sunnuntaina, helmikuuta 20, 2005

Anarkisti-imettäjät

Imetyksestä on taas keskusteltu (milloin siitä ei keskusteltaisi). Päätän aina uudelleen ja uudelleen, etten enää puutu tuohon kuluneeseen aiheeseen – varsinkin, kun oma imetyskokemukseni jo haalistuu muistin perukoilla eikä tuoreempaa ole odotettavissa – mutta sitten taas debatti pyörähtää herkullisesti käyntiin ja aina nousee muutama uusikin ajatus mieleen.

Olen jokseenkin jo ohittanut omat muinaiset angstini imetykseen liittyen ja olen valmis myöntämään, että jos saisin toisen lapsen, varmaan yrittäisin jälleen, mutta en hampaat irvessä täysimetystä. Saattaisin imettää pidempään tai lyhempään, mutta en ahdistuisi niin paljon. Ehkä. Kuvittelen, että ottaisin puhtaalta-pöydältä-ja-avoimen-optimistisesti-asenteen entisen ei-tästä-kuitenkaan-mitään-tule-ja-tää-on-ihan-tyhmää-asenteen sijaan.

Nykyään minua kiinnostaa imetyksen kulttuurinen puoli, jota mielestäni myös nämä kuumat tunteet imetystä kohtaan ilmentävät. Keskusteltiinkohan 70-luvulla samaan sävyyn? Jotenkin minusta tuntuu, että ei. Silloin asia ei ollut ollenkaan pöydällä. Jännityksellä odotan uutta käännettä – tuleekohan pian aika, jolloin fiksut, tiedostavat, korkeasti koulutetut naiset haluavat vapauttaa itsensä ylilyövästä lapsimyönteisyydestä ja alkavat nostaa imetyksen hyötyjen rinnalle emansipoituneempia arvoja? Saapa nähdä, miten minun lapsenlapsiani imetetään ja osaanko tuolloin pitää suuni kiinni 2000-luvun hapatuksesta ja antaa miniäni toteuttaa omia ismejään.

Minua ilahdutti Benropen kommenttipalstalla esitetty ajatus siitä, että rinnoilla on kaksi funktiota, vauvan ruokkimisfunktio ja seksuaalinen funktio, koska usein seksuaalinen funktio halutaan unohtaa kokonaan ja yritetään säälittävästi väittää, että rinnat ovat vain sitä varten, että lapsi saa maitoa. Lisäisin kolmanneksi funktioksi lapsen hoiva- ja tyynnyttelyfunktion, joka aika vahvasti tuodaan imetyskeskustelukontribuutioissa esille ravinto-opillisesta erillisenä.

Koko kiista tuntuu kilpistyvän eri ihmisten käsityksiin näistä funktioista. Itselleni on itsestäänselvää, ettei vauvan imettämiseen liity mitään seksuaalista. Väittäisin, että ennemminkin päinvastoin. Sen lisäksi, että vauvan imettäminen on kaikkea muuta kuin seksuaalista toimintaa, se vie mielestä pienenkin ajatuksen siitä, että rinnoilla voisi jotain muutakin tekemistä joku keksiä. Minun rintani olivat koko imetysajan niin kipeät, että sattui jos joku katsoi niihin päinkään.

Länsimaisissa yhteiskunnissa pidän joka tapauksessa rintojen seksuaalista merkitystä ensisijaisena. Länsimainen nykynainen ei pitkää aikaa elämästään imetä, koska hänellä on keskimäärin erittäin vähän lapsia eikä ole mitään pakottavaa ravinto-opillista syytä imettää lasta ainakaan vuotta pidempään, todennäköisesti ei paria kuukautta pidempään. Verrattuna entisaikoihin ero on huima lasten määrän, ei välttämättä imetyksen keston vuoksi.

