sunnuntaina, syyskuuta 04, 2005

Vastuullista vanhemmuutta, my ass

Koska olen päässyt eroon yhdestä minua kiireisenä pitäneestä haasteellisuudesta ja voin hieman huolettomammin päättää vapaiden hetkieni käytöstä, aloin korkein odotuksin lukea Tommy Hellstenin Vanhemmuus-kirjaa. Vaan saattaapa jäädä lukematta, sen verran vastenmielisen asenteelliset ovat (jo) saatesanat.

Hellsten asettaa lähtökohdakseen meille kaikille niin tutut kliseet: hukassa olevan vanhemmuuden ja vanhempien syyllisyydentunteet. Hellsten kertoo kirjan tarkoituksen olevan terveen syyllisyyden herättäminen vanhemmissa. Syyllisyys on hedelmällinen tunne, jos sitä tunteva pistää alulle muutoksen tunteen seurauksena.

Siitä, että vanhemmuus on hukassa, kertovat Hellstenin mukaan muun muassa tiedotusvälineissä esitellyt nuorten tekemät väkivallanteot. Väkivaltainen käyttäytyminen on hätähuuto: Eikö kukaan välitä?

Höpönlöpön sanon minä. Nuorten väkivallanteoilla ja raakuuden asteen kohoamisella on varmasti tekemistä kyseisten yksilöiden kasvatuksestakin kanssa, mutta myös television syytämien raakuuksien kanssa ja vaikkapa sen kanssa, että näitä tapauksia uutisoidaan intohimoisesti. Vanhemmuudesta yleisesti ottaen ne eivät kerro yhtään mitään. Yksittäistapaukset eivät välttämättä kerro trendejä.

En käsitä enkä allekirjoita väitettä, että vanhemmuus olisi kategorisesti suomalaisäideiltä ja -isiltä kadonnut. Ja vaikka ymmärränkin Hellstenin hedelmällisen syyllisyydentunteen käsitteen (olen sellaisen myötä itsekin ajoittain tehnyt parannuksia), en käsitä miksi tunnettu terapeutti haluaa valjastaa arvovaltansa vanhempien suomimiseen. Hellsten lyö lyötyä.

Syyllistämisen kärjen Hellsten kohdistaa meihin, jotka viemme lapsemme päiväkoteihin hoitoon ja vaadimme lapsillemme iltapäiväkerhoja. Emme halua itse kantaa vastuuta, vaan sysäämme sen yhteiskunnalle. Tommy-poika epäilee, että häntä saatetaan tästä syystä pitää oikeistolaisena ja uskonnollisena kiihkoilijana. Kookos muljauttelee silmiään: Eikä?! Ihan totta?! Miksiköhän!?

Minä en tunne yhtään, toistan: en yhtään, vanhempaa, joka ei ottaisi kasvatusvastuutaan vakavasti. Sen sijaan tunnen muutamia, jotka ottavat kasvatusvastuunsa vähän liian tosissaan, muuttuvat entisistä mukavista ihmisistä pelottaviksi, militanteiksi äiti- ja isäjyriksi, jotka tietävät parhaiten, osaavat parhaiten, ovat kaiken kaikkiaan maailman keskipisteessä.

Kaikki tuntemani vanhemmat rakastavat lapsiaan (yli kaiken), asettavat rajoja, välittävät hyvinkin vahvasti lapsilleen omaa arvomaailmaansa (ei siis mitään postmodernia toisaalta-toisaalta-arvomaailmaa, jota Hellsten kritisoi ja jota kylläkin itse haluan lapselleni välittää). Keitä ne ovat ne vanhemmat, jotka eivät hallitse vastuullisen vallankäytön periaatteita?

Kaikki vanhemmat, joiden vanhemmuus on hukassa, be my guests, lukekaa hellsteninne. Minä odotin Vanhemmuus-kirjan olevan arvorelativistista, myötäelävää, nykyvanhemmuutta tukevaa tekstiä ilman älyllisiä kompromisseja. Sen sijaan tarjolla näyttää olevan popularistista, trendikkäitä sloganeita toistelevaa, keskiluokkaisen omahyväistä paheksuntaa, lukijan älykkyyttä loukkaavaa retoriikkaa.

Annan Hellstenille vielä yhden luvun verran mahdollisuuden.

9 Comments:

Blogger Hiipinä said...

Ongelma näissä "vanhemmuus on hukassa" -jorinoissa on se, että niitä eivät kuuntele/kuule ne, joiden vanhemmuus on oikeasti hukassa. Heitäkin nimittäin on, mutta he eivät taida juuri kuulua mun tai Kookoksen lähipiiriin...

Vanhemmuus on hukassa-jorinoita joutuvat kuuntelemaan ne, joiden vanhemmuus on enemmän kuin tallella. Koska heidän vanhemmuutensa nimenomaan on tallella, he heti tarraavat vanhemmuudesta kirjoitettuun uuteen kirjaan tai lukevat vanhemmuudesta kirjoitetun lehtijutun.

