Poika matkustaa

Poikamme on ollut reissussa keskiviikosta lähtien. Siirsin hänet keskiviikkona tarhasta papan autoon ja kaksikko suuntasi pohjoiseen papan luokse syyslomalle.

On todella vaikea ymmärtää, että lapsemme on niin rohkea. Hän puhui papan luokse menemisestä jo yli viikon etukäteen, odotti joka päivä, että pappa tulee hänet päiväkodista hakemaan, pettyi joka päivä, kun ei tullutkaan, vaikka kuinka yritimme selittää, että ensi viikolla, kolme yötä nukuttava, huomenna, tänään keskipäivällä.

Kun hetki koitti, ajattelin, että ehkä hän kuitenkin jänistää. Olisin tietysti antanut hänen jäädä kotiin. Mutta mitään sen suuntaistakaan ei tapahtunut. Poika juoksi suoraan päiväkotiryhmän ovelta papan syliin, kiipesi autoon, ei olisi edes huomannut vilkuttaa äidille, jos ei pappa olisi huomauttanut asiasta. Näin omasta autosta, kun appeni huulet muodostivat sanat: "Vilkuta äitille" ja poika kääntyi hölmistyneenä katsomaan ikään kuin olisi ajatellut: "Vieläkö se on siinä?" Vaivautui vilkuttamaan sentään.

Reilu puoli viikkoa lapsetonna on luonnollisesti ollut luksusta alusta loppuun. En voi valehdella, että olisin varsinaisesti ikävöinyt, mutta minua loukkaa, että lapsikaan ei ikävöi meitä. Hän on elänyt papan luona täysillä: nukkunut hyvin, syönyt hyvin, kakkinut, leikkinyt, käynyt kirjastossa, kuunnellut musiikkia, rakentanut lintulautaa, syönyt hampurilaista, kävellyt luontopolkua, tutustunut uusiin ihmisiin.

Lapseni on täydellinen: kaunis, älykäs, oppivainen, rohkea, sosiaalinen, viehättävä, persoonallinen. Jos tämä kehitys jatkuu, hänestä tulee juuri sellainen kuin tässä yhteiskunnassa on hyvä olla. Aikoinaan neuvolassa täti sanoi Eetua "mallivauvaksi", täydellinen iho, täydellinen kehitys, ilmeisen hyvät kotiolot ja suhde vanhempiin. Nykyään hän on mallilapsi, juuri sellainen kuin kolmivuotiaan kuuluukin olla.

Kysymys kuuluu: Olemmeko onnistuneet kasvattajina, onko perimä hyvä vai ovatko ehkä kuu ja tähdet olleet suotuisassa asennossa?