perjantaina, marraskuuta 19, 2004

"Olipa päivä"

Millä mielellä heräsit?
Kysymys on johdatteleva, kuulostaa siltä kuin monella eri mielellä voisi herätä. Minulle herääminen on aina vastenmielistä. Pitkään mietin miksi ja nyt tiedän vastauksen: se sattuu. En osaa yksilöidä, mihin koskee, mutta herääminen tuntuu kipuna yhtä kaikki.

Herään siis aina suhteellisen epämiellyttävään tunteeseen olipa arki tai viikonloppu. Päivän alku punnitaan vasta myöhemmässä vaiheessa, esimerkiksi silloin, kun uhmaikäistä puetaan tai silloin, kun läväytän töissä ruudulle ensimmäiset työ-mailit tai vaihtoehtoisesti palstakuulumiset. Saako tänään lukea puskajussien törkyviestejä vai tylsistyneen kotiäidin viimeisimmät itsestäänselvyydet? Vai voisiko olla niin onnellisesti, että inboxissa on muutama parahultaisen helppo ja palkitseva asiantuntemustani imarteleva kysymys ja palstoilla kihisee vilkas, älyllisesti stimuloiva keskustelu?

Kuka tai mikä pysäytti sinut?
Kasvatusasiat pysäyttivät, mitkäpä muut! Annan pojan pesulla käynnin päätteeksi tutkia isänsä peilikaapin tavaroita. Yleensä seisoskelemme siinä pitkäänkin, mutta tänään päättelin (tuttuun tapaani), että Minä Määrään Täällä ja Minä En Jaksa Nyt Seisoskella enkä antanut pojan käydä läpi kuin alahyllyt. Metelihän siitä syntyi. Pieni mies nousi barrikadeille saavutettujen etujen menettämisen vuoksi.

Olin aiemmin päivällä miettinyt myös TCS- (Taking Children Seriously) kasvatusmetodia ja totesin mielessäni, ettei minulla ole mitään syytä polkea lapseni oikeuksia sen enempää kuin aikuistenkaan. TCS sinänsä on minusta lähinnä vaarallinen, mutta voin kai nöyrtyä ottamaan onkeeni joitakin siihen kuuluvia ajatuksia. Ei lapsenkaan etuja ja oikeuksia saa poistaa mielivaltaisesti. Käytän äidin valta-asemaani ihan väärin, jos huseeraan kotona kuin joku diktaattori.

Mistä puhuitte lounasaikaan?
Tämäkin kysymys olettaa jo paljon. Esinnäkin oletetaan, että ihmiset syövät lounasta ja toisekseen, että he syövät sitä yhdessä muiden kanssa. Syökö perusihminen lounaan kera kavereiden?

Minulla on eväät, jotka mutustan joko tylsässä puhelinpalaverissa (siis sellaisessa, jossa minulta ei todennäköisesti kysytä mitään ja voin konferenssipuhelin mykistettynä rauhassa pupeltaa sämpylää) tai pikaisesti ruudun ääressä samalla webissä surffaillen.

Itse asiassa nimenomaan vältän keskustelua lounasaikaan, minusta se on ajanhukkaa. Tauot, joita töissä pidän, ovat niitä harvoja hetkiä minun kommunikaatiokylläisessä elämässäni, jolloin minun ei tarvitse olla kenellekään hyödyksi eikä osallisena kenenkään ongelmissa. Uppoudun siis itseeni ja vastaus on: en mistään.

Minkä asian olisit muuttanut?
Perfektionisti vastaa: Olisin halunnut saada enemmän aikaan sekä työ- että kotirintamalla. Minua vaivaa "pitäisi"-syndrooma, ikinä en ole suorittanut niin paljon, että sisäinen orjapiiskuri-Kookos olisi tyytyväinen. Töissä ponnistelin minkä ponnistelin, mutta silti kaiken olisi voinut tehdä paremmin, nopeammin, täydemmin. Kotona siivosin ja leikin lapsen kanssa, mutta en järjestellyt makuuhuoneessa lojuvia vaatteita enkä leikkinyt kovin paljon. Kunpa olisin järjestellyt ja leikkinyt!

Mitä teit illalla?
Siinä vaiheessa, kun poika kyykisteli potalla, minä tyttö laitoin laptopin pömisemään. Kun isä pisti poikansa nukkumaan, minä hipsin koneelle ja korkkasin siiderin. Kirjoitin luottamushenkilöhakemuksen. Sitten vajosin sohvaan ja katsoimme miehen kanssa pätkän Leijonakuningas-elokuvaa, joka oli kiva, mutta aiheutti minulle levottomat jalat. Keskustelimme miehen kanssa siitä, miten lapsetkaan eivät voi sietää tinkimistä saavutetuista eduista.

