Häntä hellikäämme

Olin tänään pojan kanssa kotona. Oksennustauti rantautui vihdoinkin, kerrankin meillekin. Runsasmassaisimmat yrjöt poika oli heittänyt eilen päivähoitajan talon hississä, mutta riittihän siitä meidän autoonkin roippeet.

Jaksan aina hämmästellä sitä, miten helppoa pojan kanssa on, kun se sairastaa. Toki häntä joutuu hoivaamaan normaalia enemmän, mutta minusta sylissä pitäminen ja silittely on ihanaa. Sitähän meillä ei normaalisti saa tehdä, koska poika ei terveenä elohiirenä ollessaan sylissä viihdy. Otan siis niin sanotusti kaiken ilon irti, kun Eetu sairastaa. Ihmettelen aina, kun valitetaan pikkupotilaiden rasittavuudesta. Meillä rasittavuus vähenee murto-osaan normaalista, kun huono vointi taittaa kärjen vilkkaudesta.

En sinänsä usko äidinvaistoon (tai jos uskonkin sitä muilla olevan, minä olen biologinen kummajainen), mutta lapsen sairastaessa olen parhaimmillani. Ensinnäkin bongaan sairauden oireet helposti, näen kuumeen pojan katseesta, tunnen kädellä puolen asteen lämmönnousun. Toisekseen jossain syvällä uinuva hoivaviettini syttyy, kun poika on heikko. Yleensä hän ei tarvitse minua (tai ketään), hän on vahva. Sairaana hän pysähtyy, pysyttelee lattianrajassa tai sylissä, ei pompi.

Tänään heräilimme rauhassa, luimme kirjaa, kävimme suihkussa, teimme kotitöitä, söimme hyvin. Eetu tuli suosiolla pois suihkusta, potalla hän lepäsi hetken aikaa kirjaa vasten. Poika nukkui neljän (4) tunnin päiväunet, minä puolentoista tunnin. Tunnelma oli sopuisa, leppoisa, raukea, normaalia vähemmän sähköinen.

Illalla kun isänsä tuli kotiin poika oli virkeä ja sähäkkä oma itsensä. Minä vetäydyin taas taka-alalle ja kieltäydyin kohteliaasti riehumisleikeistä. Huomenna onkin varmaan taas entinen meno päällä.