Tutkimuksissa on todettu, että suurin osa nuorista voi paremmin kuin koskaan. Se osa, joka voi huonosti, voikin sitten huonommin kuin koskaan. Huonosti voiminen ei silti välttämättä johdu vanhemmista. Tai ainakaan siitä, että vanhemmalla on työtä.

On se kumma, kun ei työtäkään enää saisi olla. Aiemmin lapsille oli turmioksi, jos perheessä oli työttömyyttä:-O

04 syyskuuta, 2005 17:46  
Blogger Kaura said...

Mulla on teoria (ja varmaan muillakin), että aina on ollut niitä, joiden vanhemmuus on hukassa, tai oikeastaan joilla on pallo niin pahasti hukassa, etteivät he oikein pysty huolehtimaan itsestäänkään, saati lapsista.

Aiemmin (esmes kun itse olin pieni 70-luvulla) vain on ollut jämäkämpi yhteisö, joten niiden pallohukkaistenkin lapsia ovat naapurintädit, talkkarit ja muut yhteisön jäsenet huomanneet, hyysänneet, komentaneet, vahtineet, siis huolehtineet ja kasvattaneet. Joskus vähäkin riittää pitkälle herkässä vaiheessa ja estää täyden nyrjähtämisen.

Nykyään perheet saavat rauhassa vaikka mädäntyä neljän seinän sisällä, noin kärjistetysti, kukaan ei piittaa, koska kyseessä on jonkun toisen ongelma. Jos kukaan ei piittaa lapsesta, lapsella on huonot lähtökohdat oppia piittaamaan mistään tai kenestäkään.

04 syyskuuta, 2005 18:27  
Blogger edsel said...

Ongelmien ratkaisu on siirretty asiantuntijoille. Maallikko ei ole saanut puuttua edes omiin ongelmiinsa koska tietämys on puutteellinen, naapureista puhumattakaan. Sittemmin on huomattu että yhteiskunnalla ei ole varaa kaikkiin näihin asiantuntijoihin, joten ongelmat ja ongelmaiset on palautettu takaisin kaduille, luokkiin ja työpaikoille. Mutta ulkopuolinen ei enää osaa tai saa puuttua ongelmiin vaikka huomaisikin ne.

04 syyskuuta, 2005 18:44  
Blogger Kaura said...

Edsel, tuo on varteenotettava pointti. Olen kuullut semmoistakin, että äiti miettii huolissaan, voiko tarjota ruokaa selvästi huonosti hoidetulle lapselle (oman lapsensa kaverille). Hän tuumasi, että hänen antamansa apu vain viivästyttää viranomaisten puuttumista asiaan.

Minä tarjoaisin lapselle ilman muuta ruokaa, mutta soittaisin asiasta eteenpäin, jos näkisin, että kyseessä on lastensuojelutapaus.

04 syyskuuta, 2005 19:08  
Blogger Feministi said...

Syyllisyydentunne? Minä en ole ikinä tuntenut sitä vanhempana ollessani. Ei ole ollut (vielä) syytä.

05 syyskuuta, 2005 15:40  
Blogger Kookos said...

Feministi - virkistävää :-)

Mun mielestä taas syyllisyys on yksi kaikkein leimaavimmista tunteista, jotka liitän äitiyteen. Aloin kokea sitä jo raskausaikana. Mulla on tietyillä alueilla ylikehittynyt Superego :-)

Miten sä olet sen voinut välttää? Ehkä sä elät niin symbioottista suhdetta lapsesi kanssa, että te olette melkein kuin yhtä? Mun syyllisyys kumpuaa ainakin osaksi siitä, että elän lapseni kanssa eri maailmassa. Jokin minussa väittää, että minun kuuluisi olla lapsen käytettävänä aina ja kaikkialla aina siihen ekstreemiin saakka, että minä itse, koko persoonani, katoaa. Koska en sellaiseen suostu, tunnen jatkuvasti syyllisyyttä.

06 syyskuuta, 2005 09:05  
Anonymous Anonyymi said...

Vanhemmuus on hukassa vanhemmilta AMMATTILAISTEN (psykologit, perhetyöntekijät, lastensuojelu jne.) siksi että se on se todellisuus mitä he näkevät työssään, jossa puututaan niihin tapauksiin joissa vanhemmuus puuttuu sen verran perusteellisesti että se ylittää puuttumiselle asetetut rajat.

Tarkoituksella jätin pois listalta päivähoidon ja koulun - varmaan hekin sitä näkevät enemmän kuin ne vanhemmat jotka kokevat olevansa ihan kohtuullisia vanhempia, mutta ei ainakaan minun esikoiseni opettaja ole koskaan mitenkään nostanut asiaa esille.

Syyllisyys on hiton hyvä tunne joka päivä - kunhan sen vaan valjastaa herkkyyden rengiksi - on oikein hyvä mietiskellä miten oma toiminta vaikutta muihin. Töissäkin lastenkasvatuksen lisäksi.