Mistä olit onnellinen?
Olin onnellinen pojastani. Töissä oli jokin kurja hetki ja mietin, mikä on minun "onnellinen ajatukseni" (vrt. Peter Pan). Päädyin katselemaan koneellani olevia pojan kuvia ja lopuksi hihittelin sille hassulle ja niin rakkaalle pienelle naamalle, joka kuvista katsoi. En muistanut läheskään kaikkia kuvia. Esimerkiksi kuva, jossa pojalla on hassu pipo ja punainen jenkkihuivi ei muistunut mieleeni eikä minulla ole aavistustakaan missä tilanteessa se on otettu. Sen voisi teettää paperikuvaksikin.

Anna päivälle arvosana 4-10.
Tämä ei ollut ollenkaan hullumpi päivä. Riitelin töissä erään kollegan kanssa, mutta sekin oli täyttä asiaa, joten se ei mielestäni huononna päivän arvosanaa. Mitään erityisiä nosteita ei päivän aikana tullut vastaan, joten annnan arvosanaksi 8.

Keksi päivällä motto, mietelause.
Saavutetuista eduista ei tingitä, sanoi Keke.


2 Comments:

Blogger Feministi said...

Kiinnostavia poimintoja päivästä ja ajatusvirrasta, kiitos jälleen!
TCS kuulostaa siltä, kuin se olisi vanhempien uusi löytö. Mutta milloin lapsia ei ole otettu vakavasti? Kasvatusfilosofian nimestä voisi vetää johtopäätöksen, että on vanhempia jotka eivät suhtaudu vakavasti lapseen. Kaikessa perhepolitiikassa, juridiikassa ja sosiaalisektorin kehittämistöissä ja projekteissa vedotaan ensimmäisenä lapsen etuun - toinen juttu sitten toteutuuko se.
Ja oikeastaan. En halua suhtautua lapseeni _vakavasti_. Pystyn lukemaan ja tulkitsemaan häntä erityisesti silloin, kun suhtaudun häneen lepsusti ja rennosti.
http://kaisaruokamo.blogspot.com

20 marraskuuta, 2004 09:08  
Blogger Kookos said...

Olet oikeassa, tuon koko kasvatusfilosofian nimi on eufemismi ja sellaisena väärin. Se kuulostaa siltä kuin muut kuin tätä tapaa noudattavat _eivät_ ottaisi lapsia vakavasti.

Erillinen kysymys on sitten vielä, mitä vakavasti ottaminen tarkoittaa. TCS:ssä vakavasti ottaminen tarkoittaa sitä, että vanhempi ei asetu lapsen yläpuolelle, ei määräile, kiellä tai muuten alista lasta valtaansa. "It [TCS] is based upon the idea that it is possible and desirable to raise and educate children without doing anything to them against their will and without making them do anything against their will." (Wikipedia: http://en.wikipedia.org/wiki/Taking_Children_Seriously)

Äärimmäisimpänä esimerkkinä TCS:n toimintatavoista mainitaan yleensä, että jos lapsi haluaa työntää kaksi metallipuikkoa pistorasiaan, hänen annetaan se tehdä, mutta aikuinen sammuttaa ensin pääkatkaisimesta virran. Tämän nimenomaisen esimerkin valossa TCS:ssä on ennemminkin kyse vakavasta laiminlyönnistä kuin vakavasti ottamisesta.

Jos jätetään ääritapaukset huomiotta, niin varmasti tuosta filosofiasta voisi jotain oppiakin. Itsekin pyrin jollain tasolla siihen, että perheen päätökset tuntuisivat kaikista perheenjäsenistä jollain tasolla oikeudenmukaisilta ja johdonmukaisilta - kullekin oman kehitystason mukaan.

TCS:ssä kivaa on se, että se ei tarkoita puhtaasti lapsen ehdoilla elämistä, vaan sitä, että myös aikuisten pitää saada elää omaa elämäänsä. Suhtaudun aina myönteisesti kaikkeen, mikä vapauttaa äitejä kantamasta kamalaa uhrautuvuustaakkaa.

TCS:n henkisen äidin, Sarah Fitz-Claridgen sivusto löytyy täältä:
http://www.takingchildrenseriously.com/

Mistähän löytyisi puolueetonta artikkeliaineistoa TCS:stä (en ole kyllä edes yhtään etsinyt vielä)? Aion käydä pari varhaiskasvatuksen kurssia avoimessa yliopistossa tänä lukuvuonna ja pohdiskelen parhaillaan, mistä aiheesta kirjoittaisin ensimmäisen referaatin. TCS voisi olla hedelmällinen.

Kookos

20 marraskuuta, 2004 13:49  

Lähetä kommentti

<< Home