.

Olen kartoittanut myös kotisiivousvaihtoehtoja (jälleen kerran). Nyt on kierroksessa kaksi eri firmaa, joista olen kummastakin tilannut “koesiivouksen”. Olen vakaasti päättänyt solmia taas jatkuvan sopimuksen. Aikamme ei kertakaikkiaan tahdo riittää kodin ylläpitoon. Mielelläni pistäisin itse pystyyn siivousringin. Mies ehdotti, että paneudun asiaan uudella asuinalueellamme.

Töissä jatkuu nykyisten tehtävien siirto muiden harteille ja orientoituminen uuteen paikkaan. Lopullista hyväksyntää paikanvaihdokselle odotellaan tosin edelleen – se raastaa hermoja. Ei sillä, ettenkö saisi paikkaa, mutta pelkään, että palkkavaatimukseni saa vielä jonkun Herra Isoherran nikottelemaan. Naurettavaa, koska isoista summista ei missään tapauksessa kuitenkaan ole kyse.

Oulussa on meneillään Koulun Suurjuhlat ja olen saanut kutsuja moniin tilaisuuksiin. Ikävä kyllä suurin osa tapahtuu päivisin, joten olen jättänyt niitä väliin. Joku ilta olisi tarjolla vastaanotto kaupungintalolla, mutta se ehkä meni jo? Unohdin merkitä sen kalenteriin. Harmillista, etten ole sen vertaa liikkunut kaupungilla, että olisin nähnyt, miten suurjuhlat näkyvät katukuvassa.

Täksi illaksi on taas luvassa kunnallispolitiikkaa. (Kommentteja Oulujokivarren osayleiskaavasta, anyone?) Onneksi kaupungilla on aina hyvät tarjoilut, joten ruoka on illaksi varma. Mies ja poika käynevät popsimassa ylikansallisia hampurilaisia.

Tontille ovat nousseet talon perustukset suunnilleen yhdessä aamupäivässä. Talopakettitoimitus tulee parin viikon päästä. Suurta älyllistä panostusta on vaatinut portaiden valinta (toistaiseksi tuloksetonta panostusta). Talonrakennus on kompromissia kompromissin jälkeen. Maku ja tyyli on kyllä kohdallaan, mutta budjetti venyy ja paukkuu. Tiettyyn rajaan saa venyä ja paukkuakin, koska osa valinnoistani on kiveenhakattuja, en aio joustaa. Mieluummin jätän vaikka pari huonetta keskeneräiseksi ja säästän pari vuotta.

Mies on torstain ja perjantain reissussa, jolloin tahti hiljenee pakosti, koska vilkkaahkon 2-vuotiaan kanssa ei kannata yrittää mahdottomia. Poika haluaisi mennä kylään leikkimään ja itsekin juttelisin mielelläni mammaporukoiden kanssa – mietin silti, olisivatko torstai-illalle mobilisoidut kahvikutsut mahdottomuus, kun ottaa huomioon perusrealiteetit (kuten että vuorokaudessa on vain 24 tuntia ja että töissäkin pitäisi ehtiä käydä). Toisaalta silloin kun riittää virtaa, kannattaa ottaa siitä kaikki irti, ns. polttaa kynttilää molemmista päistä ja vähän vaikka keskeltäkin.

Eilen käytin illan äärimmäisen hyödyllisesti: nukuin kuudesta kahdeksaan. Nukkuminen on kuin pistäisi rahaa pankkiin. Mitä enemmän nukkuu, sen enemmän jaksaa puuhastaa ja heilua. Aina kun voi, kannattaa ottaa nokoset.

Soininmäki ja Krohnberg

2005-05-08T21:24:00.000+03:00

Vihreiden puheenjohtajaehdokkaiden paneelikeskustelu Oulussa perjantaina oli hyvä kokemus.

Tilaisuuden juontajan (joku Kalevan toimittaja?) painotuksista en pitänyt tosin ollenkaan. Ketä kiinnostaa, tietävätkö ehdokkaat Kärppä-pelaajien nimiä? Penteleen Kärppä-fanit, tuputtavat kiekkokälätystään joka yhteyteen!

Ja miksi ihmeessä media haluaa saada ehdokkaista väenvängällä irti jotain poliittisia eroja ja marisee kun ehdokkaat kehuvat toisiaan? Hehän ovat samaa puoluetta, heidän kuuluukin olla suhteellisen samaa mieltä poliittisista linjauksista! Jos he ovat samaa mieltä, se on hyvä asia! Sittenhän voidaan valita puheenjohtaja pelkällä fiiliksellä, koska yhteinen linja pitää joka tapauksessa.

Sitten kun todella päästiin asiaan ja ehdokkaiden välille syntyi mielenkiintoista sanailua siitä, pitäisikö puolueen panostaa maaseudun vai kaupunkien valtuustopaikkojen voittamiseen, törppö moderaattori katkaisi jutun lyhyeen ja totesi, että näistä asioista pitää keskustella puoluehallituksessa. Haloo! Paikalla oli lähinnä vihreää kenttäväkeä ja vihreät tekevät sen päätöksen puolueen johtajasta – tottakai heitä (meitä) kiinnostavat puolueen sisäiset asiat!

Sinnemäki teki minuun vaikutuksen. Hän päästeli suustaan muutamia niin vaikuttavia ajatuksia, että minua meinasi alkaa pyörryttää. Että voi olla niin fiksu ihminen! Tiedättekö sen tunteen, kun joku sanoo jotain ja itselle tulee tunne, että Juuri Noin minäkin asian näen, mutta ei itse kuuna kullan valkeana olisi kyennyt pukemaan mielipidettä sanoiksi. Minun olisi tehnyt mieli kiljua yleisön joukosta, että Samaa mieltä! Hyvin sanottu! That's my girl!

Sinnemäki puhuu vähän, mutta asiaa, ilmaisee itseään täsmällisesti (Tärkeää, Tärkeää!), hän puhuu vakavana ja vakavissaan, mutta ei lainkaan tylsästi, itse asiassa värikkäästi ja kauniisti. Sinnemäki sanoi muun muassa jotenkin niin, että vihreä liitto on tulevaisuus- ja muutospuolue ja sen kannattajakunta on tulevaisuuteen suuntautunutta ja muutosvalmista. Tällaiset ihmiset ovat tyypillisesti lähteneet pois maaseudun kuolevista kylistä, koska noilla seuduilla ei näille ihmisille ole paljonkaan tarjottavaa. On liiton resurssien haaskausta paneutua voittamaan yksi valtuustopaikka tällaisilta paikkakunnilta, koska joukkoa, joka vihreitä haluaisi äänestää, ei näiltä seuduilta todennäköisesti löydy.

Soininvaara oli samoilla linjoilla, Krohnista ei ottanut selvää. Sen sijaan Cronberg oli selvästi toista mieltä. Hänen mielestään vihreistä pitää nimenomaan tehdä myös maaseudun puolue ja kannattaa taistella jokaisesta syrjäseudun valtuusto- ja lautakuntapaikasta ja ohjata tukea nimenomaan näille yksinäisille vihreille luottamushenkilöille keskellä keskustan susiparvea. Muistin jälleen, miksi tunnen epäluuloa Cronbergiä kohtaan. Minä olen tässä asiassa eri mieltä.

Vihreillä on toki maaseudullekin paljon annettavaa (siitähän ei kyse ollutkaan, etteikö olisi), mutta maaseudulla ei sitä tiedetä. Sellainen väki, joka (Soinivaaraa löyhästi mukaillen) kääntyy kaksi kertaa päivässä kumartamaan kohti keskustan puoluetoimistoa ei ikinä kuvittelisikaan äänestävänsä vihreitä. He haluavat myydä korpikuusensa sellutehtaille ja hoidella rauhassa kettujansa.

Lauantain Kaleva kirjoitti taas tyypilliseen tapaansa lattean jutun tilaisuudesta. Kärppäkökköily mainittiin (luonnollisesti) ja asiat esitettiin niin kuin Oulun seudun vihreät yhtenä laumana kannattaisivat Cronbergiä hänen maaseutua nuoleskelevan populististen linjauksiensa vuoksi. Pitäisikö kirjoittaa yleisönosastoon ja vähän räksyttää?

Osmo, Anni, Tarja ja Irina tänään Oulussa

2005-05-06T14:38:00.000+03:00

Vihreiden puheenjohtajaehdokkaat tulevat tänään Ouluun. Minä menen tietysti heitä kuuntelemaan. Illaksi on myös bilekutsu ja sinnekin tieni käynee ennen pitkää, mutta kyllähän politiikka aina yhdet tuparikemut voittaa.

En ole niiden joukossa, jotka puheenjohtajan lopulta valitsevat – mutta onhan minulla aina mielipide!

Tilanne on sangen herkullinen näin naisnäkövinkkelistä, josta itse asioita katselen: kolme naista vastaan yksi mies. Puhtaasti ottamatta kantaa sen kummemmin naisten kuin miehenkään ansioihin, tuntuisi feminismin häviöltä, jos mies valittaisiin. Henkilökohtaisesti olisin valmis lyömään vetoa, että Soininvaaraa ei valita, sen verran valitusta on kuulunut suunnalta jos toiseltakin.

Minä kuitenkin satun pitämään Osmo Soininvaarasta. Jos jätetään biologinen sukupuoli sivuun, uskaltaisin jopa väittää, että Soininvaara on neljästä kandidaatista feminiinisin. Soininvaaralta puuttuu täysin hyökkäävän machot keskusta- ja kokoomuspoliitikon elkeet. Kolmella naisehdokkaalla taas on välillä vähän kukkoilun elkeitä (ehkä Sinnemäellä ei - hän antaa suorastaan androgyynin vaikutelman).

Feministin näkökulma joutaa siis näillä perusteilla romukoppaan tässä vaaliasetelmassa. Panen toivoni siihen, että valinta tapahtuu lähinnä puoluejohtajakyvykkyyden ja poliittisen profiilin perusteella. Ei ole kuitenkaan helppoa näilläkään mittareilla.

Väittäisin, että ulkopuolelle jää vain Irina Krohn, muut ovat mahdollisia. Krohn on hauska tapaus, kulturelli ja värikäs, mutta tiedän kokemuksesta millaista vaalitaisto on. Puheenjohtajaa valitessa pitää ajatella koko vihreiden "brändiä" - minä toivon ennemminkin vakavampaa, asialähtöisempää johtajaa. Mielikuva Krohnista on ehdottomasti positiivinen, mutta ei vakavasti otettavana puheenjohtajana.

Tarja Cronbergiä kohtaan tunnen lievää epäilystä – vaan kun en muista miksi! Minulla oli jo aikaa sitten (ennen tietoa siitä, ettei Cronberg ollut puolueen jäsen) jonkunlainen epäluulo tuota susirajan kipakkaa tätiä kohtaan. Oliko se vain sisäinen helsinkiläiseni, joka ei kestäisi sitä, että oman rakkaan city-puolueeni johtoon nousisi joku maalta.