Erityisesti jos on voimakas itsetunto ja varmat elkeet - silloin ei ainakaan tee pahaa tarkastella joskus kriittisesti omia toimia. Itse olen huomannut että esimurkku esikoiseni onnistuu kaivamaan minusta kaikkien älyttömimmät piirteet ja primitiivisimmät tunnereaktiot ylös, ja jos en tuntisi kevyttä syyllisyyttä selkeän hölmöistä tunnereaktioistani, en tiedä ymmärtäisinkö jälkihoitaa tai ylipäätään piiskata itseäni miettimään että mun täytyy muuttaa kuvaa, joka minulla on esikoisesta, rakentaa malli, jolla olen murrosikäisen äiti.

Luojan kiitos omat vanhempani olivat kasvattaneet jo 3 lasta ennen mua, joten ainakin itse näkemäni kasvatusmalli on ihan hioitunut, mutta kyllä täytyy sanoa että kaikki syyllisyydentunteet ovat olleet oikein tervetulleita ja oikeita....

mipi

16 syyskuuta, 2005 01:26  
Anonymous Saara said...

Kaura osuu mielestäni asian ytimeen (kuten myös hiipinä ja edsel :) Aina on ollut ja on niitä, joiden ei oikeastaan kannattaisi lapsia tehdä, mutta ei kukaan voi vahtia että lapsia tekevät vain ne, joiden pallo ei ole hukassa. Kenelle edes haluttaisiin antaa valta päättää etukäteen, kuka kelpaa vanhemmaksi ja kuka ei? Niinpä vastuu lapsista, sitten kun ne ovat maailmaan tulleet, on yhteinen.

Ns. hyvinvointiyhteiskunnan yhtenä ideana oli luoda instituutioita, jotka varmistaisivat mahdollisuuksien mukaan kaikille lapsille suht koht yhtäläiset kasvun mahdollisuudet vanhempien kyvyistä riippumatta. Sekin kun on aika sattumanvaraista, että onko tukea tarvitsevalla lapsella ympärillään sellaisia aikuisia, jotka voisivat ylimääräistä tukea antaa. Huonoimmassa asemassa olevilla lapsilla tukiverkostotkin on heikoimmat. Harmi vaan että siinä vaiheessa kun instituutiot alkoi olla perustettuna ja niitä olisi voitu alkaa kehittää laadullisesti, "ei meillä ole varaa"-ideologia onnistui romuttamaan suuren osan siihenastisista saavutuksista. Kumma juttu kun nykyään ei ole varaa siihen, mihin paljon pienemmällä BKT:llä ja talouskasvulla oli.

20 syyskuuta, 2005 12:59  
Anonymous Anonyymi said...

Pöllöintä on että kukaan ei edes nosta pöydälle sitä ilmeisintä ratkaisua että jos kerran uskotaan, että osa porukasta on niin kertakaikkiaan kyvyttömiä aikuiseen elämään ja vastuunkantoon, niin pitäisikö kenties tehdä jotain että ihmisistä kasvatettaisiin jatkossa itsenäisempään vastuunkantoon ja yhteisöllisyyteen kykenevämpiä ihmisiä? Sen sijasta että yritetään laitostaa koko ajan ihmisiä enemmän ja enemmän oman elmänsä ulkoupuolisiksi!

Voisiko esittää, ja jopa ottaa vastaan jotain rakentavaa kriittiikkiä suomalaisia elämänarvoja kohtaan?

Vieläkö keskustelua näistä asioita pidetään SUURENA loukkauksena jokaista suomalaista kohtaan henkilökohtaisesti?

Minusta on esim. aivan outoa tämä keskustelu nykyää keskiluokan tai alemman keskiluokan (jos näitä rajoja ylipäätään voi mitenkään laittaa näin tasatuloisessa yhteiskunnassa) kurjistumisesta.

Minusta vanhemmuus on hukassa niiltä opettajaäideiltä, jotka omistusasunnon vuoksi tekevät säännöllisesti kahta työtä, yhdenkin kuulin olevan jossain Markimekon myymälässä lauantaisin myymässä, että selviää omistusasunnon asuntolainasta!

Sorge, mutta musta tämä on vaarallisempaa lapsille kuin työttömien ja ongelmissa olevien vanhemmuus - jälkimmäisille sentään apu kelpaa, mutta edellistä - jonkun hiton omistusasunnon perässä juoksemista liian pienillä tuloilla - ei ole todistamassa kuin yksin jätetyt lapset!

Ja tämä on tuttavani mukaan siinä määrin arkipäivää, että 1/3 tuttavani päiväkodin lasten vanhemmista tekee kahta työtä! Enkä muuten tasan varmaan usko että peruselinedellytysten vuoksi, vaan elintason. Sääli lapsia.

mipi

08 lokakuuta, 2005 01:22  

Lähetä kommentti

<< Home