Sitä saa mitä tilaa
Väillä ihmettelen oikein toden teolla, miksi ihmiset tekevät lapsia. Onhan minulla itsellänikin lapsi, totta. Eikä yhteiskunnassamme vaadita sen kummempia perusteluja jälkikasvun hankkimiseksi. Pelkkä hoivaamisvietti, jota myös vauvakuumeeksi kutsutaan, riittää monen mielestä ihan hyvin perusteeksi, vaikka perhe kituuttaisi köyhyysrajalla ja lapset olisivat käytännössä yhteiskunnan elätettävänä.
Omaan ystäväpiiriini ei kuulu sosiaalituella eläviä suurperheitä. Sen sijaan ystäväpiiriini kuuluu melkoisen urakeskeisiä, hyvin toimeentulevia, kolmekymppisiä pariskuntia, jotka haaveilevat siitä ensimmäisestä, toisesta tai – jotkut harvat – kolmannesta lapsesta. Ihmettelen näidenkin pariskuntien halua lisääntyä. Ja minusta on vastenmielistä, miten jotkut suoranaisesti valehtelevat, etteivät aio hankkia lisää lapsia ja BING! Parin kuukauden päästä ollaan raskaana.
Joillekin ensimmäistä lasta suunnitteleville minun tekisi mieleni sanoa suoraan, että teidän elämäntyylillä lapsi on big nou nou. Töissä tehdään pitkää päivää, työnantaja vaatii matkustamaan maiden ääriin, parisuhteessa on kurttuja, mies ei vaikuta ollenkaan niin innostuneelta asiasta kuin nainen. Voihan olla, että lapsi tuo tullessaan tervetulleen elämäntapamuutoksen. Tai sitten ei. Jos elämäntavan muutos ei ollutkaan kiva, sitä ei ikävä kyllä voi enää perua. Lasta ei voi palauttaa.
Minulla on parikin ystävää, jotka valittelevat arjen raskautta, viikkojen yksinhuoltajuutta miehen työmatkojen vuoksi, lasten sairastamista, sitä että töihin ei ehdi paneutua. Ihmettelen miksi piti hankkia kaksi lasta peräjälkeen? Ja miksi ei voinut lopettaa kahteen, että piti kolmaskin vielä?
En vaan voi ymmärtää. Eivätkö he ole kuulleet ehkäisystä?
Kyllä minutkin joskus valtaa söpöstelyfiilis, kun kohtaan pikkuvauvan. Haaveilen usein uudesta vauvasta. Mutta kun minä tiedän, että vauvan kanssa pitää valvoa öitä ja jo vauvan maailmaan saattaminen on karmiva toimi, ja että kuitenkaan en selviäisi arjesta niiden standardien mukaan, joiden mukaan haluan elää, en näe yhtään syytä, miksi ehdoin tahdoin haluaisin muuttaa elämääni taas piirun verran hankalammaksi.
Minä haluaisin lisää lapsia, mutta en kykene niitä hoitamaan. Se on realiteetti, johon minun on ikävä kyllä sopeuduttava. Se on puhdasta järkeä, vastuunottoa omista valinnoista.
En ihmettele lasten hankkimista kovinkaan paheksuen, vaan maailmassa-monta-on-ihmeellistä-asiaa-tyyliin. Niin, myönnän kyllä, että paheksun suurten lapsimäärien synnyttämistä, jos oma elämä ja talous eivät ole hallinnassa. Mutta muuten en paheksu, ehkä ennemminkin kadehdin kanssasiskojen uskallusta. Tehkää vaan maa täyteen lapsia, mutta älkää minulta odottako myötätuntoa, jos väsyttää.
posted by Kookos @ 3:19 ip.
10 Comments:
Ei lapsen saaminen ole pelkkä järjen päätös. Jos perhe ei tunnu olevan vielä kokonainen, siitä puuttuu joku:)
Meidän lapsiluku on nyt täynnä, ja minä _tiedän_ sen, koska enää ei tunnu puuttuvan ketään.
Tottakai mekin ollaan ajoittain yliväsyneitä tähän rumbaan ja ollaan harmiteltu, kun piti tuo kuopuskin vielä tehdä tähän sairastamaan, mutta ei me _oikeasti_ haluttaisi, että lapsia olisi vain kaksi.
Kyllä mun mielestä saa arjen raskautta ja rahanmenoa valittaa, vaikka perheessä olisi miten monta lasta hyvänsä. Valittavathan ihmiset välillä elämän, arjen ja työteon raskautta, vaikkei olisi ainuttakaan lasta. Valittaminen on ihmisen perusoikeus:)
Kaikkiin valintoihinsa ei aina ja joka hetki tarvitse olla tyytyväinen.
Yksilapsisuus on minusta ihan fiksu valinta. Minullakin on ystävä, jolle yksi on kuulemma riittävä lapsiluku. Muutamat kahden lapsen vanhemmat ovat voivotelleet, että kyllähän yhden kanssa vielä pärjäsi, mutta se toinen pisti jo pakan sekaisin.