Anni Sinnemäki taas herättää vahvan kateuden tunteen, joten en kykene puolueettomuuteen. Olen kuullut Sinnemäen puhuvan valtuuskunnan kokouksessa ja hän on totta tosiaan vakuuttava, sivistynyt ja aatteellinen nainen. Liian hyvä ollakseen totta? (Olipa oikein Todella Huono perustelu, yäh, tuhma TUHMA Kookos.) Anni on muuten minulle etäisesti sukuakin, hänen isänsä on pikkuserkkuni tai miten se menikään.

Soininvaaraa monet toivovat vaihtoon, mutta minä olen pitänyt hänen tavastaan johtaa puoluetta ja esiintyä julkisuudessa. Vihreät on ollut se puolue, joka ei tee älyllisiä kompromisseja. Soinivaara on nostanut esille monia herkkiä ja vaikeasti ymmärrettäviä aiheita ja selittänyt kärsivällisesti kuolaavien toimittajajunttien edessä asioita rautalangasta. (Toimittajaystäväiset, älkää ottako henkilökohtaisesti!)

Kuten huomaatte, eipä tämäkään kovin vahvasti yhteen suuntaan vaikuttava puheenvuoro ollut. Tilanne on sikäli hyvä, että vihreillä on neljä hyvää kandidaattia, joista valita. Mikäs sen hedelmällisempää.

Jos minun ihan pakko olisi valita ihan juuri tällä silmänräpäyksellä nyt heti, niin sanoisin: Anni! (Huomenna saatan olla jo toista mieltä.)

Vihreiden puheenjohtajaehdokkaat tänään keskustelutilaisuudessa Oulun kaupunginkirjaston Pakkala-salissa klo 18.00-20.00.

Vauraus ja luksus

2005-05-06T09:24:00.000+03:00

"What actually is wealth? And luxury? Answers to these questions can be not only material, but also philosophical."

(Axor Citterio -kokoelman esittelytekstistä)

Liikaa aiheita

2005-05-05T23:13:00.000+03:00

Onpa taas noin sata aihetta mielessä, mistä kirjoittaa. Sain jo lukijapalautetta, että olen siirtynyt astetta yhteiskunnallisempaan suuntaan. Hyvä niin! Tämä ei ole haircut blog!

Kirjoittaisinko lasten tv:n katselusta? Vai vihreiden puheenjohtajataistosta? Imetyskin puhuttaa jälleen ja kuvittelen (ehkä harhaluulo?), että minulla voisi jälleen kerran olla siitä aiheesta jotain annettavaa. Haluaisin luoda myös katsauksen menneisyyteen, otsikkona voisi olla vaikkapa “Elämäni palstat”. En olisi rehellinen, jos en myöntäisi, että haircut-suuntauskin houkuttaa, etenkin, kun punainen raita etuhiuksissani on jälleen haalistumassa turhan aikaisin – kääks!

Huihai, taidan suosiolla heivata asiallisemmat aiheet ja keskittyä tällä kertaa triviaaliin sisustusaiheeseen. Kolmen valkoviinilashillishen jälkeen se tuntuu järkevämmältä, sisustusareenalla en voi kovin pahasti puhua (kirjoittaa) ohi suuni (näppikseni).

Eilen menin varhain nukkumaan. Katselin ensin suloista lasta, joka koisasi parisängyssämme – oih, mikä esteettinen nautinto. Tummat kaartuvat silmäripset, unisen hajamielinen käsi, joka ojentui hipaisemaan kaulaani, unisen hengityksen tuoksu. Laitoin kuitenkin valot päälle ja selasin Axorin kylpyhuonekuvastoa.

Mikä aistinautinto kaltaiselleni esteetikolle! Tuntemukseni olivat suorastaan häpeällisen orgastisia. Miten joku voi saada sellaisia väristyksiä hanoista?!? Onko minulla joka salattu perversio (hmm, eipä hullumpaa), vai jokin esto (minulla? esto?).

Näitä meille ei tule, mutta niitä voisi melkein ostaa pari olohuoneeseen näytille, vähän kuin galleriaan esille:

Minä rakennan kahta taloa yhtä aikaa: tätä joka oikeasti nousee tontille ja Sitä Toista, jota ei koskaan tule, mutta joka on niin kaunis niin kaunis.

Baby steps

2005-05-04T13:31:00.000+03:00

Aina kannattaa valittaa!

Päivähoitokeskustelua

Muistatteko ruikutukseni siitä, ettei perhepäivähoitolasten vanhemmille ole tarjolla mitään vaikutusmahdollisuuskanavia? Eikä edes mahdollisuutta keskustella mieltä askarruttavista asioista?

Asia tuli sangen vahvasti esiin taannoisessa vanhempainillassa – ja nyt jo se on poikinut hedelmää! Viikon päästä maanantaina meillä on epävirallisen virallinen keskustelutilaisuus, jota moderoimaan tulee oman alueemme päivähoidonohjaaja ja kiertävä erityislastentarhanopettaja. Arvatkaa kuka menee!

Vanhemmuuden kustannusten jakautuminen

Olen lietsonut itseni vahvaan euforiaan sen suhteen, että vanhemmuuden kustannusten oikeudenmukaisemmasta jaosta on Suomessakin syntymässä vakavaa keskustelua ja sitä myötä vahva tilaus muutokselle. Vihreät sen aloittivat, vihreät nuoret pistivät asiaan vauhtia ja eilisen Helsingin Sanomien mielipidepalstalla kokoomuksen Helsingin valtuutettu Hanna-Leena Hemming nostaa esiin saman aiheen. (Hemming tosin varoo suututtamasta miesvaltaista teollisuutta ja toivoo, että kulut kustannettaisiin verorahoilla, ei yrityksen varoilla. Kyllä on kova osa riistokapitalistipuolueen naisella – tässäkään asiassa ei voi heittäytyä hyvä asian puolesta siskojen kanssa samaa taistoon!)

Kyllä kehitys kehittyy. Baby steps, baby steps (sitaatti entiseltä [nais]suurpomoltamme).

Kookos menee lakkoon

2005-05-03T09:32:00.000+03:00

Minusta tuli nyt näemmä vain Philin kommentoija, tavallaan lakeija. Tai ehkä hän vaan onnistui kirjoittamaan parina viime päivänä aiheista, joista minulla sattuu olemaan mielipide? [Minulla on kyllä aina mielipide.]

Phil kirjoittaa vihreiden ehdottamasta lapsentekolakosta ja pohdiskelee vanhemmuuden kustannusten jakamista, jota vihreät ovat ehdottaneet jo aikaa sitten.

Vastaan suoraan Philille ja kommentoijille, mutta omassa blogissani, koska tästä tulee kuitenkin vähän pitkä ja koska blogini on ainoa mahdollisuuteni kirjoittaa suomeksi ja aion pitää tästä edusta kiinni. Syytin muuten häntä – tarpeettoman julmasti – "perverssin kieroutuneesta sovinistinäkökulmasta". Se kuulostaa kauheammalta suomeksi kuin englanniksi, joten pyydän vielä uudelleen Phililtä anteeksi: Please forgive me, Phil.

Joka tapauksessa Philin maalailemista ongelmista en ymmärrä puoliakaan, ne eivät kuulosta olevan juuri tämän ehdotuksen seurauksia, vaan jonkun ihan muun. Voihan olla, että olen ymmärtänyt vanhemmuuden kustannusten jakamisen väärin? Luulin, että sillä tarkoitetaan sitä, että kaikki työnantajat maksavat jonkunlaisen prosenttiosuuden yhteiseen rahastoon ja tästä rahastosta äitiyslomat ja hoitovapaat rahoitetaan. Näin minä vihreiden ehdotuksen ymmärrän. Ymmärtävätkö muut sen jotenkin toisin?

Tuolla prosenttiosuudella olisi toki jonkunlainen laskukaava: per työntekijä, per maksettu palkkaeuro, per tehty työtunti tms., mutta työntekijöiden lisääntymiskyvyllä tai -halulla, seksuaalisella suuntauksella tai muilla tekijöillä, jotka tiettävästi vaikuttavat lapsimäärään, ei olisi maksun kannalta mitään merkitystä. Jos suomalaisen yrityksen ABC työntekijät ovat pääasiassa 60-vuotiaita, kyvyttömiä, hedelmättömiä, ulkomaalaisia homomiehiä, yritys maksaa heidän osaltaan silti osuutensa vanhemmuuden kustannuksista.

Kyseessä ei ole suinkaan pelkästään toimenpide, jolla nuoria naisia ei syrjittäisi työmarkkinoilla, vaan bonuksena saadaan myös yritysten voittojen jakautuminen oikeudenmukaisemmin. Kampaamoyrittäjän on lähes mahdotonta välttää palkkaamasta nuoria naisia, tai metallialan yrityksen löytää naisia, vaikka haluaisivatkin. Koska vain ne yritykset, joiden työntekijät sattuvat tulemaan raskaaksi, maksavat, on taakka heille kohtuuton, vaikka useimmissa tapauksissa myös miehellä on ollut sormensa (...tai no, se toinen ruumiinosa vähintäänkin...) pelissä. Kansalaiset nyt vaan sattuvat valitsemaan ammattinsa sillä tavalla, että meillä on naisvaltaisia ja miesvaltaisia aloja. Kampaamo- ja tekstiilialan yrittäjiä ei saisi rangaista siitä, että ne sattuvat työllistämään naisia.

On siis turha kysyä, mitä tapahtuu, jos nainen tienaa enemmän ja mies vähemmän tai jos mies on ulkomaalainen. On turha kysyä, miten tämä vaikuttaa miesten ja naisten suhteisiin ja onko toinen toisesta riippuvaisempi uuden mallin mukaan. On turha kysyä, laajeneeko syrjintä nyt nuoriin miehiinkin. Näillä ei ole mitään merkitystä, koska kaikki saavat äitiys-/isyyspäivärahansa samasta rahastosta ja kaikki yritykset maksavat. Miten rahavirrat täsmälleen muodostuvat, on kysymys, johon on tässä vaiheessa mahdoton vastata. Malli on joka tapauksessa oikeudenmukainen.

Niin ja siitä lakosta: Tämähän on aivan loistokas tilanne tehdä omasta lisääntymishaluttomuudestaan yhteiskunnallisesti merkittävä teko!!! Oih ja voih, nyt jos koskaan kansalaiset voivat helposti osoittaa poliittisen aktiivisuutensa. Julistan siis Kookoslandiassa lapsentekolakon alkaneeksi!

Mitä minusta jää jäljelle?

2005-05-02T08:22:00.000+03:00

Suosittua Finland for Thought –blogia kirjoittava Phil ihmettelee ihmisiä, jotka sanovat rakastavansa verojaan. Luulen, että Phil ymmärtää varsin hyvin, mistä on kysymys, mutta hänen tyylinsä on tätä samaa mainstream-blogidiskurssia, jota itsekin joskus harrastan: pyöritellään itsestäänselvyyksistä pikkunokkelan sarkasmin avulla esiin näkökulmia, jotka saavat itsestäänselvyyden tuntumaan kummallisuudelta.