Siksi onkin merkillistä, että imetyksestä innostuneet kanssasiskot eivät näe oman toimintansa radikaaliutta ja vaivautuvat päivittelemään muiden kiinnostusta. Imettäminen ja erityisesti pitkään imettäminen on äärimmäinen kannanotto monen sinänsä hyvän asian puolesta. Radikaaliksi asian tekee se, että ekstreemi-imettäjät luopuvat samalla sellaisista asioista, joista imettämisestä kieltäytyvät eivät halua luopua.

On hämmästyttävän lapsellista imettäviltä äideiltä, että he edelleen turvautuvat pelkästään argumentteihin luonnollisuudesta ja ravintoarvoista. Niistä ei pitkässä imetyksessä selvästikään ole kyse, vaan äärimmilleen viedystä täydellisen äitiyden tavoittelusta lapsimyönteisyyden keinoin naisen itsemääräämisoikeuden ja vapauden kustannuksella. Imettävä äiti ei ole päiviä eikä iltoja puhumattakaan öistä pois kotoa, imettävä äiti ei ryypiskele, ei tupakoi eikä harrasta mitään vähemmän paheellistakaan toimintaa, mikä veisi hänet pois lapsen luota tai muuten haittaisi omistautumista lapselle.

Minusta on itsestäänselvää, että tällainen toiminta koetaan yhteiskunnassa laajalti merkittävänä kannanottona. Itsekin olen hämmästellyt pitkään imettävien asenteita, koska en ole koskaan pystynyt niihin samastumaan. Lapsen voi ruokkia helposti korvikkeella ja saada hyvin nopeasti synnytyksen jälkeen oman kehonsa takaisin omaan käyttöönsä (jos nyt ylipäätään tuosta rääkistä koskaan toipuu ennalleen). Voi palata työelämään, voi olla öitä pois kotoa, voi vierottaa lapsen yösyötöistä suitsait sukkelaan. Toisaalta voi toki päättää riiputtaa lasta rinnoillaan vuositolkulla ja pitää häntä kantoliinalla sidottuna ja viettää vielä yötkin samassa sängyssä. Ja kenpä tietää, ehkäpä rintaruokitusta lapsesta tuleekin loppujen lopuksi tasapainoisempi ja terveempi kuin korvikkeella ruokitusta ja pikavieroitetusta. Mutta mitä sitten? En ymmärrä miksi vaivautua häviävän pienen korrelaation vuoksi?

Kehottaisinkin pitkään imetykseen sitoutuneita äitejä tunnustamaan anarkistisuutensa sen sijaan että piilottelevat rasvakoostumusten ja desinfioivien aineosien takana. Minusta Militant Breastfeeding Cult ei ole ollenkaan huvittava ilmaisu, kyseinen kultti elää ja voi hyvin keskuudessamme.

Pitkässä imetyksessä ei ole kyse lapsen ruokkimisesta, ei naisen perverssien seksuaalisten halujen tyydyttämisestä tai edes lapsen hoivatarpeen tyydyttämisestä, vaan tavanomaista omistautuneemmasta lapsenhoitotavasta, johon moni nykyäiti ei halua tai voi sitoutua. Siksi aihe on poliittisesti arkaluontoinen ja intohimoja herättävä. Pitkää imetystä kannattavat anarkistiäidit saattavat hyvinkin muuttaa yhteiskuntaamme pitkällä tähtäimellä. Toivon, että parempaan suuntaan, mutta en ole varma.

14 Comments:

Anonymous Anonyymi said...