Minusta sekin on oikeastaan pelkkä klisee, että yhdestä tulee hemmoteltu eikä opi jakamaan jne. On nykyisin kaksilapsisissa perheissäkin joka kersalla omat telkkarit ja pleikkarit (nähty on). Kuinka siellä sen paremmin oppisi jakamaan, haluaisinpa vain nähdä. Ja onko sitten joku Kiinan tapainen maa egoisteja täynnä, kun on heikäläisillä se yhden lapsen politiikkansa? ;)
Jokaiselle soisin niin monta lasta kuin hän haluaa. Jos ei halua kuin yhden, ei pidä tehdäkään enempää.
Mun mielestä ainoat lapset ovat kuitenkin jollain lailla säälittäviä. Voi tietysti hyvin olla, että heissä ei mitään sääliteltävää olekaan.
Lapsuuden jälkeen koittaa aikuisuus. Mun mielestä aikuisena on voimavara se, että on sisaruksia, ihmisiä, jotka ovat eläneet samassa perheessä kuin itse.
Sekin puoli asiassa on, että kun vanhemmat vanhenevat ja kunto heikkenee, vastuuta on hyvässä tapauksessa useampi jakamassa.
Ainoa, hemmoteltu lapsi on klisee, mutta valitettavasti näitäkin löytyy.
Ja mitä tulee kiinalaisiin niin olen ymmärtänyt, että se ainoa lapsi (poika) on perheen pikku keisari.
Parasta mitä lapselle voi antaa, on sisarus.
Niin on joku viisas sanonut, ja totta se vaan on.
On vanhempien lisäksi maailmassa olemassa joku yhtä rakas ja läheinen ihminen. Ei ole niin suurta pelkoa jäädä ypöyksin kun isä ja äiti ovat kuolleet.
Sisarus pojalle saattaisi olla kiva tai sitten ei - itse en lapsena kaivannut sisaruksia, mutta myöhemmällä iällä olen huomannut niiden (potentiaalisen) arvon.
Joka tapauksessa oma pohdintani kumpuaa siitä, että olisi KIVA, jos olisi useampi lapsi - ei siitä, että lapsia PITÄISI olla enemmän kuin yksi [jonkin keskiluokkaisen kaksilapsisen ihanteen vuoksi] tai että olisi HYVÄ, jos lapsia olisi enemmän kuin yksi [koska lapsi kategorisesti kaipaa rinnalleen toista ja kolmatta].
Olisi hauskaa, jos meidän perhe olisi isompi ja jos pystyisin isomman perheen manageeraamaan. Oma poikani on niin ihana, että sellaisia ottaisin heti vaikka viisi! Vaan kun ei niitä meille 2,5-vuotiaina valmiina kokonaisratkaisuina anneta!
Mun mielestä myötätuntoa kiperässä paikassa olevaa kohtaan ei tarvitse pihdata, vaikka tyyppi olisi siellä ihan omien, vapaiden valintojensa takia :-)
Ei tarvitsekaan - jos nimittäin sitä riittää jakaa joka suuntaan. Mulla ei riitä, en jaksa. Ja varsinkin jos syvällä sisimmässäni ajattelen, että sitä saa mitä tilaa, niin makaa kuin petaa, mitäs minä sanoin ja että olisit harkinnut kahteen kertaan, tyhmä!, niin mieliala ei ole kovin myötätuntoinen.
Jos on kiltti, niin kuin sinä, tai muuten sovinnainen kuten moni muu, varmasti jakaakin myötätuntoa. Ja kyllähän minäkin ajoittain tunnen tai vähintään teeskentelen myötätuntoa, tunnustan, mutta halusin nyt vouhottaa täällä oikein kunnolla, koska ihmisten yksinkertaisuus tässä asiassa jaksaa hämmästyttää.
Kyllä ois ikävää jos mulla ei olisi veljeä. Sitten kun vanhemmat alkaa olla vanhuudenhöperöitä tmv, ei ole ihan yksin niiden kanssa. Hiipinän kanssa siis samaa mieltä.
Ei mekään veljen kanssa nuorempina oltu kavereita ( 4 v ikäeroa) mutta nyt vanhempana kyllä ollaan yhteydessä viikoittain ja hyviä ystäviä
No sehän on sitten kiva.
Oliko sulla joku ajatus, minkä vuoksi halusit jakaa tämän asian meidän kanssa?
Minä olen ihmetellyt tuota "sisarukset ovat niiiiin ihania" -virttä. Totta kai joillain käy hyvä tuuri ja sisaresta/veljestä tulee todella läheinen. Toisilla taas ei käy. Joka vuosi monet sisarukset ovat toistensa kurkussa kiinni perintöä jaettaessa ja se näky on aika koominen. Ihmisiä nekin ovat eikä samankaltainen geneettinen perimä kenestäkään sielunystäviä tee.
Lähetä kommentti
<< Home