Teräsmies trampoliinilla

Eilen pompin pitkästä aikaa trampoliinilla yhdessä poikani kanssa. Meillä on sellainen sisätrampoliini, reilun metrin halkaisijaltaan. Se sijaitsee tällä hetkellä eteisessämme, joka on kaikin puolin osoittautunut parhaaksi leikkipaikaksi kotonamme: keskeisellä paikalla, joka suuntaan näkee ja ohikulkijat ohjautuvat aivan huomaamattaan leikkiin mukaan, tarpeeksi tilava, suurella punaisella matolla peitetty tyhjä tila, jonka laitamilla ei ole särkyviä tavaroita ja jossa voi vieläpä väliin peilailla itseään suuresta seinäpeilistä.

Pompimme Eetun kanssa siten, että minä pidän Eetua käsistä kiinni, jotta yhteinen pomppu ei katoa ja jotta ylipäätään on mahdollista pomppia kahdestaan noin pienellä alustalla. Katsomme kumpikin peiliin päin. Meillä on katsekontakti, mutta näemme silti myös itsemme ja koko tapahtuman.

Itseäni en kyllä sen kummemmin välittäisi katsoa – sen verran moni osa hyllyy epämiellyttävästi, kun hypin. Mies seurailee kiinnostuneena pomppivia rintojani.

Poika sen sijaan on valloittavaa katseltavaa. Häntä naurattaa koko ajan, mutta samanaikaisesti hän pysyy hyvin rytmissä ja pomppii tasaisesti kuin pieni kone. Vartalo on jäntevä, joustava ja napakka kuin viulunkieli. Ja se kestävyys! Se jaksaa, jaksaa, jaksaa, jaksaa...

Minä hyydyn tauolle noin viiden pompun välein. Teräsmies tikuttaa väliajatkin.