Kyökkipsykologiaa ja halauksia

Olen epäsuosiossa.

Illalla meillä oli Eetun kanssa nukutustaistelu. Eetu olisi halunnut iskän vierelleen nukuttamaan. ”Äiti on huono, en juttele äitille”, hän sanoi. ”Minä menen nyt huutamaan ikkälle”, hän ilmoitti itku kurkussa. Kömpi sängystä pois ja huuteli ”ikkääää” sydäntäsärkevästi makuuhuoneen ovensuussa.

Vaihdoimme lopuksi paikkoja. Mies tuli nukutushommiin, äiti lähti suihkuun pala kurkussa.

Tulee paha mieli, kun joutuu lapsen hyljeksimäksi. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta enkä minä ollut ensimmäinen ”huono” ihminen. Mummi sai kesällä kestää samanlaista kohtelua. Lujille otti puolin ja toisin.

Pohdimme äitini kanssa hartaasti, mikä on ilmiön syynä. Miksi edellisenä iltana rakastettu, paijattu ja suukotettu ihminen muuttuu yllättäen huonoksi? Ja mitä huonous lapselle tarkoittaa? Ettei kelpaa kyseiseen tehtävään? Vai onko huonous laajennettavissa käsillä olevan tilanteen ulkopuolelle?

Pysyvä ominaisuus se ei ainakaan ole. Hetken päästä tai viimeistään seuraavana päivänä huonosta on taas tullut ihana. ”Minä äiti tinua lakattan.”

Miten kolmevuotiaan esittämiin loukkauksiin pitäisi suhtautua? Luulisin, ettei niihin kannata liiemmin takertua tai vetää sellaisia hätiköityneitä johtopäätöksiä kuin: ”lapseni ei rakasta minua” tai: ”olen huono äiti”.

Äitini esitti seuraavanlaisen teorian: Lapsi on viettänyt paljon aikaa mummin kanssa. Hänestä on ollut ihanaa olla mummin kanssa. Lapselle tulee huono omatunto siitä, että hän tuntee näin mummia kohtaan, ikään kuin olisi äidille uskoton. Vakuuttaakseen kiintymystään äidille, lapsi hylkää mummin teatraalisesti. Lapsi ei vielä ymmärrä, että voi rakastaa montaa ihmistä ja eikä sitä, että hauskanpito yhden tärkeän ihmisen kanssa ei ole toiselta pois.

Tämän teorian mukaan loukattukin ihminen voi tulkita loukkauksen rakkaudenosoitukseksi. Loukkaus ei olekaan tarkoitettu loukkaukseksi, vaan ennemminkin viestiksi suosioon päässeelle ihmiselle. Viesti on: ”Sinua minä rakastan. Älä epäile sitä. Huomaatko, miten en rakasta mummia/äitiä ollenkaan.” Suhde loukatun äidin/mummin ja lapsen välillä on kyllin vahva kestääkseen hetkellisen hylkäyksen. Lapsi ei epäile tätä.

Äitini on aina ollut hyvä ajattelemaan. Kenpä tietää, miten lapsen mieli toimii.

Eilisessä tapauksessa olisin taipuvainen karumpaan tulkintaan: Olen ollut kovin uppoutunut omiin asioihini enkä ole ainakaan kolmeen iltaan ollut lapseni iltatoimissa mukana. Eetu on ehtinyt tottua isänsä nukuttamistapoihin ja äidin tapa ei eilen kelvannut. Sellaista sattuu. Täytynee suorittaa äidillisiä korjausliikkeitä ja paneutua ponnekkaammin lapseni kanssa olemiseen.

Ei sillä, etteikö lapsi saisi preferoida isäänsä. Minulle vain tulee hylkäyskokemuksista paha mieli ja halu olla lapsen kanssa enemmän, löytää kadotettu yhteys. Toisaalta jos äitini tulkinta on oikea, hyvä reaktio olisi nimenomaan jättää tilaa isän ja pojan yhdessäololle.

Ja mitä tapahtui tänä aamuna? Poika halusi olla minussa ihan kiinni, kylphyhuoneeseenkin tuppautui mukaani, kenkiä laittaessa halusi halata. Isänsä oli illalla kertonut pojalle, miten paha mieli äitille tuli. Minä en kantanut kaunaa, vaan nautin halauksista. Eihän sitä tiedä, saako niitä enää illalla.