Millainen on hyvä lapsi?

Olen hivenen perfektionisti, myönnän sen. Kasvatustehtävääkin hoidan varmaan keskimääräistä ryppyotsaisemmin. Kasvatuskirjallisuuden perusteella on muotoutunut kuva siitä, millaisessa perheessä kasvaa hyviä lapsia. Mekin haluamme ”hyvin kasvatetun lapsen”, kukapa ei haluaisi.

Mutta millainen on hyvä lapsi? Mikä on se kasvatusihanne, johon minä ja muut pyrimme? Harvassa opuksessa lausutaan ääneen, millainen on se ”tuote”, joka putken päästä tupsahtaa, kun tiettyä linjaa noudatetaan. Tottahan toki tiedän, ettei asia ole näin suoraviivainen. Mikään kasvatusmetodi ei takaa, että lapsesta muotoutuu juuri toivotun kaltainen – mikä onni! En edes haluaisi, että elämämme kulkisi ennalta määrättyä polkua. Silti kasvatuksen käsite jo sellaisenaan pitää sisällään olettamuksen, että on hyviä ja vähemmän hyviä tapoja elää elämää lapsen kanssa.

Liisa Keltikangas-Järvisen monella tapaa ansiokas Temperamentti-kirja sisältää myös pohdintaa erityisesti länsimaissa suosituista luonteenpiirteistä. Temperamentin ominaisuuksien top teniin Suomessa kuuluvat sosiaalisuus, iloisuus, vilkkaus (tietyissä rajoissa) ja keskittymiskyky. Onneksi Suomessa, toisin kuin Amerikassa, suvaitaan (tietyissä rajoissa) myös ujoutta, syrjäänvetäytyväisyyttä ja pessimismiä.

Keltikangas-Järvisen kirjaa voi pitää ujojen ihmisten puolustuspuheena, mutta minusta senkin rivien välistä kuultaa halu auttaa vanhempia ”selviytymään” siitä järkytyksestä, ettei oma lapsi vastaakaan kulttuurimme luomaa ihanneihmisen kuvaa. Eikö ujoille ja alakuloisille pessimisteille voisi antaa kertakaikkiaan lupaa olla sellaisia kuin ovat? Olipa synnynnäisten luonteenpiirteiden, ympäristön ja kasvatuksen vaikutus ihmisen elämässä mikä hyvänsä, eikö ainakin kasvatuksen voisi vapauttaa vaatimuksesta tuottaa eloisia, sosiaalisia hymyhuulia?

Pohdin, millainen minun kasvatusihanteeni sitten olisi. Jos saisin määrätä, millainen lapseni olisi vaikkapa 15-vuotiaana, siis 13 vuoden päästä? Ajauduin hulluihin kehäpäätelmiin.

Toivoisin, että lapseni olisi onnellinen – mutta mitä kenellekin on onni? Onnen määritelmä voisi olla vaikka se, että tietää, mistä pitää ja mitä haluaa elämällään tehdä ja että kykenee myös toteuttamaan sen. Mutta entä jos lapseni ei tietäisi eikä osaisi toteuttaa haluamaansa, olisinko silloin epäonnistunut kasvatustehtävässä? Epävarma, itseään etsivä jokapaikanhöyläkin on arvokas lapsi.

Voisiko hyvä kasvatus sitten olla vain ulkonaista sulavuutta? Jos lapseni osaa käyttäytyä kauniisti tilanteessa kuin tilanteessa ja kulkea keskitietä ketään loukkaamatta, on hän varmasti monen mielestä hyvin kasvatettu. Pieni sinnikäs radikaali sisälläni pistää tässä kohdin vastaan: parempi löytää oma tiensä ja aiheuttaa vähän paheksuntaakin kuin elää elämänsä naapuria mielistellen.

Ainoa, mikä loppujen lopuksi jää saldoksi kasvatusihannepohdiskelustani on, ettei pidemmällä tähtäimellä sillä tai tällä metodilla ole mitään merkitystä, vain nykyhetkellä ja sillä, millaista elämä perheessämme on hetkestä toiseen. Lapsen elämän pitäisi olla keskimäärin onnellista juuri nyt. Arvoni äitinä ja kasvattajana mitataan silloin kun olen kaikkein valmistumattomimmillani kasvattamaan.