Minä rakastan verojani. En siksi – niin kuin Phil naljailussaan väittää - että minusta ja muista verojen rakastajista omien rahojemme pois antaminen olisi jotenkin hupaisaa, vaan siksi, etten voi kuvitella eläväni yhteiskunnassa, jossa jokainen ihminen olisi omillaan ja jossa palvelut maksaisivat niitä kipeimmin tarvitseville saman verran kuin niiden tuottaminen maksaa (plus ehkä vielä jonkunlaisen voittomarginaalin päälle).

Eivätkö kaikki suomalaiset, jotka ovat äänestäneet paikoilleen nykyiset päättäjät, rakasta verojaan? Itsehän olemme tällaisen yhteiskunnallisesti vastuuntuntoisen markkinataloutta muistuttavan talousjärjestelmän valinneet ja haluamme sitä ylläpitää.

Olen kohtuullisen hyvätuloinen, mutta en niin hyvätuloinen, että pystyisin kustantamaan lapselleni vastaavanlaatuista päivähoitoa markkinahintaan kuin nyt on tarjolla tuettuna. En olisi ikinä päässyt yliopistoon, jos opiskelu ei olisi ilmaista ja jos opintotukea ei maksettaisi. Tosiasiassa epäilen, olisinko koskaan syntynytkään – isälläni ja äidilläni ei todennäköisesti olisi ollut minuun varaa - jos ei jo 70-luvulla olisi ollut maailmanlaajuisesti katsottuna pitkää äitiyslomamahdollisuutta ja lapsilisää. [Herää tietysti kysymys, millainen menetys se olisi tälle yhteiskunnalle, jos minua ei olisi olemassa. Mutta moni muu, jonka olemassaololla on jotain merkitystä rakkaan pallomme kannalta, olisi saattanut jäädä syntymättä, kuollut tuberkuloosiin tai jäänyt nousematta merkittäväksi puhtaasti mahdollisuuksien puutteesta johtuen.]

Minä totta tosiaan rakastan verojani. Luulen, että merkittävin, mitä ikinä tulen elämässäni tekemään, on juuri verojen maksaminen.

Wappu-polkka

2005-04-30T23:35:00.000+03:00

Seuraa viikon haircut-osuus eli asiatonta, julkaisukelvotonta, ketään kiinnostamatonta lätinää oululaisen keskiluokkaisen perheen vappuvalmisteluista.

Huomenna menemme piknikille Linnasaareen. Toistan: menemme piknikille Linnasaareen. Ei: Menemme jos sää sallii. Eikä: Jos meitä huvittaa, pakkaamme piknik-korin. Meidän perhe on piknikkeilijöiden kovaa ydintä. Vappuna mennään piknikille, prkl, vaikka räntää tulisi vaakasuoraan.

Tämä ei sitäpaitsi ole mikä tahansa piknik. Tätä on suunniteltu tasan vuoden verran. Minä ja hyvä ystäväni olemme ensin kahdestaan tehneet suunnitelman ja laatineet kutsulistan. Yksi ilta on jaettu tehtäviä ja pohdittu ruokalistaa. Tänään käytiin harjoittelemassa telttakatoksen pystytystä. On kuiskuteltu niistä, jotka ovat kieltäytyneet kutsusta. On stressattu ensin liian laimeaa osanottoa, sitten liian innokasta.

Me emme koskaan syö tai juo kertakäyttöastioista, otan puistoon aina mukaan posliinit ja sopivat lasit kaikille juomille. Huomenna siis pakkaan (ne halvemmat) kuohuviinilasit, muuten perusastiastoa. En ole vielä päättänyt kehtaanko tarjoilla munkit ja lihapullat muovirasioista, vai pitäisikö niille olla tarjoilukulhot. En osaa päättää otanko mukaan pöytäliinoja. Pöytäliina luo tietysti aina huoliteltua tunnelmaa, mutta mitä jos on “tuulenpäivä” (niin kuin Nalle Puhissa, jossa Puh joutui pitämään Nasua kaulaliinasta kiinni, kun tuuli meinasi viedä Nasun mennessään)? Näytämmekö naurettavilta kuohuviineinemme, kun yritämme pitää samalla kiinni pöytäliinan kulmista?

Ruokalistalla on tietääkseni ainakin niitä jo mainittuja paistamiani kreikkalaisia lihapullia, falafel-kasvispyöryköitä, itämaisia filonyyttejä, pikkunakkeja, salaattia, patonkia ja levitettä, banaanimunkkeja meiltä ja pastasalaattia ja tomaatti-mozzarellapiirakkaa ystäviltämme. Lopun porukan tuomisista en tiedä. Kuohuviini virtaa iloisesti, sikäli mikäli kukaan ei ole raskaana (tietääkseni yksi on – näitä ei ikävä kyllä tässä ikäluokassa voi välttää, vaikka se on harmillista).

Huomisen aamun haaste on tarpeeksi varhainen ylösnousu ja ripeän, mutta huolettomanoloisen toimintavireen ylläpito. Pitää muistaa laittaa lämmintä päälle, mutta kerroksittain, että pystyy vähentämään, jos aurinko yllättää.

Pariisiin on muuten luvattu huomiseksi 26 astetta lämmintä, joten ei ihme, että eräät eivät viitsineet vaivautua... Muistelen lämmöllä ihanaa polttaripiknikkiä Pariisissa muutamaa viikkoa vaille vuosi sitten.

Kylpyhuone säkissä

2005-04-30T00:20:00.000+03:00

Minun mieleeni mahtuu paljon (mies on sitä mieltä, että aivoni eivät koskaan lepää), mutta yksi on ylitse muiden: sisustaminen. Rakennamme taloa ja minä vastaan sekä miehen mandaatilla että omallani sisustussuunnittelusta. Tyylisuunnasta olemme yhtä mieltä, joten peruslinjat ovat selvillä: useimmiten valitsisimme sokkonakin saman vaihtoehdon.

Talo on ennen kaikkea moderni erotuksena tiuhaan sikiävistä perinnetaloista. Sisustuksessa käytetään aitoja materiaaleja: puuta, terästä, kiveä. Väritys on mahdollisimman valkoinen, muina väreinä oleskelutiloissa viininpunainen, harmaa (tai rosteri/ kromi) ja vaalea puu (koivu). Pyrin mahdollisimman avariin tiloihin, alakerta onkin käytännöllisesti katsoen yhtä isoa huonetta ilman väliseiniä ("vaikein talo, mitä olen ikinä nähnyt", sanoi perustusten piirtäjä), yhtenäisiin rikkomattomiin pintoihin ja laajoihin värialueisiin.

Mies on kiinnostunut sisustuksesta ja on aina päätöksenteossa mukana, minä teen kuitenkin esitykset yksityiskohdista ja ennen kaikkea eri materiaalien yhteensopivuudesta, hän puuttuu tarvittaessa, jos sorrun ylilyönteihin (hö, ei kuulema kristallikruunua pikkuvessaan?!?). Päässäni elää dynaaminen väri-, materiaalia- ja muotorekisteri, jossa uuden tiedon tullessa lähtee vertailuprosessi käyntiin. Aivosoluni työskentelevät väsymättä ongelmien parissa, yritän nähdä tilat kolmiulotteisina ja muistaa mahdollisimman monta dimensiota yhtä aikaa. Esimerkiksi keittiön parametrit alkavat olla siinä määrin kalibroitu, että yksittäiset muutokset eivät heilauta kokonaiskuvaa mielessäni. Suoritan pikaisen vertailun ja hyväksyn tai hylkään muutoksen.

On vielä tiloja, jotka ovat osaksi hahmottumattomia mielessäni. Yläkerran aula, työhuone ja vieras-/leikkihuone ovat niitä, joiden sisustamisen olen joka tapauksessa lykännyt aikaan, jolloin asumme talossa jo. Mieleni askartelee sen sijaan kiihkeästi kylpyhuoneen ja vieras-WC:n parissa; kaikki palaset eivät vielä ole loksahtaneet kohdalleen. Haluaisin tason päälle asennettavan pesualtaan jompaan kumpaan, puna-valko-hopeaisen värimaailman vieras-WC:een, limeä yläkerran kylpyhuoneeseen. Oikeanlaisia kalusteita en ole vielä löytänyt, todennäköisesti teetämme ne. Sen sijaan piilo-WC, sellainen seinään kiinnitettävä, jossa ei ole vetonuppia, vaan painike seinässä, meille tulee kumpaankin.

Maljamainen allas vaatii korkeahkon hanan, ja lisäksi haluan bidet-suihkut kaikkialle. Valitsemastamme hana-mallistosta, Hansgrohen Talis S, ei ikävä kyllä sellaista löydy:

Jossain vaiheessa sumu hälvenee ja näen selvästi, millaiset kylpyhuoneista tulee. Metodini on sellainen, etten kiirehdi tuota hetkeä, vaan annan ideoiden velloa mielessäni vapaasti. Samanaikaisesti pidän silmällä myös kustannuksia, koska mistään en ole valmis maksamaan mitä tahansa. (No okei, ne seinä-WC:t olivat minulle iso juttu, johon sain miehen mukaan vasta kun juuri oikeanlaiset löytyivät tarjouksesta, itse olisin ollut valmis ruokkimaan perhettä makaronilaatikolla kuukauden ajan, jotta ne olisi saatu.)

En olisi ikinä voinut kuvitella, että talon rakentamisessa näin suureen osaan nousevat yksityiskohdat! Jokaikisen kulman, nurkan ja pinnan voi suunnitella erikseen. Talonrakentaminen on kuin ostaisi sian säkissä: esittelyyn et pääse, ennen kuin olet lyönyt kaupat lukkoon.

Kotihoidokit esikoulussa

2005-04-29T10:50:00.000+03:00

Pyörin toissapäivänä erään päiväkodinjohtajan kanssa samoissa aktiviteeteissa. Käytän häntä aina häpeilemättä hyväkseni tentatakseni hänen näkemyksiään lapsiperhepoliittisista kysymyksenasetteluista. Arvostan hänen mielipidettään kahdestakin syystä: Ensinnäkin hän tuntee “kentän”, on tavannut valtavat määrät lapsia ja vanhempia vuosien varrella ja johtaa erään kasvavan alueen päiväkotia. Toisekseen hän on erittäin skarppi ja napakka nainen. Minä suorastaan juovun napakoista naisista!

Tällä kertaa tenttasin aiheesta, joka on minua askarruttanut ja jota blogissakin kerran sivusin: Onko esikouluvaiheessa nähtävissä eroa sellaista lasten välillä, jotka ovat aina olleet kotihoidossa ja sellaisten lasten, jotka ovat olleet päivähoidossa (pidempään tai lyhempään)?

