Hän on mun
Tarkoitukseni on ollut jo pitkään sanoa sananen poikani luonteesta, erityisesti sen yhdestä ulottuvuudesta: vilkkaudesta. Kauran kirjoitus herätti vanhat tunteeni eloon ja nyt vielä Kiltti ihminen (josta nyt vihdoin tiedän, miten hän liittyy aikaisempaan internet-egotrippeilyyni)vinkkasi sähköpostissaan erityislasten huomioimista päivähoidossa käsittelevästä kirjasta.
Olen edustanut äitityyppinä ilmeisesti toista ääripäätä kuin Kaura. Olen nimittäin aina suorastaan hysterian reunamilla tarkastellut poikaani ja miettinyt: “Onkohan tuo ihan normaalia?” Olen aina ollut taipuvainen uskomaan, että pojalla diagnosoidaan ennemmin tai myöhemmin ADHD tai jokin muu pahaa enteilevä kirjainyhdistelmä. Torjumisesta ei siis ole kyse minun kohdallani.
Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, etteivät ulkopuoliset ole koskaan jakaneet huoltani, ei edes Eetun isä. Minä kiljuin jo jossain vaiheessa, että “sille tarttee saada joku lääkitys” – ja mies katsoi minua sen näköisenä kuin olisi ajatellut: “Lääkitys tarttee saada, mutta ei Eetulle.” Olen itsekin jo laskeutunut maanpinnalle ja pidän Eetua nykyään eläväisenä, rohkeana, mutta kaikin puolin normaalina lapsena. Neuvolassakin sanottiin, ettei alle 3-vuotiaille missään tapauksessa anneta ADHD-diagnosia. Sitäpaitsi jos lapsi osaa ja malttaa rakentaa palikoista korkea tornin, hän ei todennäköisesti ole ylivilkas. Meidän Eetun keskittymiskyky on horjumaton, jos motivaatio on kohdallaan. Päivähoidossa olen tivannut useaan otteeseen pojan vilkkaudesta. Vastaus on aina ollut: “Tuon ikäiset on vilkkaita.”
Mutta silti...
Tajusin eräänä päivänä, etten ole koskaan tavannut yhtä vilkasta ja rohkeaa 2-vuotiasta kuin meidän Eetu. Olen tavannut vilkkaita lapsia - jotka kuitenkin ujostelevat uusia tilanteita. Olen tavannut ujostelemattomia lapsia, jotka menevät rohkeasti hakemaan itselleen lelun ja kirjan – ja leikkivät tai lukevat yhdessä kohdassa pidemmän aikaa. Mutta en ole tavannut lasta, joka ei koskaan ujostele puolta minuuttia kauempaa, joka rakastaa riehumista, joka kiipeilee akrobaattisesti ja varman taitavasti korkeisiin paikkoihin, joka innostaa vierasta lasta mukaan leikkiin vieraan lapsen omassa kodissa, joka syöksyy hampurilaisravintolassa suin päin pallomereen riehumaan itseään muutamaa vuotta vanhempien lasten kanssa jne. jne.
En sano, että sellainen olisi epänormaalia. Oikeastaan se juuri minusta onkin normaalia. Olen nimittäin itse ollut samanlainen ja jos 2-vuotiasta ja 30-vuotiasta voi verrata, olen edelleenkin. Mutta en ole koskaan tavannut samanlaista lasta. Paitsi itseni. [Reunahuomautuksena sanottakoon, että äitini on tehnyt minulle taannehtivan ADHD-maallikkodiagnosin. 70-luvulla näitä kirjaimia ei tunnettu yhtä laajasti kuin nykyään.]
Löysin ADHD-liiton sivujen kautta Perheklubin keskustelupalstan, jonka aiheena on muun muassa ylivilkkaus. Palstalta löytyvät kertomukset ovat oikeastaan ensimmäiset äitiysvertaiskokemukset, joihin olen voinut samastua. Meillä kuvatunlainen yliaktiivisuus ilmenee (ainakin toistaiseksi) pienemmässä mittakaavassa, poika ei esimerkiksi ole hajottanut autoja tai keittiönkaappeja.
Aika näyttää, miten pikkumiehen käy ja mihin päin kehitys kulkee. Kuten sanottua, on liian aikaista antaa hänelle sitä leimaa. Arvostan hänen luonnettaan nykyään, olen hänestä ylpeä, hän voi päästä vielä pitkälle. Ja vaikka ei pääsisikään, aion rakastaa häntä hullun lailla.
posted by Kookos @ 3:54 ip.
3 Comments:
Duoda noin, en nyt kävis tekemään kauheita johtopäätöksiä mun äitilaadustani sen perusteella, etten keksinyt heti paikalla lapseni olevan kehitysvammainen ja autisti ;-) Etenkin kun ottaa huomioon että ekat puolitoista vuotta oli melko normaalia kehitystä. Melko pian tuon maagisen pisteen jälkeen lähdettiinkin hakemaan jo apua.
Minä olin useiden mielestä hysteerinen ja turhaan huolehtiva äiti, kun kävin laittamaan poikaani tutkimusrumbaan, vaikka monen mielestä hänessä ei (siinä vaiheessa) ollut ns. mitään vikaa. Onneksi löytyi ammattilaisia, jotka olivat kanssani samaa mieltä ja jatkotutkimusta lähdettiin tekemään. Näin päästiin mukaan varhaiseen kuntoutukseen, joka takaa lapselle paremmat mahdollisuudet kehittyä.
Sori, tuli jotenkin hassu tuosta kommentistani. Mut siis mut siis, mähän olin vahvasti sitä mieltä, että sällillä on ongelmia ja yritin niissä aina avittaa ja selittää myös muille hoitaville tahoille juttuja ja tein kuntoutushommaa ihan mututuntumalta jne. MUTTA mä luulin että lapsen oireilu johtui psyykkisistä tekijöistä. Meillä oli aika hikisiä paikkoja lapsen alkutaipaleella, perheellä isoja suruja jne. josta syystä pitkään kuvittelin että lapsi vaan reagoi herkästi tämmöisiin asioihin. Sitten myöhemmin tajusin että lapsi reagoi kaikelle herkästi juuri synnynnäisen neurobiologisen judeeminsa takia.
Eniveis, näille "kirjolla" oleville on tavallista (ADHD ml.) että toisiin asioihin keskittyy ihan päntiönä ja motivaatio ruulaa vielä enemmän kuin muilla. Eli se palikkatorni ei vielä kerro totuutta ylivilkkaudesta. Mut jos nyt sujuu mukavasti, ei liene kamalaa kiirettä tutkimusrumbaan.
Mä uskon että yhteisö hyötyy aidosti monenlaisista ihmisistä, kuten vaikkas ADHD-immeiset ja varmaan meidän autistikin vielä paikkansa löytää :-)
meidän 3,5-vuotias on ollut juuri tuollainen: pystyy keskittymään mutta on rohkea, reipas ja kova ottamaan kontaktia (paitsi ettei ole epänormaalin taitava kiipeilemään, sen sijaan ihme kone potkimaan ja heittelemään palloja). nyt pari kuukautta sitten alkoi kuitenkin sellainen vaihe, että jos on paljon vieraita lapsia koolla esim. synttäreillä, poika voi vetäytyä itsekseenkin leikkimään. jos lapsia on vähemmän, menee edelleen täysillä mukaan. kehitystä on mahtava seurata, tuli mitä tuli (tai näin ajattelen ainakin nyt).
Lähetä kommentti
<< Home