Tietotyöläisprole sisustaa

En harrasta niitä-näitä-blog-entryjä, mutta kokeilenpa nyt sellaisen kirjoittamista. (Syynä, etten harrasta, ei tällä kertaa ole se, että olisin mielestäni niin paljon erikoisempi kuin muut [huom, ironia], vaan se, että jos minä alan suoltaa tekstiä, niin sitähän sitten t u l e e. Elektronisessa ympäristössä tiiviys on elinehto.) Nyt on kuitenkin niin, että mies on post-Kärppämatsillisilla oluttuopeilla (joita tappion vuoksi otetaan kuulema vain yksi tai kaksi), Eetu-puppelini nukkuu, ja minä olen niin väsynyt, etten jaksa painaa TV:n kaukosäädintä ja päättää mitä kanavaa katsoisin. Näppäimistön takominen on niin paljon ihanamman passivoivempaa.

Tämä ei muuten ole kännibloggaus, koska olen juonut vasta yhden lasillisen viiniä.

Tänään myin Eetun vaatteita kaksosten äidille, joka ehdoin tahdoin oli laittanut firman virtuaalikirpputorille ilmoituksen, että haluaa ostaa lasten vaatteita. Täytyyhän sellainen tilaisuus käyttää hyväksi. Etenkin, kun meneillään on elämää suurempi operaatio, jonka tarkoituksena on:

a) yleensä päästä eroon ylimääräisestä tavarasta, jota on pesiytynyt nurkkiin ja kaappeihin
b) erityisesti päästä eroon tavarasta, jotta sitä ei tarvitsisi viedä meidän uuteen – toistaiseksi vielä talotehtaalla pätkittävänä metritavarana pinossa kököttävään – taloomme.

Pelkkä kaappien siivous eli uudelleenjärjestely on tuonut avaruutta ja lisähyllymetrejä. Alan pikkuhiljaa uskoa, että todellisuudessa mahtuisimme ihan hyvin asumaan esimerkiksi tässä 90-neliöisessä kolmen makuuhuoneen asunnossa, jos vain tavaramme olisivat kauniimmassa järjestyksessä! Miten epämiellyttävä havainto ihmiselle, joka parhaillaan syytää valtavat määrät omaa ja pankin rahaa pohjattomaan kaivoon, joka rakennusprojektiksi kutsutaan.

Mitään kattohintaa ei ole millekään. Paljonko normaali-ihmisen kannattaisi maksaa esimerkiksi lattianeliöstä? Kovasta muovista tehtyä, puun näköiseksi feikattua lattiapinnoitetta, jota myös laminaatiksi kutsutaan, saisi alle 10 eurolla per neliömetri. Ennen talonrakennuksen aloitusta minulla oli kaksi ehdotonta vaatimusta: toinen oli, että meidän taloon ei tule laminaattia, toisen olen unohtanut (vai olisiko se ollut se helikopterikenttä?).

Siis: mitä tahansa muuta, mutta ei sitä wanna-be-parkettia. Miten sitten valita meille sopiva puulattia? Eniten haaveilen oikeasta lautalattiasta, mutta vaikka se onkin edullinen, se on kovin hankala asentaa valetun lattian päälle. Naarmujakin pehmeään puupintaan tulee kuulema helposti – seikka joka ei minua huolettaisi ollenkaan. Olen leuhka siitä, että minun poikani on saanut jopa laminaattilattiaan aikaiseksi reiän. Sellaista materiaalia ei olekaan, johon tuon villieläimen kynsi ei pystyisi. Olkoon se siis parketti.

Haluan lattian, joka on a) vaalea, b) leveälautainen. Leveältä laudalta näyttävää parkettia kutsutaan kartanoparketiksi. Emme ole vielä löytäneet mistään koivuista kartanoparkettia. Epäilemättä sitä on, mutta mihin hintaan? 30-40 euroa neliöltä on vielä mahdollisuuksien rajoissa. Entä 47 euroa? Tai 52 euroa? Miettikää: 50 euroa yhdeltä lattianeliöltä! Frechheit! Julkeus! Ryöstö! Merde!

Rakentamisessa ja sisustamisessa jos missä löytää oman tarkoin euroissa määritellyn lokeronsa yhteiskunnassa. Jotkut materiaalit ovat kertakaikkiaan liian kalliita. Yksittäisiä kalliita kappaleita voi ostaa, satunnaisesti voi törsätä johonkin julmetun ihanaan, mikä on pakko saada. Mutta koko kalustusta meillä ei ole varaa hankkia design-ökyliikkeistä, ja parkettikaupassakin olen asennoitunut luomaan vain laiskahkon silmäyksen “sinne kalliille puolelle”, mutta palaamaan sen kummemmin surematta tietotyöläisprolepuolelle.

Rakennusprojektimme motoksi sopiikin hyvin lause: “Sitten sinne seuraavaan taloon.” Pidämme säälittävän tiukasti kiinni illusiosta, että joskus meillä on varaa Unelmataloon.

Tädilläni sen sijaan on teoria, että jossain vaiheessa elämää oma ekonominen status on löytynyt ja siitä lokerosta ei ole ulospääsyä. Olen oppinut kaikissa elämäni vaiheissa kysymään itseltäni: Onko tämä minun lokeroni? Vai voinko vielä vähän pidemmälle päästä? Haluaisin vapautua tuosta ajatuksesta ja uskoa siihen, että minulla on vielä yli 30-vuotiaana mahdollisuudet singahtaa kirkkaana uraohjuksena taivaalle ja saada oleellisesti paljon enemmän kunniaa ja mammonaa kuin tällä hetkellä. Kyyninen tietotyöläisproleminäni haukottelee.

Ja nyt se toinen lasillinen viiniä. Ja kas, oma armas Kärppä-faninikin könyää juuri sopivasti iltaani sulostuttamaan. Pelissä oli hänellä kuulema väärä lakki - siitä häviö. Hei hei.