Lastentarhanopettajatuttuni sanoi, että eron huomaa äärimmäisen selvästi. Kotihoidossa olleet lapset eivät selviydy esikoulussa yhtä menestyksekkäästi kuin jo aiemmin päivähoidossa olleet. He eivät välttämättä osaa toimia ryhmässä, he eivät kykene pitämään huolta itsestään ja omista tavaroistaan. Toisinaan esille tulee jopa kehitysvammoja tai –viivästymiä, jotka olisi havaittu aiemmin, jos ammattilainen olisi havainnoinut lasta ryhmässä. Vanhemmat eivät aina näe tai halua nähdä poikkeamia omissa lapsissaan. Neuvolan parikymmenminuuttisen aikana ei mitenkään voida havaita kaikkia yksityiskohtia. Jos vasta esikouluiässä havaitaan lapsen poikkeamat, tulee kiire löytää lapselle oikeanlainen koulupaikka.

Keskustelimme myös siitä, että taannoin julkistettu ruotsalaistulos päiväkodissa hoidettujen lasten paremmista tulevaisuudenodotteista on käännetty joissain yhteyksissä päälaelleen: Kiistetään tulos sanomalla, etteivät käytetyt mittarit ole olleet oikeita, aivan kuin siinä olisi jotain pahaa, että lapset menestyvät koulussa tai heillä on paljon ystävyyssuhteita. Sanotaan, etteivät nämä ole ainoita onnen edellytyksiä, ja unohdetaan samalla, että nekin voivat olla onnen edellytyksiä. Itse en suoranaisesti vastaan pistäisi, jos lapseni olisi hyvä koulussa ja vieläpä sosiaalisesti taitava.

En sinällään usko, että normaali lapsi, puhumattakaan poikkeuksellisen etevästä lapsesta, jäisi huomattavasti jälkeen muista koulussa ja sosiaalisessa kehityksessä siitä syystä, ettei hän ole päässyt varhaislapsuudessa ammattimaisen varhaiskasvatuksen piiriin. Ja kuten sanottu, koulumenestys tai mikään menestys ei ole onnen tae eikä itseisarvo.

Kirjoitin tämän siksi, että asia on mielenkiintoinen ja halusin ammattilaisen näkökulman. Aion kysyä samaa asiaa joskus luokanopettajatuttaviltakin.

Tässä yhteydessä pitänee muuten korjata eräs kommenttiraidalla esiintynyt väite. Kommentoija sanoi, etteivät opettajat tiedät lasten taustoja tai että olisi suorastaan kiellettyä antaa opettajille tietoa lapsen aikaisemmista vaiheista ennen koulua. Tämä ei pidä paikkaansa. Tosiasiassa kunnissa pyritään nykyään moniammatilliseen yhteistyöhön, joka tarkoittaa esimerkiksi sitä, että esikouluvaiheessa lastentarhanopettajat ja opettajat keskustelevat seuraavana vuonna koulunsa aloittavista lapsista. Tarkoituksena on nimenomaan siirtää tietoa, niin että opettajat olisivat mahdollisimman hyvin valmistuneita ottamaan vastaan juuri ne “omat” lapsensa. Puhutaan oppilasaineksesta yleisellä tasolla, mutta myös – vanhempien niin salliessa – yksittäisten lasten ominaispiirteistä ja taustoista.

Moniammatillisen yhteistyön haasteena näen itse sen, miten uudesta tavasta toimia saadaan irti hyvät puolet, mutta toisaalta suojataan yksityisyyttä. Ihmisten tulee saada itse päättää, mitä tietoa heistä siirtyy ja kenelle. Juuri tässä kontekstissa (päivähoidon ja koulun välinen yhteistyö) en näe mitään vaaroja, vaan nimenomaan toivon, että päivähoito ja koulu nähtäisiin jatkumona ja pyrittäisiin tekemään “nivelvaiheet” lapsille helpoiksi.

Se Fahrenheit-meemi tuli sitten tännekin

2005-04-26T23:10:00.000+03:00

Kiltti on mahdottoman kiltti ja sinkautti tämän meemin minulle. Ah, en tiennyt sitä, mutta juuri kirjallisuutta tämä blogi kaipasikin kaiken kiihkomielisen puuduttavan tilityksen jälkeen!

Olet joutunut Fahreinheit 451:n maailmaan. Mikä kirja haluaisit olla?
Kääk, en ymmärrä kysymystä! Luulen, että olen lukenut teoksen joskus, mutta en muista miten siinä lopulta kirjoille kävi. Eikös ihmisillä ollut jokin tapa pelastaa kirjoja? Opettelivat ulkoa niitä tms.? Tarkoittaako kysymys siis: Minkä kirjan haluaisin poltettavan vai minkä kirjan haluaisin säästettävän?

Jos ensimmäistä, vastaukseni on jokin ällö jännäri, jonka minä olisin aikoinani voinut ja moni muu teinityttö voisi jättää lukematta, esimerkiksi Stephen Kingin Christine tai mikä tahansa muu Kingin roskaläjistä.

Jos jälkimmäistä, vastaukseni voisi olla vaikkapa Shakespearen Macbeth.

Oletko koskaan ollut ihastunut fiktiiviseen hahmoon?
Oih ja voih, vaikka kuinka moneen. Ensimmäisenä tulee mieleen Ylpeyden ja ennakkoluulon kopea Mr. Darcy (tosin elokuvalla voi olla osuutta asiaan).

Mitä luet tällä hetkellä?
Miten määritellään ”lukea tällä hetkellä” ;-) "Aktiivisesti" luen tällä hetkellä mieheni minulle ostamaa Torgrim Eggenin Sisustajaa, joka osuukin hermoon vallan nasevasti tässä vaiheessa talonrakennusprojektia. Suosittelen kaikille sisustuksesta ja designista kiinnostuneille. Eggen sai tosin hetkeksi horjumaan päätökseni laittaa keittiön välitilan materiaaliksi kaakelia vihjaamalla, että se on epätrendikästä. Yöpöydälläni on lisäksi kirja Lapsuus mediamaailmassa: Näkökulmia lasten tietoyhteiskuntaan sekä Anaïs Ninin päiväkirjojen ensimmäinen osa (jälkimmäinen on ikuisuusprojekti). "Tällä hetkellä" voisi viitata koko makuuhuoneen kirjahyllyyn, jossa on suuri joukko aloitettuja tai hetkenä minä hyvänsä aloitetuksi tulevia kirjoja... Tai sillä voitaisiin tarkoittaa sellaisia kirjoja kuin Koneiden voimaa, Suuria työkoneita, Oskari ja tutti ja Pingviini menee päiväkotiin. Ne olen kaikki ahminut moneen kertaan!

Mikä on viimeisin kirja, jonka ostit?
Ostin miehelle Helsingin tuliaisena Tuomas Vimman Helsinki 12…

Mikä on viimeisin lukemasi kirja?
…ja luin sen heti, kun mies oli saanut sen luetuksi. Se oli tosi hyvä. Kirjassa kuvattu elämäntyyli vaikutti etäisesti tutulta - no, tiettyyn rajaan asti. (Jos rehellisiä ollaan, niin ihan viimeisin kokonaan luettu kirja oli Puppe lomalla tai mikä sen nimi nyt olikaan.)

Mitkä viisi kirjaa ottaisit mukaan autiolle saarelle?
- Platonin Valtion tai jonkun muun yhteiskunnallisen tai filosofisen järkäleen
- Oxford English Dictionaryn kaikkine ziljoonine osineen – olisipa kerrankin aikaa paneutua pieneen sanastolaajennukseen
- Muumi-kirjojen yhteislaitoksen (jos sellainen olisi)
- Jonkun viihdyttävän lukuromaanin, vaikkapa Tolkienin Taru sormusten herrasta (mielellään samoissa kansissa Hobitin sekä lingvistisen ja ideologis-yhteiskunnallis-poliittis-uskonnollisen selitysteoksen kanssa)
- Survivor Skills for Dummies (tai joku sellainen), jotta en heti kuolisi

Kenen toivoisin jatkavan?
Mieluiten Paraisten ystävän - voisithan tehdä sen kommenttilootassani? Bloggaajista Feministin ilman muuta! Mutta osallistuuko kiihkeä feministimme tällaiseen meemihapatukseen... Otan riskin!

Yhden naisen työtaistelu, osa III

2005-04-26T09:01:00.000+03:00

Raivoisa palkkataistoni alkaa kantaa hedelmää. Sermintakainen osasto kykeni venymään yllättävän korkeaan palkkatarjoukseen. Heillä on suuri hätä, mutta he myös halusivat juuri minut, mikä lämmittää sydäntä. Paikka ei ollut edes auki kun tiedustelin sitä, mutta he taistelivat kaikki byrokratian portaat saadakseen sen auki ja sen jälkeen vielä toiset portaat, koska halusin palkkatarjouksesta mustaa valkoisella ennen kuin sitoudun mihinkään.

Päätin ottaa paikan.

“Hienosti pelattu”, hehkutti mieheni. Ja pelannut totta totisesti olenkin. Kaikki liikkeet ja sanakäänteet ovat olleet tarkoin harkittuja, mietin etukäteen milloin puhun kenellekin mitäkin, jotta selustani on turvattu joka suuntaan ja päivämäärät täsmäävät, jos joku alkaa kyseenalaistaa tekosiani. Mitään laitonta ei toki ole tapahtunut, mutta olisin tietysti toiminut suoraselkäisemmin (pehmeämmin, naisellisemmin), jos olisin kertonut ex-osastolle jo aikaisemmin aikomuksistani. Siinä tapauksessa palkankorotussaldo ei missään tapauksessa olisi kohonnut siihen, mitä se on nyt. Ja tämän operaation tarkoitus - kertauksena vielä - oli siis vain ja ainoastaan päästä palkkakuopasta ylös.

Ihan ilman tappioita tähän ei päästy. Taakse jää ainakin kolme katkeraa pomoa plus liuta kollegoita, joiden olisi syytä olla katkeria, mutta he eivät onneksi tiedä sitä. Vien koko tiimin palkankorotuksen mennessäni eikä nykyisten (pian ex-)pomojeni ole helppo niellä tätä. Lähin esimieheni toistelee mantran tavoin: ei pidä laittaa kaikkia munia samaa koriin... Niinpä, he ottivat riskin ja se toteutui. Maailma on epäoikeudenmukainen.

Epäoikeudenmukaisinta koko jutussa ei kuitenkaan ole se, että minä saan kahdelta eri osastolta keskimääräistä suuremman palkankorotuksen, vaan se, etten ole saanut jo aikaisemmin. Ne rahat kuuluvat minulle, ne ovat minun, niiden olisi pitänyt olla minun jo puoli vuotta sitten. Jos maailma olisi oikeudenmukainen, ex-osasto maksaisi minulle palkankorotuksen takautuvasti viime elokuulta, jolloin tutkintoni valmistui! Minulle annetut lupaukset petettiin elokuussa ja nyt osasto makaa kuin petaa.

Kirjoitin tuolloin emailin, jossa sanoin, että etsiskelen uutta työpaikkaa, jos ei palkkani nouse samalle tasolle kuin kollegoilla. Miksi he unohtivat tuon uhkauksen? Se on tänään ihan yhtä validi kuin puoli vuotta sitten. Tässä on selvä syy ja seuraus –suhde.

