Virkistävää genderblenderiä Isosiskolta

Isosisko kirjoittaa harvoin, mutta asiaa. Eilen hekumoitsin, koska en ollut pitkään aikaan vilkaissut Isosiskoa ja nyt vilkaistuani löysin monta uutta kirjoitusta. En tiedä, mistä päästä alkaisin olen-samaa-mieltä-nyökyttelyn.

Erityisesti jysähti ajatus siitä, että ei olisi olemassa vain kahta sukupuolta, jollemme itse joka hetki edistäisi arjen toimillamme tällaista tulkintaa todellisuudesta. Sukupuolen käsitettä olen pyöritellyt mielessäni ensinnäkin lapsen kasvatuksen kontekstissa ja toisaalta pohtiessani omaa seksuaalista identiteettiäni ja naisena olemistani.

Jos lähtee siitä olettamuksesta, ettei miehen ja naisen tai poikalapsen ja tyttölapsen välillä tehdä mitään eroa, maailma näyttäytyy yllättäen todella kummallisesti rakennettuna paikkana. Televisio-ohjelmissa, kirjallisuudessa, arkipäivän puheissa, jopa näennäisen neutraalissa erilaisten instituutioiden retoriikassa pojan ja tytön roolit ovat lähtökohtaisesti erilaisia.

Päiväkodissa tytöt ohjataan leikkimään kotileikkiä, pojat rakentelemaan tai leikkimään autoilla. Elokuvissa korostetaan naisen naisellisuutta ja miehen miehisyyttä. Äidit ja isät eivät halua lakata poikalasten varpaankynsiä. Pojalle naureskellaan hämillisenä, jos hän haluaa pukea ylleen rimpsuhepeneitä. Tyttöjä tytötellään, heille osoitetaan paikkansa hempeillä puheilla. Tyttöjä paheksutaan, jos he ovat liian äänekkäitä tai epäsiistejä. Tyttöjen tapakasvatukselle on paljon korkeammat standardit.

Isosisko kaivaa Vauva-lehden artikkeleiden riveiltä esiin jokapäiväiset asenteemme. Se on järkyttävällä tavalla tajuntaa laajentavaa luettavaa. Isosisko, laita Vauva-lehteen palautetta! Istuttamalla tuotakin lehteä lukevien naisten päähän muutama uusi ajatus, saatetaan sysätä yhteiskuntaa piirun verran tasa-arvoisempaan suuntaan.

Itse olen lakannut poikani kynnet tai antanut hänen puuteroida kasvojaan, kun hän on pyytänyt, mutta samalla selittänyt hänelle varmuuden vuoksi ikään kuin kulttuurin oppituntina, että ”sä varmaan pian huomaat, että yleensä pojat eivät lakkaa kynsiään, mutta sä voit ihan hyvin lakata”. Tarpeetonta ylivarovaisuutta ehkä sekin. Autoilla leikkiminen tuli meillä kuvaan siinä vaiheessa, kun poika meni aikoinaan hoitopaikkaan. Ympäristön muokkaava vaikutus on niin vahva, että nykyisin tuntisin itseni ihan idiootiksi, jos puuttuisin lapseni leikkeihin tyrkyttämällä nukkeja tai piilottelemalla autoja. Lapsi on jo tullut muokkautuneeksi kulttuuriseksi pojaksi.

Meillä toteutuu tasavertainen vanhemmuus varmaan ekstreemeimmässä muodossaan (jos nyt millään tasavertaisella voi olla ekstreemiä muotoa). Minulla ei missään nimessä ole ylivertaista asemaa äitinä – oikeastaan päinvastoin. Ja jotta tasavertaisuudesta voidaan puhua, oikeastaan miehen pitäisikin olla se ykkösvanhempi, koska ympäröivä yhteiskunta vastavuoroisesti korostaa äidin asemaa joka tilanteessa. Ollakseen tasavertainen äidin kanssa, miehen pitää olla vähän enemmän - jälleen paradoksaalinen väite.

Tasavertaisen vanhemmuuden toteuttamisessakin minulla on osaksi laajempi agenda: pyrin sanomaan jokaiselle, joka puhuu minusta äidin roolissani jonkunlaisena ihmeolentona, että meillä mies on se äidillisempi. Vanhemmuuden kuvauksissa samaistun yleensä miehen rooliin.