Anarkismista olen osittain samaa mieltä, mutta en siitä, että pitkä imetys ja lapseen sitoutuminen tähtää täydelliseen äitiyteen, saati että äidin pitäisi lapsen vuoksi menettää erityisesti mitään. Kas, sitoutumalla voi myös vapautua ja saavuttaa. Minusta on aika käsittämätöntä, että omaan toivottuun lapseen sitoutumista ylipäätään pidetään niin kovin vaikeana. Imettäväkään äiti ei ole kahlittu lapsiinsa ikuisesti, pumput on keksitty (jos täysimetyksestä ei halua luopua), ja isätkin osaavat lasta kantoliinassa kantaa;)

Kyllä imetysasianaisissa on myös niitä, jotka puhuvat nimenomaan yhteiskunnallisesta puolesta. Jos tuntuu siltä, että keskustelu on juuttunut peruasioihin, se johtuu yleensä siitä, että ylemmäksi ja yksityiskohtiin ei voi oikein siirtyä, jos perusta ei ole kunnossa. Luin eilen Leena Hannulan väitöskirjaa, jossa mainitaan, että suomalaisilla äideillä on aika huonot tiedot imettämisestä, ihan perusjututkaan eivät ole selvillä. Usko pois, keskustelu on hyvinkin yhteiskunnallista silloin kun keskustelijoilla on tietoa aiheesta.
äMMä

21 helmikuuta, 2005 00:00  
Blogger Kookos said...

Kiitos väikkärivinkistä! Nämä kiinnostaa aina.

Pumput on keksitty ja isätkin voivat kantaa kantoliinassa, hmmm... Tottahan toki. "Sitoutumalla voi myös vapautua ja saavuttaa." Minusta tuntuu, että me puhumme vähän erilaisesta vapautumisesta. Lapseen sitoutumisen ei minusta tarvitse tarkoittaa (eikä se nykyisen mainstream-kasvatuskäsityksen mukaankaan tarkoita) omasta identiteetistä ja elämäntavasta luopumista. Monet tuntemani "äitiraiteelle" ajautuneet naiset taas ovat luopuneet. Heitä ei enää samaksi tunnista.

Uskoisin, että moni äitiraiteella oleva nainen tekee "uhrauksensa" ilolla, mutta samoista uhrauksista voi toiselle muodostua vankila. Minusta on hyvä ymmärtää, että on kyse kahdesta erilaisesta äitiydestä. Kun pitkä imetys hyvin usein kulkee käsi kädessä muidenkin ekstreemilapsimyönteisten näkökulmien kanssa, on ihan perusteltua pitää tällaista äitiyttä uraauurtavana, jopa anarkistisena. Sillä on joka tapauksessa hyvin vähän yhteistä ns. luonnollisen (esim. luonnonkansoilta tai eläinmaailmasta periytetyn) hoivaskeeman kanssa.

Kyse on uudesta länsimaisten äitien keksimästä ismistä, jolla toki näyttää olevan ihan vankat fysiologisetkin perusteet. Siksi se ei ole sinällään huono, mutta pyrkii selvästikin horjuttamaan jo lähes status quon saavuttanutta tasa-arvoista yhteiskuntailmapiiriä.

21 helmikuuta, 2005 08:45  
Blogger Hiipinä said...

Minä nyt olen kaikkea muuta kuin anarkisti:)

Mä olen tämän sanonut joskus ennenkin, mutta toistettakoon se tässä. Minä olen imettänyt pitkään siksi, että en halunnut vieroittaa lasta itkun kanssa enkä halua vieläkään. Imetys on hänelle tärkeä asia, ja koska hän täyttää kohta 2 vuotta hän osaa sen myös ihan itse näyttää ja sanoa.¨

Kun mietit imetyksen sitovuutta, yritä muistaa, että vauvan imetys on ihan eri asia kuin 2-vuotiaan imetys. Mä olen käynyt töissä lokakuusta lähtien, ja imetetty on päiväkodissa. Olen ollut imetysaikana myös poissa kotoa pitkiä päiviä ja jopa öitä. Yleensä en ole öitä pois kotoa, mutta se ei liity imetykseen vaan siihen, että mies on kolmen lapsen kanssa kovilla.

Mä en koe, että imetys sitoisi mua yhtään tai mä joutuisin sen vuoksi luopumaan jostain. Mä en jaksa bilettää, en juo enkä tupakoi. Imetys itse asiassa helpottaa meidän elämää monessa asiassa.