Joku ehkä aprikoi, onko raha ainoa asia, mikä motivoi. Ei suinkaan, rakastan työtäni. Tässä tilanteessa ydinajatus on se, että tulen uudella osastolla tekemään kutakuinkin samoja hommia, kutakuinkin samojen ihmisten kanssa, mutta yhtä palkkaluokkaa korkeammalla paikalla, suuremmilla “valtaoikeuksilla” ja lisäksi vielä euromääräisestikin korkeammalla palkalla. [Palkkaluokan nostohan ei aina tarkoita palkan nousua.]

Ex-osastolla vallitsee jo lähtökohtaisesti tietynlainen tappiomieliala. Viimevuosien resurssointikehitys on ollut itkettävän säälittävää ja osasto taistelee uskottavuusongelmien kanssa. Eilen yksi pomoista leikka dramaqueeniä kuulleessaan lähdöstäni: "Tämä on kuolonisku!"

Minä pidän tuosta osastosta, siellä on sympaattisia, asiansa osaavia ihmisiä, joiden kanssa on ollut kunnia työskennellä. Kadun varmasti lähtöäni jossain vaiheessa. Mutta voihan olla, että seuraava organisaatiomuutos heittää meidät taas yhteen. Tai he avaavat uusia mielenkiintoisia paikkoja, joita en malta olla hakematta.

Muutos on pysyvää ja siksi kannattaa ottaa vastaan se, minkä kukin hetki tarjoaa.

Luonnonmukaisesta lapsenhoidosta

2005-04-25T09:10:00.000+03:00

Nyt kirjoittaa taas Feministi siinä määrin mielenkiintoista asiaa, että on ihan pakko mainostaa.

Minua on usein ärsyttänyt suunnattomasti luonnonmukaisuuden ylistys lapsenhoidossa. Moni hoivakeskeinen äiti vertaa omia lapsenhoitokäytäntöjään alikehittyneiden kulttuureiden naisten käytäntöihin, joskus myös eläinkunnasta poimittuihin tapauksiin. Esimerkin valitsija ei usein tunnu havaitsevan, että analogia on kapea: läheskään kaikki eläimet eivät kanna poikasiaan mukanaan tai muutenkaan kohtele poikasiaan kovin hellin ottein. Päinvastoin, tyypillisempi esimerkki tuntuu olevan sellainen, jossa poikaset jätetään pitkäksi aikaa itsekseen selviytymään, suositaan vahvinta tai stressitilanteessa jopa jätetään osa poikasista kuolemaan tai syödään ne. Vastaavasti kaikki “luonnonkansojen” tavat eivät kestä länsimaista päivänvaloa: omaa lastani en uskoisi hetkeksikään sudanilaisen äidin hoiviin savimajaan.

Tästä Feministi kirjoittaa. Hän pukee sanoiksi sen, mitä itse en ole osannut: kulttuurisen ulottuvuuden, joka menee biologisen yli. Itse koen olevani äiti ensisijaisesti tässä kulttuurisessa kontekstissa, en ensijaisesti lajini edustaja. Olen toki ihminen ja sidottu lajini biologisiin välttämättömyyksiin, mutta merkitykset näille välttämättömyyksille antaa kulttuuri. Myöskään lapseni ei ole “pelkästään” ihmisen poikanen, vaan kasvava yksilö juuri tämän kulttuurin keskellä.

En toki halua nähdä kulttuuriamme deterministisenä samaan tapaan kuin biologia on. Yhteiskunnallinen ilmapiiri, arvot ja normit muuttuvat. Ihmisenä korkealla henkiselle tasolle kehittyneen yksilön onni on olla muuttamassa yhteiskuntaa paremmaksi, mieleisekseen, sopivaksi. (Passiiviset sopeutujat jätän tämän ryhmän ulkopuolelle.) Kulttuurin muutosyritykset luonnollisuuteen tai luonnonmukaisuuteen vedoten olen kokenut vastenmielisinä. Haluavatko luonnonmukaisuuteen vetoavat lajitoverit rajoittaa kulttuurista muutosta biologialla! Asettavat biologian määräämät rajat sinne, missä pitäisi olla rajattomat kulttuuriset mahdollisuudet!

Nostan hattua Feministille, koska hän kumoaa kirjoituksessaan valveutuneen lukijan seuraavan vasta-argumentin. Minä [valeutuneen lukijan tyyppitapaus] olisin ainakin heti tarttunut (niin Feministin kirjoituksessa kuin tässä omassanikin) siihen, että biologia ymmärretään vakioituna. Kyseenalaistaisin ainakin nykyisin vallalla olevan normin kahdesta sukupuolesta ja kahdesta sukupuolisesta identiteetistä. Suomessakin syntyy jo vuosittain useita lapsia, joilla on joko sekä miehen että naisen sukupuolielimet tai ei selväpiirteisesti kummankaan.

Samoin sukupuolisen identiteetin näen ennemminkin jatkumona kuin dikotomiana. Tässä tapauksessa kulttuurimme on jäykempi kuin biologia: Suomen laki vaatii, että ihmisen pitää olla joko mies tai nainen. Jos sukupuoli ei ole selvä, vanhemmat joutuvat valitsemaan kahden sukupuolen välillä niin varhaisessa vaiheessa, ettei lapsi vielä kykene omaa tahtoaan ilmaisemaan. Sukupuoli-identiteetin kehittyminenhän voi tapahtua hyvinkin myöhäisessä vaiheessa ihmiselämää.

[Jos kulttuurimme olisi niin vapaamielinen, ettei nais- tai miesleimalla olisi mitään merkitystä, vaan kukin yksilö saisi kehittyä maskuliiniseen tai feminiiniseen, androgyyniin jne. suuntaan riippumatta "virallisesta" sukupuolesta, ei tällä leimalla olisi mitään merkitystä. Näinhän ei kuitenkaan ole, vaan tytöistä kasvatetaan tyttöjä ja pojista poikia. Poikkeamista yhteisö rankaisee.]

***

Vaihdanpa vielä sidebarin "muistolauseen" aiheeseen sopivaksi. Katsoittehan Frasierin?

Meillä asuu elohiiri!

2005-04-21T08:35:00.000+03:00

Käsiini sattui olohuoneen lipaston lapsiaiheisten materiaalien laatikosta Vauva-lehden ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton yhteisluomus Leikki-ikäisen hoito-opas. Huvittelin lukemalla lyhyet kuvaukset lapsen psyykkisestä ja fyysisestä kehityksestä. Eihän yhdenkään äidin tietous lapsipsykologiasta ja lapsen motorisesta kehityksestä rajoitu näihin muutaman rivin yksinkertaistuksiin, eihän?

Niin tai näin, meidän poika on määritelmien mukaan motorinen nero 2,5-vuotiaana. Opas sanoo näin:

2-vuotias
Lapsi kiipeää portaita tasajalkaa ja osaa jo vähän juosta. Lelujen käsittely on taitavampaa kuin ennen. Hän osaa jo rakentaa palikoista tornin. Hän syö itse. Liikunnan kehittyessä hän alkaa jonkin verran tajuta etäisyyksiä.

No eipä tässä mitään. Kyllä minun 2-vuotiaana näitä teki ja tekee edelleen. Portaita hän on kiivennyt siitä lähtien, kun oppi kävelemään kymmenkuisena. Palikoista hän on muistaakseni aina rakentanut torneja, yksivuotiaana nyt viimeistään. Kaksivuotisneuvolassa piti rakentaa torni, mutta poikani meinasi menettää mielenkiintonsa, kun neuvolantäti ojenteli palikoita liian hitaasti. Sitten palikat loppuivat muistaakseni kesken. (Tai täti ei jaksanut rakentaa niin korkeaa tornia kuin Eetu olisi halunnut.)

3-vuotias
Kävely ja juoksu alkavat olla jo varsin varmoja. Lapsi oppii ajamaan kolmipyöräisellä pyörällä.

Nojaa, onhan se minun lapseni vajaan puolen vuoden päästä kolmevuotias, joten ei kai mikään ihme, että hän hallitsee nämäkin. Kävely on ollut varmaa jo 1,5 vuotta, juoksemaankin poika lähti muistaakseni lähes saman tien, kun oppi kävelemään, vaikka muistan silloinkin lukeneeni, että juoksutaidon oppimisessa kestää vielä jokunen hetki kävelyn oppimisesta. Minun pojallani on aina ollut vähän kiire...

Leikkitraktorillaan poika on ajellut noin puolen vuoden ajan. Viime viikonloppuna hän sai pyörän kera apupyörien ja lähti saman tien ajelemaan kuin ei olisi muuta tehnytkään. Soitteli kelloa mennessään.

4-vuotias
Lapsi oppii seisomaan yhdellä jalalla ja hyppimään tasajalkaa. Hän oppii potkaisemaan ja heittämään palloa. Portaita hän osaa jo mennä vuorojalkaa.
Sorminäppäryys kehittyy, hän osaa pujottaa helmiä lankaan.

Hohhohhoo, olen erehtynyt lapseni syntymävuodesta! Poikani onkin jo neljävuotias
– tai sitten oppaan tekijöillä viiraa pahasti päästä. Eivätkö kaikenikäiset
kävelevät lapset hypi tasajalkaa? Mikä se sellainen 2-vuotias on, joka ei muka
osaa potkaista ja heittää palloa? Eetu nousee ja laskeutuu portaita
“vuorojalkaa”, tosin kaiteesta kiinni pitäen, yleensä ei suostu kädestä
pitämään, sehän hidastaisi vauhtia.

Sattumoisin tuli jokin aika sitten todistettua myös, että Eetu osaa pujottaa helmiä lankaan. Harrastan tietoisesti tyttömäisten(kin) lelujen ostamista ja ostin Hulluilta Päiviltä pojalle helmipakkauksen. Pienellä harjoittelulla helmien pujottaminen sujuu.

Vielä pari herkkupalaa 6-vuotiaan kuvauksesta:

6-vuotias
Lapsi pystyy jo hyppimään yhdellä jalalla ja harjoittelee ajamaan
kaksipyöräisellä pyörällä.

Meidän poika harjoittelee jo nyt kovasti yhdellä jalalla hyppimistä ja esitteli toissapäivänä taitojaan. Tosin ajatus ei ole hänen omansa, vaan olemme huvin vuoksi pyytäneet häntä kokeilemaan. Mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, oppii poika myös ajamaan pyörää ilman apupyöriä alle 6-vuotiaan.

Milloin on oikea ikä osata kuperkeikka? Tai voltti takaperin jumppapallon päältä lattialle? Trampoliinihypyt? Telemark-alastulo?

Yhden naisen työtaistelu, osa II

2005-04-20T10:11:00.000+03:00

Elän jännittäviä aikoja työrintamalla. Palkankorotuskierros tuli ja meni, saldoni oli reilun 200 euron korotus, jota – näin ystävien kesken – pidän lähinnä vitsinä. En tiennyt miten päin olisin ollut, kun pomo kertoi korotuksesta. Hän odotti minulta ilmeisesti riemun purkausta, mutta sitä iloa en voinut hänelle suoda, vaikka säälistä olisi melkein tehnyt mieli teeskennellä onnellista.

