Rabenmutter

Minä olen siitä kummallinen äiti, etten voi päästää suustani lausetta: "Päivääkään en vaihtaisi pois." Minä vaihtaisin viimeisen kolmen vuoden ajalta suurimman osan päivistä pois. Vaihtaisin puolet raskausajasta, supistelupäivät ja synnytyspäivän, imetyspäivät, ensimmäiset kolme, neljä kuukautta lapseni elämästä. Viimeiseltä vuodelta vaihtaisin vähän vähemmän päiviä, mutta edelleen vaihtaisin pahimmat uhmapäivät ja kiukutteluillat.

En näe ainakaan vielä, mikä näiden päivien hyöty elämälleni olisi ollut. Olenko jalostunut ihmisenä? Olenko kehittynyt äitinä? Luulen, että olen jalostunut ja kehittynyt. Silti koen, että se valtava epäonnistumisen ja syyllisyyden kokemus, jonka olen oppinut tuntemaan vasta äidiksi tultuani, on vienyt minusta osan pois, hienon osan.

Jos en olisi kokenut kaikennielevää epäonnistumisen tunnetta, uskoisin itseeni enemmän. Luulin ennen, että selviän kaikesta. Luulin olevani vahva, monessa liemessä keitetty, luova ongelmanratkaisija, periaatteen ihminen. Nyt minulla ei enää ole noita illusioita. Olenkin heikko, putkiaivoinen, kärsimätön, julma ja synkkä.

Varsinkin lapseni ensikuukausina kaduin syvästi, että ryhdyin lapsentekopuuhaan. Syytin itseäni: "Mitä sinä oikein kuvittelit? Miten sinulle edes juolahti päähän, että sinusta voisi tulla millään mittarilla mitattuna hyvä äiti? Täällä sinä nyt heität hukkaan kallisarvoista aikaa heiluttamalla helistintä." Eihän se syyllisyyden tunne siitä yhtään helpottunut. Kun kysyin mieheltä, miksi meidän piti lapsi hankkia, hän loukkaantui sydänjuuriaan myöten. Minut suljettiin ulkopuolelle, ydinperheen muodostivat mies ja lapsi, minä olin ulkopuolinen äitihylkiö, luuseriäiti, friikkiäiti, Rabenmutter. Tai siltä minusta tuntui.

Elän edelleenkin toisinaan haave-elämää, jossa olen nätti ja hoikka, teen töissä pitkää päivää, iltaisin maleksin kahviloissa ja baareissa, shoppailen. Harrastaisin vähemmän mitään yhteiskunnallista, enemmän olisin joutilas ja omiin ajatuksiini syventynyt. Viettäisin huoletonta, pinnallista ja kaunista naistenlehtielämää. Rattaitaan työnteleviä äitejä vilkaisisin vain siinä tapauksessa ylimalkaisesti, jos hidastaisivat kävelyvauhtiani kadulla. Kotona nukkuisin päiväunia ja lorauttaisin itsellesi valkoviinilasillisen silloin kun siltä tuntuisi. Huoleton, lapseton, vapaa, joutilas - ihania sanoja!

Paradoksaalista kyllä, lasta en enää vaihtaisi pois, vaihtaisin vain ne kurjat päivät. Olemassaoloa ilman lasta en pysty enää ymmärtämään; hän on persoonallisuus, jonka piirteet ovat syöpyneet mieleeni. Mikään todellisuus ei voisi enää olla sama, nyt kun olen häneen tutustunut.

Silti, jos nyt olisi sellainen todellisuus, että tietäisin, millaista lapsen kanssa eläminen on, mutta en tuntisi poikaani, en todennäköisesti hankkisi lasta. Todennäköisesti en myöskään koskaan enää uskaltaudu suunnittelemaan perheenlisäystä. Taistelu pojalle annetun hoivan ja huomion ja toisaalta vapaudenkaipuuni välillä jatkuu. Periksi en anna kummallakaan rintamalla.

Suuren osan aikaa olen itsekin pojan puolella. Kukaan ei pidä minun puoliani.