Imetys ei ole ollut mulle mikään uhraus. Mä luulen, että sun on omien imetyskokemustesi vuoksi oikeasti vaikea ymmärtää tätä asiaa. Silloin kun imetys sujuu se on helppo tapa hoitaa lasta.

Pitkä imetys on valinta (niin voi kyllä olla lyhytkin imetys) ja vaikuttaa ehkä kannanotoltakin, mutta en mä ainakaan imetä siksi, että pyrkisin osoittamaan olevani parempi äiti kuin joku lyhemmän aikaa imettänyt.

Herranen aika, mä olen välillä maailman surkein äiti.

21 helmikuuta, 2005 08:55  
Blogger Kookos said...

Hiipinä (Nypon?), en minä väittänytkään, että kukaan imettäisi osoittaakseen muille olevansa täydellinen äiti, vaan pyrkiäkseen itse olemaan mahdollisimman hyvä tai paras mahdollinen. Tai itselläni ei ainakaan riitä motivaatio pinnistellä ollakseni toisten silmissä jotain, vaan motivaationi nousee omasta tavoitteenasettelustani (en tarkoita pelkästään äitiyden saralla).

Mutta olet oikeassa, minun on tosiaan vaikea ymmärtää, miksi joku ylipäätään haluaisin imettää kauempaa kuin on pakko. Ja tämä juontaa tietysti juurensa siitä, että minusta imettäminen oli sitovaa, se sattui emmekä pojan kanssa oikein koskaan päässeet asiasta yksimielisyyteen, kärsin levottomista jaloista, joten yöimettäminen oli sekunti sekuntilta pelkkää tuskaa jne. jne.

Asian kääntää tietysti päälaelleen se, jos äidin mielestä imetystä kannattaa jatkaa siksi, että se on helppoa ja mukavaa.

21 helmikuuta, 2005 09:34  
Blogger Kookos said...

Hiipinä (Nypon?), en minä väittänytkään, että kukaan imettäisi osoittaakseen muille olevansa täydellinen äiti, vaan pyrkiäkseen itse olemaan mahdollisimman hyvä tai paras mahdollinen. Tai itselläni ei ainakaan riitä motivaatio pinnistellä ollakseni toisten silmissä jotain, vaan motivaationi nousee omasta tavoitteenasettelustani (en tarkoita pelkästään äitiyden saralla).

Mutta olet oikeassa, minun on tosiaan vaikea ymmärtää, miksi joku ylipäätään haluaisin imettää kauempaa kuin on pakko. Ja tämä juontaa tietysti juurensa siitä, että minusta imettäminen oli sitovaa, se sattui emmekä pojan kanssa oikein koskaan päässeet asiasta yksimielisyyteen, kärsin levottomista jaloista, joten yöimettäminen oli sekunti sekuntilta pelkkää tuskaa jne. jne.

Asian kääntää tietysti päälaelleen se, jos äidin mielestä imetystä kannattaa jatkaa siksi, että se on helppoa ja mukavaa.

21 helmikuuta, 2005 09:34  
Blogger Hiipinä said...

Joo, anteeksi mä luin väärin, et tosiaan kirjoittanut, että pitkään imettävä äiti yrittäisi muille esittää parempaa äitiä.

No, en mä yritä esittää sitä edes itselleni. Mä olen 11 vuoden äitiyden aikana oppinut hyväksymään sen, että mä olen vajavainen äiti ja ihminen. Ei yksi vähän muita pidempään jatkunut imetys asiaa muuksi muuta.

Mutta mene tiedä: ehkä mä vielä joskus paukutan lasta päähän pitkällä imetyksellä tyyliin "mä sentään sua imetin x vuotta, ja noin kauhea susta on tullut":(

Mutta kun mä tätä asiaa oikein mietin niin voin myöntää, että mä imetän siksi, että se on helppo (ja halpa) tapa saada lapsi tyytyväiseksi. Mitä isommaksi lapsi kasvaa, sitä vaikempaa sitä on pitää tyytyväisenä.