Jaossa ollut palkkapotti koko tiimillemme oli ilmeisesti tuon reilun 200 euron luokkaa, joten pomoni otti yhdessä oman pomonsa kanssa ison riskin antamalla koko potin minulle. Selkärangan nipukkaa kylmääkin ankarasti, koska pomoportaan tiedossa ollut riski on toteutumassa: jos sermin takainen osasto maksaa, mitä pyydän, otan rahat ja juoksen. Palkankorotuskortti tällä osastolla on nyt katsottu eikä tulos ollut sitä, mitä odotin.

Olen niin alipalkattu kuin vain voi olla. Olen nyt kahteen otteeseen ollut baari-illan mittaan tilanteessa, jossa palkoista on tullut puhe. Kummallakin kerralla koko pöytäseurue on paljastanut omat palkkansa, joten minä tiedän tiimimme ja pomoportaan palkkatason. Minä olen kera korotuksenkin kaikkein alhaisimmalla oksalla. Vertaiseni tienaavat noin 500 euroa enemmän kuin minä, yhtä porrasta ylempänä ero on pahimmillaan 2000 euroa. 2000 euroa!!!!

Työtehtävien vaativuudesta ja suitsutuksen määrällä ja toisaalta palkkatasolla ei näytä olevan minkäänlaista yhteyttä. Jokainen projekti vakuuttaa, että olen kriittinen resurssi, ilman minua ei tulla toimeen. (Itse tiedän, ettei näin ole, mutta kommentit ovat tärkeitä oman markkina-arvon määrittämisessä.) Oma pomoni sanoi kerran minulle, että hän rakastaa minua. Suuria sanoja, pieni palkka.

Viimeisin kommentti tuli partnerifirman edustajalta: “For a capable lady like you, your pay is far too low.” Erään kollegani mielestä palkkani on niin pieni, ettei minun oikeastaan kannattaisi töissä tehdä töitä ihan tosissani eikä ainakaan stressata mistään.

Viimeinen vaihtoehto on tietysti hakea töitä oman talon ulkopuolelta. Tunnen tapauksia, joissa kierros muissa firmoissa on auttanut nostamaan palkan ihan uudelle tasolle. Mutta mitä jos tykkää omasta työstään eikä haluaisi lähteä?

Toki arvostettu ja suhteellisen turvallinen työpaikka sekä mielekäs työ ovat hyviä asioita sinällään. Itse asiassa olisin tyytyväinen euromääräiseen palkkaani, jos muut saisivat saman verran tai jos olisin huono tai edes keskinkertainen. Mutta kun muut saavat enemmän vain siksi, että ovat sattuneet olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja oma heikko palkkakehitykseni johtuu siitä, että minut pidettiin hiljaisena sen varjolla, ettei tutkintoni ollut valmis, on tilanne itkettävän raivostuttavan epäoikeudenmukainen. Minä häpeän alhaista palkkaani. Se saa minut tuntemaan itseni luuseriksi, vaikka päällisin puolin olen tyytyväinen elintasooni, asemaani ja työtehtäviini.

Taistelu jatkuu. Olen päättänyt laittaa urakehityksen suhteen viitosvaihteen päälle. Varokoot kaikki minun kyynärpäideni etäisyydellä olevat!

Tietotyöläisprole sisustaa

2005-04-15T22:34:00.000+03:00

En harrasta niitä-näitä-blog-entryjä, mutta kokeilenpa nyt sellaisen kirjoittamista. (Syynä, etten harrasta, ei tällä kertaa ole se, että olisin mielestäni niin paljon erikoisempi kuin muut [huom, ironia], vaan se, että jos minä alan suoltaa tekstiä, niin sitähän sitten t u l e e. Elektronisessa ympäristössä tiiviys on elinehto.) Nyt on kuitenkin niin, että mies on post-Kärppämatsillisilla oluttuopeilla (joita tappion vuoksi otetaan kuulema vain yksi tai kaksi), Eetu-puppelini nukkuu, ja minä olen niin väsynyt, etten jaksa painaa TV:n kaukosäädintä ja päättää mitä kanavaa katsoisin. Näppäimistön takominen on niin paljon ihanamman passivoivempaa.

Tämä ei muuten ole kännibloggaus, koska olen juonut vasta yhden lasillisen viiniä.

Tänään myin Eetun vaatteita kaksosten äidille, joka ehdoin tahdoin oli laittanut firman virtuaalikirpputorille ilmoituksen, että haluaa ostaa lasten vaatteita. Täytyyhän sellainen tilaisuus käyttää hyväksi. Etenkin, kun meneillään on elämää suurempi operaatio, jonka tarkoituksena on:

a) yleensä päästä eroon ylimääräisestä tavarasta, jota on pesiytynyt nurkkiin ja kaappeihin
b) erityisesti päästä eroon tavarasta, jotta sitä ei tarvitsisi viedä meidän uuteen – toistaiseksi vielä talotehtaalla pätkittävänä metritavarana pinossa kököttävään – taloomme.

Pelkkä kaappien siivous eli uudelleenjärjestely on tuonut avaruutta ja lisähyllymetrejä. Alan pikkuhiljaa uskoa, että todellisuudessa mahtuisimme ihan hyvin asumaan esimerkiksi tässä 90-neliöisessä kolmen makuuhuoneen asunnossa, jos vain tavaramme olisivat kauniimmassa järjestyksessä! Miten epämiellyttävä havainto ihmiselle, joka parhaillaan syytää valtavat määrät omaa ja pankin rahaa pohjattomaan kaivoon, joka rakennusprojektiksi kutsutaan.

Mitään kattohintaa ei ole millekään. Paljonko normaali-ihmisen kannattaisi maksaa esimerkiksi lattianeliöstä? Kovasta muovista tehtyä, puun näköiseksi feikattua lattiapinnoitetta, jota myös laminaatiksi kutsutaan, saisi alle 10 eurolla per neliömetri. Ennen talonrakennuksen aloitusta minulla oli kaksi ehdotonta vaatimusta: toinen oli, että meidän taloon ei tule laminaattia, toisen olen unohtanut (vai olisiko se ollut se helikopterikenttä?).

Siis: mitä tahansa muuta, mutta ei sitä wanna-be-parkettia. Miten sitten valita meille sopiva puulattia? Eniten haaveilen oikeasta lautalattiasta, mutta vaikka se onkin edullinen, se on kovin hankala asentaa valetun lattian päälle. Naarmujakin pehmeään puupintaan tulee kuulema helposti – seikka joka ei minua huolettaisi ollenkaan. Olen leuhka siitä, että minun poikani on saanut jopa laminaattilattiaan aikaiseksi reiän. Sellaista materiaalia ei olekaan, johon tuon villieläimen kynsi ei pystyisi. Olkoon se siis parketti.

Haluan lattian, joka on a) vaalea, b) leveälautainen. Leveältä laudalta näyttävää parkettia kutsutaan kartanoparketiksi. Emme ole vielä löytäneet mistään koivuista kartanoparkettia. Epäilemättä sitä on, mutta mihin hintaan? 30-40 euroa neliöltä on vielä mahdollisuuksien rajoissa. Entä 47 euroa? Tai 52 euroa? Miettikää: 50 euroa yhdeltä lattianeliöltä! Frechheit! Julkeus! Ryöstö! Merde!

Rakentamisessa ja sisustamisessa jos missä löytää oman tarkoin euroissa määritellyn lokeronsa yhteiskunnassa. Jotkut materiaalit ovat kertakaikkiaan liian kalliita. Yksittäisiä kalliita kappaleita voi ostaa, satunnaisesti voi törsätä johonkin julmetun ihanaan, mikä on pakko saada. Mutta koko kalustusta meillä ei ole varaa hankkia design-ökyliikkeistä, ja parkettikaupassakin olen asennoitunut luomaan vain laiskahkon silmäyksen “sinne kalliille puolelle”, mutta palaamaan sen kummemmin surematta tietotyöläisprolepuolelle.

Rakennusprojektimme motoksi sopiikin hyvin lause: “Sitten sinne seuraavaan taloon.” Pidämme säälittävän tiukasti kiinni illusiosta, että joskus meillä on varaa Unelmataloon.

Tädilläni sen sijaan on teoria, että jossain vaiheessa elämää oma ekonominen status on löytynyt ja siitä lokerosta ei ole ulospääsyä. Olen oppinut kaikissa elämäni vaiheissa kysymään itseltäni: Onko tämä minun lokeroni? Vai voinko vielä vähän pidemmälle päästä? Haluaisin vapautua tuosta ajatuksesta ja uskoa siihen, että minulla on vielä yli 30-vuotiaana mahdollisuudet singahtaa kirkkaana uraohjuksena taivaalle ja saada oleellisesti paljon enemmän kunniaa ja mammonaa kuin tällä hetkellä. Kyyninen tietotyöläisproleminäni haukottelee.

Ja nyt se toinen lasillinen viiniä. Ja kas, oma armas Kärppä-faninikin könyää juuri sopivasti iltaani sulostuttamaan. Pelissä oli hänellä kuulema väärä lakki - siitä häviö. Hei hei.

Currysta ei kaikki tykkää

2005-04-15T21:45:00.000+03:00

Kertovatko nämä testit oikeasti jostain vai eivätkö kerro? Tämäkin tuntuisi kertovan: kysymykset (ja vastaukset!) olivat osuvia ja tulos sopii minulla aika täsmällisesti. Minusta nämä testit eivät edes ole erikoisen hauskoja, mutta teen aina yhden silloin toisen tällöin, koska aivan yllättäen joskus osuu niin napakasti kohdalleen.

Hot hot! I am Curry Flavoured.

I have a spicy personality. If you can take the heat, you'll love me, if not, I'll probably make you cry. I am not for the faint-hearted. What Flavour Are You?

[via Touhulan perhe]

Kiinaan synnyttämään ja lepäämään

2005-04-15T13:14:00.000+03:00

Hesarissa on oiva kirjoitussarja äideistä ja lapsista ympäri maailman. Olen ahminut silmiini osuneet osat yhtä ärhäkkäästi kuin seitsemän tuntia nukkunut vauva nälkäisenä herätessään nyhtää rinnasta maitoa. Miten virkistävää onkaan lukea ihan erilaisista käytännöistä vaihteeksi! Kuinka voikaan olla niin sokea ja kuvitella, että oman maan käytännöt ovat niitä ainoita hyviksi havaittuja yleismaailmallisia peruskäytäntöjä!

Eilisen Hesarin kuvaus kiinalaisesta äitiyskuukaudesta sai minut yh-yh-yh-ynisemään aamuteeni ääressä. Synnyttäneelle äidille kuukausi lepoaikaa toipua synnytyksen kauhuista ja keskittyä imetyksen käynnistelyyn! Epistä! Miksen ole kiinalainen!!!

