Kritiikin esittämisestä

Suomalaisessa konformistisessa keskusteluperinteessä, jossa pyritään siihen, ettei kenenkään tunteita loukata ja lopuksi saavutetaan herttainen yksimielisyys, ei kritiikin esittämistä aina katsota hyvällä. Kritiikin esittäjää pidetään tilanteesta riippuen riidankylväjänä, erikoisuudentavoittelijana tai huonosti kasvatettuna. Jos aloittaa lauseen: ”Minä olen eri mieltä, koska…”, saa poikkeuksetta päät kääntymään. Kritiikin esittäminen on varma keino saada huomiota osakseen.

Jos oletetaan, että huomion saaminen ei ole kritiikin esittäjän tavoite, mikä sitten voisi olla? Minäkin, vaikka olen rohkea ja huomionkipeä, jätän joskus esittämättä mielessäni pyörivän kiperän kommentin, koska en halua vetää huomiota puoleeni. Toisenlaisessa keskustelukulttuurissa kritiikkiä voisi esittää vapautuneemmin, koska pyrkimys harmoniaan ei ole niin silmiinpistävä; kokemukseni mukaan saksalaiset, ranskalaiset ja amerikkalaiset esittävät vapautuneesti varsin napakkaakin kritiikkiä, sellaista, joka Suomessa tulkittaisiin jo henkilökohtaiseksi hyökkäykseksi. Kun aikoinaan muutin Saksasta takaisin Suomeen, minun piti siivota kielenkäyttöäni, omaksua jälleen maltillisempi tapa keskustella, jotta minut ylipäätään otettaisiin vakavasti. Ihan yhteiskuntakelpoiseksi (suomalaisella mittarilla) en koskaan palautunut.

Usko siihen, että voi muuttaa jotain ja vakaa halu saada muutos tapahtumaan, saavat minut esittämää kritiikkiä vallitsevia olosuhteita kohtaan. Jos ei tällaista uskoa ja halua ole, kritiikin esittäminen on pelkkää epärakentavaa räksytystä. Kritiikin esittäminen ei mielestäni edellytä sitä, että parempi vaihtoehto olisi jo tarjolla, vaikkakin kritiikki itsessään useimmiten sisältää viittauksen uudenlaiseen suuntaan.

Jos esimerkiksi kritisoin suomalaisia päiväkoteja siitä, että ne uusintavat epätasa-arvoista roolijakoa yhteiskunnassa, sisältää kritiikkini jo sellaisenaan toiveen siitä, että lapsia kohdeltaisiin samalla tavalla sukupuolesta riippumatta. Jos pystyn vielä esimerkillä havainnollistamaan tämänhetkistä epätasa-arvoa (”hoitajat ohjaavat tyttöjä useammin kotileikkeihin kuin poikia ja poikia useammin peuhuhuoneeseen kuin tyttöjä” - kyllä, meidän pojan päiväkodissa on "peuhu", ja kaikki jo arvasivatkin, että se on poikani lempipaikka), käy selväksi, mihin suuntaan toivoisin päiväkotihenkilökunnan muuttavan toimintaansa.

Kritiikkini ei kuitenkaan sisällä – eikä sen mielestäni tarvitsekaan sisältää – syväluotaavaa analyysiä siitä, millä muilla keinoin päiväkotielämää saataisiin muutetuksi sukupuolineutraaliksi. Kritiikkiä pitää saada esittää myös yhteisön ulkopuolelta, sillä muutoin kritisoimisesta tulee sisäsiittoista, elitististä toimintaa.