21 helmikuuta, 2005 15:41  
Anonymous Anonyymi said...

Kookos kirjoitti: Lapseen sitoutumisen ei minusta tarvitse tarkoittaa (eikä se nykyisen mainstream-kasvatuskäsityksen mukaankaan tarkoita) omasta identiteetistä ja elämäntavasta luopumista. Monet tuntemani "äitiraiteelle" ajautuneet naiset taas ovat luopuneet. Heitä ei enää samaksi tunnista.Tässä meidän käsityksemme eroaa. Minä ajattelen, että äidit usein turhaankin sinnikkäästi pitävät kiinni entisestä, eivätkä uskalla heittäytyä täysillä äitiyteen. Jos äidillä on tärkeysjärjestys, sanotaan nyt vaikka työ, parisuhde, oma henkinen ja fyysinen hyvinvointi, kodin vaaliminen ja harrastaminen (missä järjestyksessä tahansa), ja tähän soppaan isketään vauva, joka vaatii läsnäoloa ja huomiota ja sotkee pakan, niin eikö voisi ajatella, että äidin olisi helpompi hetkeksi luopua jostain ylläolevista, tai ainakin lieventää omia kriteerejään? Turhan usein kuulee niitä juttuja että äiti silittää itkien vauvanvaatteita aamuyöllä kello neljä, koska "minä olen aina silittänyt". Äitiraiteella oleminen voisi olla positiivistakin, sellaista "tämä on ainutlaatuista, haluan kokea tämän, haluan paneutua tähän" -fiilistelyä. Ei kukaan pakota luopumaan todella tärkeistä jutuista, mutta toisaalta, jostain ihan varmasti voi luopuakin. Todennäköisesti tilalle saa jotain muuta tai huomaa ettei edes kaipaa sitä mistä luopui. Äitiraide ei edes yleensä kestä ikuisuuksia, useimmat selviävät siitä alle 10 vuoden.
äMMä

22 helmikuuta, 2005 00:56  
Blogger Kookos said...

äMMä, riippuu varmaan paljon siitä, miten vapaudenkaipuinen ihminen on ja toisaalta miten hyvin valmistautunut on ollut siihen, miten paljon lapsi muuttaa arkea.

Minä olen tainnut olla aika valmistautumaton ja kuvaamasilaisesta heittäytymisestä äitiyteen en ole ikinä osannut innostua. Syynä on ilmeisesti se, että suurin tyydytyksen tunteeni tulee oman henkisen maailmani / henkisen tasapainon kautta ja sitä minun on lapsiperhearjen keskellä vaikea saavuttaa.

Toki yritän - ja mielestäni meidän arkea leimaakin jatkuva tasapainoilu perheenjäsenten erilaisten tarpeiden tyydyttämisen välillä. Toisinaan onnistumme hyvin, toisinaan huonosti.

Joka tapauksessa - ja takaisin aiheeseen - imetyksen näin aikoinaan ainoastaan rajoittavana enkä voi uskoa, että joku kieltäytyisi myöntämästä sitä, että lapsen erillisyys äidistä on ilmeisempi kun lasta ei enää imetetä. Siinä mielessä minusta on itsestäänselvää, että imettäminen on sitovaa. Imettäminen on myös epätasa-arvoista, koska mies ei voi sitä tehdä.

22 helmikuuta, 2005 11:09  
Blogger Kookos said...

Ai niin, 10 vuotta äitiraiteella on minun näkökulmastani katsottuna kestämättömän pitkä aika. Kolme vuottakin on liikaa. Välillä on tuntunut, että yksi iltakin on liikaa.

22 helmikuuta, 2005 11:10  
Blogger Hiipinä said...

Sä otat äitiytesi selvästi vakavammin kuin minä. Mä olen näiden lasten äiti, mutta myös minä. En mä ole missään vaiheessa vanhemmuuttani itseäni hukannut.