Sinänsä mielenkiintoista, että olen jo aikaa sitten luvannut itselleni ja perheelleni, että jos (epätodennäköistä) meille joskus vielä tulisi vauva ja minä sen joutuisin synnyttämään, haluaisin ensiviikoiksi talon täyteen tomeria naisia. Vauvaa ehkä hoitaisin itse, mutta muuta en sitten tekisikään. Tilaisin siivoojan, pyytäisin äitini ja anoppini luoksemme muutamaksi viikoksi, keräisin ympärilleni armeijallisen avuliaita ihmisiä, sellaisia, joiden hyvinvoinnista minun ei tarvitsisi huolehtia, päättäväisiä, toimeentarttuvia, fiksuja ihmisiä (naisia).

Kuvittelin, että tämä ajatus on ihan läpimätä ja kertoo lähinnä minun epäkelpoisuudestani äitiyden saralla. Mutta kas! Sama käytäntö on kiinalaisnaisille arkipäivää!

Mitä jos menisinkin ensi kerralla järkiään Kiinaan synnyttämään? Vaan saakohan siellä epiduraalin?

Äidinmaito, tupakka ja huumeet

2005-04-14T13:49:00.000+03:00

Naperoblogissa havaittu ja sittemmin poliittisen korrektiuden nimissä poistettu kuva tuttipullosta maitoa juovasta vauvasta herätti ensin keskustelun siitä, onko kuva vauvasta ja tuttipullosta korvikemainontaa. Sittemmin tässä – ulkopuolisesta varmasti mielipuolien käymältä vaikuttavassa - keskustelussa on siirrytty pohtimaan, miksi korvikkeiden mainonta ylipäätään on kiellettyä.

Kerronpa heti, että minusta korviketta voisi aivan hyvin mainostaa silläkin uhalla, että se vähentäisi tai lyhentäisi imetystä.

Mistä saa tietoa eri korvikkeiden eroista tai korvikkeista ylipäätään? No internetistähän kaikkea tietoa saa, eikö niin? Väärin, tässä tapauksessa. Kun kerran vauva ja tuttipullo tulkitaan korvikkeiden piilomainonnaksi, on toki ehdottoman kiellettyä edes listata korviketta tuotelistoilla tai kertoa korvikkeista yleismaailmallisen asialliseen sävyyn yhtään mitään. Pirkan sivuilta löytyy haulla kolme osumaa hakusanalla äidinmaidonkorvike. Yhdessäkään ei kerrota äidinmaidonkorvikkeista yleensä, kaikki ovat vastauksia kysymyksiin tai muuten ongelmakeskeistä. Tuoteluettelosta korviketta ei löydy (ehkä korvike ei ole enää edes Pirkan nimissä, vaan ison pahan Nestlen?).

Hämmästyttävää kyllä lähes kaikki korviketietous netissä on jotenkin negatiivisesti värittynyttä. Korvikemainontakielto löytyy helposti, samoin erilaisten organisaatioiden varoitukset tuosta valkoisesta myrkystä. Ilmeisesti kaikki tietous korvikemaidosta tai tuttipullolla ruokkimisesta tulkitaan korvikemainonnaksi, joten sellaista ei tämän maan webbisivuilta löydy.

Löytyi sentään suhteellisen puolueettomalta vaikuttava määritelmä äidinmaidonkorvikkeelle tohtori.fi:stä:

"äidinmaitoa korvaamaan käytetty lehmänmaitoseos, joka on laimentamalla ja eri aineita lisäämällä saatu jossain määrin muistuttamaan äidinmaitoa"

Sen sijaan esimerkiksi Alkolla on kauniit ja asialliset Ruoka ja juoma -sivut, vaikka kaiken järjen mukaan alkoholistakaan ei saisi olla tarjolla mitään tietoa, koska onhan se nyt epäterveellisempää kuin vaikkapa maito, vesi tai tuoremehu. Alkon sivuilla on artikkeleita kuten "Helpot symbolit auttavat viinin valinnassa" ja "Mitä juomaksi kinkun ja kalkkunan kanssa?" Kun Naperoblogissa kirjoitettiin vähän samaan sävyyn siitä, miten ruokkia allergista lasta, nousi äläkkä: Ei saa sanoa ääneen, että annetaan korviketta!

Kahviakin saa mainostaa ja myydä alennuksella tuoteluetteloista. Samoin karkkia ja suklaata! Apua, mihin tämä maailma on menossa!

Jonkinlainen fanaattinen äitimafia on päässyt Suomessa niskan päälle, koska kaikki korviketieto on sensuroitu. Edelleen kai korviketietoa saa neuvolasta, jos pyytää. Lain mukaan neuvolasta nimittäin saa jakaa tietoa korvikkeista. Se onkin sitten ainoa kanava, jonka laki sallii. Silti neuvolantädit saavat olla tarkkana, ettei vaan tulisi jaetuksia läpyskää, joka näyttää mainokselta.

En keksi mitään muuta vastaavaa yhtä paheellista tuotetta äidinmaidonkorvikkeen rinnalle kuin tupakan ja huumeet. Katsotaan asiaa positiivisesti: jospa lapseni välttyy tupakalta ja huumeilta, kun on elänyt muutaman kuukauden on-the-edge-korvike-elämää jo vauvana, eikä nuoruusiällä enää tarvitse revitellä! Vai johtaako yksi pahe toiseen?

Feministi ampuu kovilla

2005-04-14T11:03:00.000+03:00

Reipasta puhetta erittäin yhteiskuntakriittiseltä feministiltä:

"Kun asioin virkamiesten kanssa, toivon että minusta ei käytetä sortavaa nimitystä "äiti". Äiti-termi on tasa-arvolain vastainen sukupuolisessa kuormittavuudessaan ja se asettaa sukupuoleni lähtökohtaisesti huonompaan asemaan."

Sen verran on järkeä päässä, että tunnistan Totuuden, kun se minulle kultaisella tarjottimella tarjoillaan.

Hienoa äMMä!

2005-04-14T08:52:00.000+03:00

Koska vastaukseni äMMälle, joka oli kommentoinut kirjoitustani Päivähoitoon ennemmin tai myöhemmin, venähti pitkähköksi, päätinkin julkaista sen uutena entrynä.

ÄMMälle kiitos, tartuit napakasti juuri niihin kohtiin, joihin itsekin olisin tarttunut, jos olisin halunnut esittää kommentin!

Perhepedissä nukkuva ja taaperoksi asti imetetty lapsi voi ihan hyvin käydä päiväkodissa. Tunnenkin itse monta tällaista tapausta. Lapsikeskeinen hoitotapa ja päivähoito eivät sinällään sulje toisiaan pois. Lasta voi imettää aamuisin ja iltaisin ja yöt voi nukkua samassa sängyssä, vaikka päivällä oltaisiinkin erossa. Paraisten ystävän kommentti on silti erittäin perusteltu, koska väitän, että tiettyjen periaatteiden noudattaminen kulkee käsi kädessä. Esimerkiksi taaperoimetyksen ja kotihoidon välillä on todennäköisesti erittäin vahva korrelaatio.

Tutkimuksen mittareista kiinnostuin minäkin siinä silmänräpäyksessä, kun luin sanan menestys. Menestystä on kovin monenlaista. Tämä on juuri sitä keskustelua, jota olen vaatinut webbikontribuutioissani uudestaan ja uudestaan: Mihin me lapsiamme kasvatamme? Mikä on kasvatusihanteemme? Millaisia erilaisia kasvatustavoitteita ihmisillä on ja miten nämä näkyvät vanhempien, päivähoidon ja koulun kasvatusotteessa? Tämä olisi huippumielenkiintoinen tutkimuskohde. Jos joskus päätyisin tutkimaan jotain varhaiskasvatukseen tai yleiseen kasvatustieteeseen liittyvää, tämä olisi varteenotettava aihe.

Itse päättelin, että tässä tutkimuksessa mittarit nimenomaan olivat kunnossa, koska menestyksen mittarina ei pidetty yksinomaan koulutodistuksella tai jollain materialistisella dimensiolla mitattavia asioita.

Silti olisi hyödyllistä tietää, mitä sosiaalisilla taidoilla tarkoitettiin. Sosiaalisia taitoja saatetaan mitata esimerkiksi sillä, paljonko lapsella on kavereita tai kuinka moni lapsi luokassa nimeää tutkitun lapsen kaverikseen. Onko tämä sellaista menestystä, jota toivomme omalle lapsellemme? Itse en nimittäin arvosta sitä sellaista harmittoman huoletonta ihmistyyppiä, josta kaikki pitävät...

Eilinen Hesarin artikkeli (joka BTW ilmestyi lähes viikon myöhemmin kuin Kalevan vastaava) ei tuonut juurikaan lisävalaistusta. Jostain syystä Hesarissa kainaloon oli liitetty ympäripyöreä kauppakorkealaisten opiskelijoiden haastattelu, joka meni varsinaisesta aiheesta ihan vinoon. Oliko haluttu hakea nimenomaan menestyneitä nuoria? Heitä ilmeisesti löytyy sitten erityisesti kauppakorkeasta. Toinen haastatelluista oli ollut kotona kouluikään, toinen päivähoidossa alle 2-vuotiaasta. Kummallakin oli kivoja muistoja. Mistä tämä sitten kertoo? Ainoastaan siitä, etteivät yksittäistapaukset kerro yhtään mistään.

Järkevämpää olisi ollut haastatella vaikka muutamaa ala-asteen opettajaa ja kysyä, näkyykö koulussa ero kotihoidossa ja päivähoidossa olleiden välillä ja jos näkyy, niin miten. Opettajat käsittelevät vuosien saatossa valtavan määrän lapsidataa, joten trendeistä, korrelaatioista ja keskimääristä voisi saada melko luotettavaa tietoa juuri heiltä.

Activista mamacita

2005-04-13T14:18:00.000+03:00

You're an agitator! Your kids have grown up on the
front lines of rallies and pickets, and chances
are that you boycott at least one company for
its bad business practices. Your kids are
learning what matters to you and how they can
change what matters to them.

[via Mindfulness]

Hih! Vähän sinne päin totta tosiaan!

Päivähoitoon ennemmin tai myöhemmin

2005-04-13T10:56:00.000+03:00

Minun piti jo aikaa sitten polkkaista bloginpätkä uudesta ruotsalaisesta tutkimuksesta, jonka mukaan varhain päivähoidon piiriin saatetut lapset menestyvät elämässään paremmin kuin kotona hoidetut. Menestyksen mittareina käytettiin paitsi koulutodistusta myös sopeutumiskykyä ja sosiaalisia taitoja.

Taustatukijani Paraisilta ehti jo sähköpostittaakin uutisenpätkän ja kysellä olenko huomannut. Hän kommentoi asiaa näin:

"Terveiset vaan perhepeteihin ja taaperoimettäjille: meidän sukupolven eksistentiaaliset tuskat ja ruuansulatusongelmat ei ruotsalaistutkijoiden mukaan johdukaan varhaisesta päivähoitoon joutumisesta."

