Uhmaikämyytti

Olen tullut siihen tulokseen, että niin kutsuttu uhmaikä on oikeastaan vanhempien läpikäymä vaihe, jossa opetellaan elämään sen tosiasian kanssa, että perheessä on yksi omalla tahdolla varustettu ihminen lisää, vaikkakin pieni ja epärationaalinen ihminen.

Tällä oivalluksella on seuraavat positiiviset implikaatiot:

1. Lasta ei pidetä ongelmien aiheuttajana.
2. Ei eletä harhaluulossa, että jotain muutosta lapsen käytöksessä tulisi tapahtumaan.
3. Vanhemmilla on pakon sanelema mahdollisuus kasvaa ihmisenä ja he voivat kääntää selviytymisen omaksi voitokseen (ei siis ole kyse kehityspsykologisesta välttämättömyydestä).

Kykenen tällaiseen perusoptimistiseen ajatteluun, koska olen pari päivää uskonut, että pojan uhmäikä (jota ei siis ole) on väistymässä. Parin päivän välissä olevana aikana uskoin, että ei sittenkään. Sitten päätin, että kyllä kuitenkin. Ei ehkä kuitenkaan. Juupas. Eipäs.

Tänä aamuna hampaita pestessä totesin (hampaita pestessäni saan terävimmät oivallukseni), että on paljon helpompaa, jos en kiinnitä koko asiaan mitään huomiota, vaan elän hetken kerrallaan. Yhtenä aamuna pukeminen on niin järkyttävä taistelu, että vielä hississäkin poika tirskauttelee kyyneleitä, isä ja äiti nieleskelevät kyyneleitä ja työmatkalla tehdään haudanvakavaa analyysia aiheesta "Mikä meni väärin?". Toisena aamuna lähtö on helpompi. Jos helppona aamuna teen päätelmän, että uhmaikä alkaa helpottaa, petyn vaikeana aamuna karvaasti.

Jos taas lähden siitä olettamuksesta, että poikani on niitä energisiä, ihailtavia tarmonpesiä, joille voi ennustaa laajaa kaveripiiriä ja menestystä työelämässä ja että minun tehtäväni on tukea häntä kasvussa kohti tuota loistavaa tulevaisuutta, siirrän vastuun aamun onnistumisesta omille ja mieheni hartioille. Itse asiassa aamun kulkua ei edes tarvitse arvottaa, koska aamut nyt vain sattuvat joskus olemaan mukavia ja joskus kurjia. Niinhän minun aamuni olivat ennen lapsen saamistakin, eihän tämä nyt mitään uutta ole.

Mitä enemmän asiaa ajattelen, on suorastaan julmaa sälyttää vastuu aamun onnistumisesta pikkuiselle. Jos en minäkään sellaisiin urotöihin kykene, miten sitten hän, joka vasta aloittelee taivaltaan tässä karussa pettymysten maailmassa!

Tarvitsen vain hitusen motivaatiota siihen ihmisenä kasvamisosuuteen...