Kookospa ei olekaan perfektionisti

Maanantain lehdessä käsiteltiin täydellisyyden tavoittelua. Yksi lempiaiheistani!

Olen pitkään uskonut olevani perfektionisti [sanan arkipäiväisessä merkityksessä], siis pilkunviilaaja, täydellisyyden tavoittelija. Lehden artikkelin luettuani totesin, etten ole ollenkaan. Minähän olen ihan löysis! En pyri täydelliseen suoritukseen, pyrin sellaiseen, johon itse voin olla tyytyväinen.

Tyytyväisyyden mittareiksi kelpuutan monenlaista. Joskus riittää se, että näytän tärkeältä tai saan kunnioitusta ja ihailua, vaikka tulos olisikin ala-arvoinen. Tämä on niin sanottu ei helmiä sioille –mittari. Jos vastapeluri ei tunnista laatua, vaan häneen uppoaa pelkkä tärkeily, mitä sitä suotta huhkimaan.

Artikkelissa sanottiin, että täydellisyyteen pyrkijä ei suvaitse laiskottelua. Minähän laiskottelen niin paljon kuin ikinä vaan ehdin ja kehtaan. Laiskottelun määritelmät sen sijaan tuntuvat vaihtelevan. Minusta telkkarin katseleminen ei sinällään ole mukavaa laiskottelua, ei myöskään lattialla istuminen ja lapsen leikkimisen seurailu. En lähde laiskottelemaan pulkkamäkeen tai metsäkävelylle (voin toki lähteä, mutta se ei ole laiskottelua, vaan pinnistelyä, koska yritän olla muka hyvä äiti).

Sen sijaan ihanaa laiskottelua on opiskelu, ammattikirjallisuuden lukeminen sekä politiikka. Jos haluan rentoutua, keitän kupposellisen teetä, avaan tenttikirjan tai pössäytän läppärin auki ja kirjoitan rivin tai parin verran esseetä. Myös työ-mailien lukeminen esimerkiksi lauantai-iltana saunan jälkeen rauhoittaa mukavasti.

Nukkuminen on laiskottelun kuningaslaji: nukuttu aika on kuin rahaa pankissa (ns. Kookoismi). Nukkua ei voi liikaa. Nukahdan lentokoneen noustessa, herään juomaan teekupposellisen, kun lentoemo kolistelee vaunuineen ohi, nukahdan jälleen ja herään, kun pyörät kolahtavat maahan. Taksissa ehkä pikaiset bonus-unet.

Virheettömään suoritukseen en pyri, en töissä enkä kotona. Pyrin keskimäärin hyviin suorituksiin, joista saan itse tyydytystä. Hyväksyn virheet, joille löydän selityksen. Kotona selitykseksi riittää kiukkuinen poika tai oma väsymys. Töissä hyvä selitys on kiire, uupumus tai kognitiivinen ylikuormitus. Jos teen virheen, myönnän sen, pyydän anteeksi ja siirryn eteenpäin. Kanssaihmisetkin tuntuvat olevan pelkästään tyytyväisiä, kun teen [edes joskus] virheitä. Tämä johtuu siitä harhakuvitelmasta, että olisin tehokas ja tarkka.

Jep, olen totta tosiaan saanut synninpäästön oletetusta perfektionismistani. Olen vapaa!