Living on the edge

Äitiharjoittelija kirjoitti taktisesta virheestään. Hän voi syyttää omista virheistään harjoituksen puutetta, mutta minä olen aina tehnyt samantapaisia virheitä, olipa harjoitusta tai ei. Minun eloni villiviikarin kanssa ei koskaan ole (ollut) joustavaa ja ennakoivaa.

Täytyy tosin jälleen sanoa (ja toistan tässä itseäni), että elämä on miljoona kertaa helpompaa 2,5-vuotiaan kanssa kuin vauvan kanssa. Leikki-ikäistä voi uhkailla, lahjoa, komentaa. Hänen kanssaan voi jopa neuvotella ja sopia asioista. Poika ymmärtää jo perusteluja. Toisinaan hän haluaa miellyttää minua, oikein kerjää kiitosta ja paijausta. Joskus sitten taas ei.

Pelkään edelleen joitakin tilanteita lapseni kanssa. Eniten pelkään kotiintuloa töistä ja hoidosta, jos ruoka ei ole valmiina ja olemme pojan kanssa kahdestaan. Joskus järjetön jännitys iskee jo töissä: Mitenköhän sopuisasti onnistumme tänään suoriutumaan hoitopaikasta lähtemisestä ja kotiintulosta? Heittäytyykö pieni mies rappukäytävässä makarooniksi? Saanko pöperöt pöytään ennen kuin nälkäinen ja kiukkuinen villikissa iskee hampaansa takapuoleeni? Onko lapsi ruokailuvaiheessa jo niin kärtty, ettei ruoka maistukaan ja loppuiltakin menee lentäviä tavaroita väistellessä?

Myönnetään, myönnetään, tämä on kauhuskenaario, joka on toteutunut ehkä kerran. Silti antaisin paljon, jos tuo skenaario ei olisi edes mahdollisuuksien rajoissa. Kun mieheni on työmatkalla, odotan iltoja ambivalentein tuntein. Toisaalta nautin jo etukäteen ajatuksesta, että olemme pojan kanssa kahden. Kuin ihmeen kaupalla illat sujuvat yleensä äärimmäisen leppoisasti, kun olemme kahdestaan. Meillä on yleensä aika hauskaa, iltatoimet sujuvat mukavasti ja kaiken kruunaa sen, ettei kukaan kritisoi sitä, että haluan pojan yöksi viereeni.

Toisaalta taas pelkään, koska on mahdollista, että kaikki ryöstäytyy käsistä ja illasta tulee mittaamattoman pitkä kärsimysnäytelmä.

Järjellä ajateltuna yksi tai kaksi iltaa kärsimystä ei ole kovin paljon. Voimani varmaan riittäisivät niistä selviytymiseen. Ja mikä oikeastaan on pahinta, mitä voi käydä? Että menetän malttini, huudan ja itken? Että olen pojalle ilkeä ja sarkastinen?

Voiko lapsi menettää luottamuksensa äitiin yhdessä illassa? Toivottavasti ei. Ei kai.

Yleensä menen tilanteita päin, vaikka minua huolestuttaisi. Vältän kyllä hankalaksi osoittautuneita tilanteita - mielestäni järkevästi - tiettyyn pisteeseen asti. En edes yritä laittaa mitään monimutkaisia ruokia arkena, en edes silloin kun on kakkosaikuinen viihdytysjoukkona pienelle.

Eiliselle ostin valmiit pöperöt Herkun tiskiltä. Tänään Mättoaattille. Kylläisenä kylläisen pojan viivytystaistelu autosta rappukäytävään, hissiin ja kotiovesta sisälle ei tunnu niin kamalalta ajatukselta. Ehkäpä uskaltaudumme illemmalla jopa pyöräajelulle. Vaarallista on elämä.