Sitä paitsi kymmenessä vuodessa näkee miten lapsi kasvaa ja asiat muuttuvat. Näin jälkikäteen sanoisin että ekat kolme vuotta ovat lapsen kanssa helpoimmat, eka vuosi varsinkin (jos ei ole mitään allergioita tms.).

Isompi lapsi on paljon monimutkaisempi pakkaus ja sen kanssa vasta virheitä voi tehdäkin.

Mutta elämäähän tämä on: ei sitä tarvi niin vakavasti ottaa:)

22 helmikuuta, 2005 12:45  
Anonymous Anonyymi said...

Kookos kirjoitti: äMMä, riippuu varmaan paljon siitä, miten vapaudenkaipuinen ihminen on ja toisaalta miten hyvin valmistautunut on ollut siihen, miten paljon lapsi muuttaa arkea.Puhun vain omasta puolestani, mutta pidän itseäni hyvin itsekkäänä JA vapaudenkaipuisena. Etunani on ollut ainoastaan se, että olin lapsen saatuani riittävän kyllästynyt silloiseen menevään elämiseen ja viuhtomiseen, minun oli helppo rauhoittua ja keskittyä lapseen/lapsiin. Missään vaiheessa se ei kuitenkaan ole tarkoittanut sitä, että elämääni olisi mahtunut vain koti ja lapsi/lapset. Minusta nainen voi olla vaikka kuinka aktiivinen ja silti sitoutunut lapsiinsa. Ei se mahdotonta ole.

Tuo "imettäminen on epätasa-arvoista"...en allekirjoita. Mies ei voi imettää, mutta mies voi olla rinta rinnan mukana imetyksessä, tukien naista, etsien tietoa ja auttaen kaikissa käytännön jutuissa. Itse en olisi selvinnyt imetysteni alkuaikoja ilman miestäni. On myös tukimuksissa todettu, että ne naiset, jotka saavat mieheltään tukea imetysaikana, imettävät kauemmin ja kokevat sen helpompana kuin ne naiset, joiden miehet eivät tue kumppaniaan.
äMMä

22 helmikuuta, 2005 12:57  
Anonymous Anonyymi said...

Imetyksestä on ihan mukava keskustella ja kehitellä teorioita, mutta joskus tuntuu, että sanahelinan alle jää se yksinkertainen tosiasia, että ihmiselle luontainen keino ruokkia lasta on imettäminen.

Ihmisen lapsi on avuton syntyessään, voisi melkein sanoa, että lasta paitsi rakennetaan kohdussa 9 kuukautta, niin myös syntymän jälkeiset 9 kuukautta ovat kiinteää jatkoa sikiökaudelle. Vauvat ovat alkukantaisia olentoja: ne odottavat sylin lämpöä, sydänääniä ja rintaa. Uskoisin, että näihin tarpeisiin vastaava äiti harvoin miettii teorioita siitä, onko imetys patriarkaatin ylivaltaa vaiko jopa feministien vastaisku päin kyseisen instanssin jalkoväliä.

Pitkä imetys on ainakin kahden kauppa, paitsi lapsen myös äidin - ja usein myös isänkin siunaama. Mutta se miten paljon isomman lapsen imetys sitoo, onkin jo ihan toinen kysymys. Joka tapauksessa jos lapsen onnistuu saamaan, elämä ei pitkään aikaan ole yhtä vapaata kuin ennen lasta. Vapauden ja ruumiin hallinnan saa pitkälle takaisin myös lopettamatta imetystäkin, pitävimmät siteet ovat minulla henkisiä. Tietysti voihan imetystä syyttää siitäkin?

22 helmikuuta, 2005 14:02  
Anonymous Anonyymi said...