Toisen ystäväni (jonka toinen kahdesta akateemisesta tutkinnosta on lastentarhanopettajatutkinto) kommentoi: "Tiedäthän Kookos, että päivähoidosta tehdyt tutkimukset vaihtelevat yhteiskunnan työvoimapoliittisen tilanteen mukaan. Kun toisen maailmansodan jälkeen piti saada naiset pois työelämästä, jonne he olivat sodan aikana olosuhteiden pakosta ujuttautuneet, tehtiin paljon tutkimuksia, joissa osoitettiin, miten haitallista päivähoito on."

Tietääkseni jo oppikirjoihinkin ehtineet viimeisimmät tutkimustulokset tätä ennen päätyivät siihen tulokseen, että päivähoito edistää lapsen kehittymistä, jos kotiolot ovat huonot. Jos siis lapsi ei saa virikkeitä, huomiota, hoivaa ja kasvatusta kotona, päivähoito voi paikata vajetta. Jos taas kotiolot ovat hyvät, päivähoidolla ei ole mitään vaikutusta suuntaan eikä toiseen. Tämän viimeisimmän väitteen uusi tutkimustulos siis kumoaa, väittääpä vielä häpeilemättä, että lapset, jotka eivät koskaan olleet päivähoidossa menestyivät kaikkein heikoimmin.

Mullistavaa on lisäksi se, että on tutkittu nimenomaan alle yksivuotiaana päivähoitouransa aloittaneita lapsia. Alle yksivuotias on minun vokabulaarissani synonyymi sanalle vauva. Vaikka moni äiti onkin sitä mieltä, että lapsen kasvaessa on ihan mukavaa, jos lapsi viettää vähintään muutamia tunteja päivittäin/viikottain tarhassa muiden lasten ja kehittävien askareiden parissa, on meillä kuitenkin pidetty täytenä totuutena sitä, että alle kolmivuotiaan paras paikka on kotona.

Jos tutkimustuloksia kannattaisi tai ylipäätään voisi arvottaa, sanoisin, että tämä on hyvä tulos. Sen lisäksi, että se vapauttaa monen äidin syyllisyydestä aitoon valintatilanteeseen, se myös kertoo ruotsalaisen (toivottavasti kaikkien Pohjoismaiden) päivähoidon korkeasta laadusta.

Vauvoille maitoa!

2005-04-13T10:18:00.000+03:00

En oikein ehdi kirjoitella enkä lukeakaan, mutta pikainen surffailu paljasti, että Pirkan Naperoblogi on saanut viime aikoina paljon uusia lukijoita.

Sitä saa mitä tilaa

2005-04-08T15:19:00.000+03:00

Väillä ihmettelen oikein toden teolla, miksi ihmiset tekevät lapsia. Onhan minulla itsellänikin lapsi, totta. Eikä yhteiskunnassamme vaadita sen kummempia perusteluja jälkikasvun hankkimiseksi. Pelkkä hoivaamisvietti, jota myös vauvakuumeeksi kutsutaan, riittää monen mielestä ihan hyvin perusteeksi, vaikka perhe kituuttaisi köyhyysrajalla ja lapset olisivat käytännössä yhteiskunnan elätettävänä.

Omaan ystäväpiiriini ei kuulu sosiaalituella eläviä suurperheitä. Sen sijaan ystäväpiiriini kuuluu melkoisen urakeskeisiä, hyvin toimeentulevia, kolmekymppisiä pariskuntia, jotka haaveilevat siitä ensimmäisestä, toisesta tai – jotkut harvat – kolmannesta lapsesta. Ihmettelen näidenkin pariskuntien halua lisääntyä. Ja minusta on vastenmielistä, miten jotkut suoranaisesti valehtelevat, etteivät aio hankkia lisää lapsia ja BING! Parin kuukauden päästä ollaan raskaana.

Joillekin ensimmäistä lasta suunnitteleville minun tekisi mieleni sanoa suoraan, että teidän elämäntyylillä lapsi on big nou nou. Töissä tehdään pitkää päivää, työnantaja vaatii matkustamaan maiden ääriin, parisuhteessa on kurttuja, mies ei vaikuta ollenkaan niin innostuneelta asiasta kuin nainen. Voihan olla, että lapsi tuo tullessaan tervetulleen elämäntapamuutoksen. Tai sitten ei. Jos elämäntavan muutos ei ollutkaan kiva, sitä ei ikävä kyllä voi enää perua. Lasta ei voi palauttaa.

Minulla on parikin ystävää, jotka valittelevat arjen raskautta, viikkojen yksinhuoltajuutta miehen työmatkojen vuoksi, lasten sairastamista, sitä että töihin ei ehdi paneutua. Ihmettelen miksi piti hankkia kaksi lasta peräjälkeen? Ja miksi ei voinut lopettaa kahteen, että piti kolmaskin vielä?

En vaan voi ymmärtää. Eivätkö he ole kuulleet ehkäisystä?

Kyllä minutkin joskus valtaa söpöstelyfiilis, kun kohtaan pikkuvauvan. Haaveilen usein uudesta vauvasta. Mutta kun minä tiedän, että vauvan kanssa pitää valvoa öitä ja jo vauvan maailmaan saattaminen on karmiva toimi, ja että kuitenkaan en selviäisi arjesta niiden standardien mukaan, joiden mukaan haluan elää, en näe yhtään syytä, miksi ehdoin tahdoin haluaisin muuttaa elämääni taas piirun verran hankalammaksi.

Minä haluaisin lisää lapsia, mutta en kykene niitä hoitamaan. Se on realiteetti, johon minun on ikävä kyllä sopeuduttava. Se on puhdasta järkeä, vastuunottoa omista valinnoista.

En ihmettele lasten hankkimista kovinkaan paheksuen, vaan maailmassa-monta-on-ihmeellistä-asiaa-tyyliin. Niin, myönnän kyllä, että paheksun suurten lapsimäärien synnyttämistä, jos oma elämä ja talous eivät ole hallinnassa. Mutta muuten en paheksu, ehkä ennemminkin kadehdin kanssasiskojen uskallusta. Tehkää vaan maa täyteen lapsia, mutta älkää minulta odottako myötätuntoa, jos väsyttää.

Poliittinen pesäero

2005-04-07T08:39:00.000+03:00

Olimme pitkällä ja puhdistavalla lomalla. Emme kovin kaukana normaaliarjesta, mutta henkisesti kuitenkin ihan eri sfääreissä.

***

Eilen seurasin A-Talkin pikaista analyysiä pääministerin ja vaimonsa erosta ja sen poliittisista vaikutuksista. Politiikan asiantuntijaa tai mitä lie professoria haastateltiin. Toimittaja kysyi asiantuntijalta, eikö ero tule Vanhaselle huonoon aikaan noin niin kuin presidentinvaaleja ajatellen – jos oletetaan, että Vanhanen vielä harkitsee kisailua.

Minua hieman hymyilytti asiantuntijan hellyttävän naivi vastaus. Hän sanoi, ettei avioeroa voi ajoittaa, “se tulee, jos se tulee”.

Noinkohan on? Jos Vanhanen aikoisi asettua presidenttiehdokkaaksi, ja jos hänen vaimonsa tuntee häntä ja hänen poliittisia ambitioitaan kohtaan pienintäkään kiinnostusta, uskoisin, että avioeron ja siitä ilmoittamisen voisi hyvinkin ajoittaa paremmin. Vuoden verran voi kuka tahansa sinnitellä kurjassakin liitossa. En kuitenkaan jaksa uskoa, että Vanhanen hakkaisi vaimoaan tai lapsiaan tai viipyisi viikkotolkulla kännäysreissuilla, pettämiseenkään en oikein usko – sen verran varovaiselta kaveri vaikuttaa.

Ennen vanhaan harrastettiin, ja konservatiivisemmissa kulttuureissa kuin Suomen harrastetaan edelleen, kulissiavioliittoja. Kiva juttu, jos nyt tuli osoitetuksi, että sellaisesta turhanaikaisuudesta on päästy eroon - mutta väite "avioero tulee, jos tulee" on kyllä edelleenkin kukkupuhetta. Päätös avioerosta on yhden, kahden tai useamman ihmisen, ja epäilemättä avioero on neuvottelu- ja kaupantekotilaisuus niin kuin mikä tahansa muukin inhimillinen toiminta.

Uutislähetyksen haastattelussa Vanhasen habitus toi etäisesti mieleen Clintonin ahdingon aikoinaan Lewinsky-skandaalin myllerryksessä. Vaikka Clinton vaikutti aikamoiselta limanuljaskalta, kävi minun häntä melkein sääliksi; hän oli kaksinaismoralistisen, kiihkokonservatiivisen, poliittisen retoriikan uhri. Samaan tapaan kömpelösti joutui Vanhanen eilen puimaan kameroiden edessä yksityisasioitaan. Suomalainen mies on – jos mahdollista – vieläkin säälittävämpi kuvaillessaan pseudoasiallisin kääntein avioliittonsa tilaa ja lähihistoriaa.

Pääministeri napsii tässä pyörityksessä saavillisen sympatiairtopisteitä. En jaksa selittää miksi, mutta keskustapuolue vaikuttaa minustakin nyt – tästä ja muista syistä – inhimillisemmältä ja uskottavammalta kuin koskaan. En minä tietenkään sympatiasta keskustapuoluetta tai mitään muutakaan puoluetta äänestä. Silti julkisuuskuvan muutos on mielestäni merkittävä.

Minimipääsiäinen tällä kertaa

2005-03-24T13:31:00.000+02:00

Pientä suorituspainetta meinaa pukata, pakko tunnustaa.

Lazurilla ei ole rairuhot kylvettynä, ei lammaspaistia eikä mämmiä, mutta heillä onkin hyvä syy: menevät mummolaan pääsiäiseksi. Meilläkään ei ole lammaspaistin reseptiä katsottuna eikä killuttele töyhdöt ja munakoristeet pajunoksissa. On sentään rairuoho, kun päiväkodissa oli kylvetty (siinä “huonossa”).

Olen tehnyt puolinaisen, puolivillaisen periaatepäätöksen, että jos jonkin asian pitää olla rempallaan, olkoon se sitten koti.

Jos käyn töissä, hoidan lapseni ja uhraan hänelle aikaa, olen mukana kaikenlaisessa yhteiskunnallisessa riennoissa, hoidan kauneuttani ja mielenterveyttäni, pidän yhteyttä sukulaisiin ja ystäviin, opiskelen sekä osallistun päätöksentekijän ja sisustussuunnittelijan ominaisuudessa talonrakennusprojektiin, voin ehkä antaa itselleni anteeksi sottaisen tiskipöydän ja askartelemattomuuden.

Tervetuloa minimalistinen pääsiäinen! On meillä yhdessä purkissa rairuoho! Pitkänäperjantaina päivälliseksi peruna-pekonilaatikkoa, jälkiruuaksi ehkä nuutuneita jäätelöpuikkoja pakastimen kätköistä. Ruokakaapin syvyyksissä piilossa yksi Puuha-Pete-muna. Viikkosiivous - pyhäinhäväistys! - ehkä pääsiäissunnuntaina.