Minäkin kommentoin tuohon imetyksen sitovuuteen. Imetän 2v4kk poikaa yhä päivittäin mutta henkilökohtaisesti en todellakaan koe sitä sitovana vaan ihanana, vapauttavana asiana, etuoikeutenani naisena. Olen ollut kokopäivätöissä siitä lähtien kun poika oli 10kk, ja olemme mm. muuttaneet toiseen maahan minun työni perässä tänä aikana. On totta että olen muuttunut paljon äitiyden myötä, ja samalla luopunut monista asioista. Oman muuttumiseni olen kuitenkin kokenut lähinnä vapauttavaksi, itsetuntoni on kohonnut huimasti äitinä, tiedän paljon varmemmin mitä haluan ja arvostan. Muutokset ovat tapahtuneet ajan myötä ja jatkuvat edelleen.

Minusta ei myöskään voida puhua imetyksen epätasa-arvoisuudesta - eikö 'tasa-arvon' ajaminen tässä asiassa tarkoittaisi äärimmillään että kaikkien ihmisten tulisi olla *samaa* sukupuolta??? Minusta raskaana olo, synnytys ja imetys ovat naisen etuoikeus - mitä vastaavaa mies voisi kokea??? Nuorempana ajattelin, ja sanoin miehelleni, että olisin halunnut syntyä pojaksi. Lapsen synnytys ja imetys ovat muuttaneet mieleni.

22 helmikuuta, 2005 16:58  
Anonymous Anonyymi said...

Mielenkiintoinen kirjoitus ja olen monesta asiasta samaa mieltä.
Mutta tätä en kyllä allekirjoita:

"...äärimmilleen viedystä täydellisen äitiyden tavoittelusta lapsimyönteisyyden keinoin naisen itsemääräämisoikeuden ja vapauden kustannuksella."

Pitkä imetys on kahden ihmisen välinen sopimus: äidin ja lapsen. Isomman lapsen imetys on erilaista kuin pikkuvauvan. Imettävä äiti reagoi vauvan tarpeisiin usein ensin tarjoamalla rintaa ja sillä tyydytetäänkin useita vauvan tarpeita. Lapsen kasvaessa keinoarsenaali kuitenkin kasvaa, lohtua voi saada monella muulla tavalla ja muullakin ruualla voi tyydyttää nälkää. Isomman lapsen kanssa voi yleensä neuvotella tai sopia asioista - myös imetyksestä. Lapsi pyytää maitoa, mutta äiti myös osaltaan päättää milloin maitoa saa. Itse asiassa isomman lapsen imetys on usein melko äidintahtista.

Rinnat ovat _minun, ei minun itsemäärämisoikeuteni ole mihinkään kadonnut, vaikka imetän vauvaa isompaa lasta. Ja kyllä, myönnän pitkässä imetyksessä olevan hippusen (tai ehkä melko paljonkin) anarkismia tai vähintäänkin auktoriteettivastaisuutta. Minulle imetys on myös osa itsemääräytymisoikeuttani, sillä VAIN minä voin tehdä päätöksen imetyksen jatkumisesta, tietenkin lapsen tarpeet huomioonottaen.

Pitkä imetys ei minusta myöskään ole sitovaa, sitovaa on lapsen kanssa oleminen, _vastuu lapsesta. Imetys ei ole estänyt minua ajattelemasta omilla aivoillani, menemästä töihin, harrastamasta. Tällä hetkellä olen kotona, sekin oli minun valintani. Minulle imetys on etuoikeus, eikä se mitenkään vähennä mieheni arvoa lapsillemme. Tasa-arvoisessa suhteessa molemmilla vanhemmilla voi olla oma roolinsa, ei roolin tarvitse olla _täysin samanlainen. Minusta se olisi aika erikoinen ajatus. Tärkeintä on, että molemmat vanhemmat ovat sitoutuneita lapsiinsa ja ottavat vastuun heidän hyvinvoinnistaan. Kukin omalla tavallaan.

Johanna

23 helmikuuta, 2005 11:37  

Lähetä kommentti

<< Home