Kasvatuksellisista itsestäänselvyyksistä

Arjen – ”jokapäiväisen elämän synnyttämä harhan” (tässä pitäisi olla lähdeviite, mutta ei ole) – sujumisen kannalta on välttämätöntä pitää joitakin asioita totuuksina. Lapsen kanssa eläminen olisi liian monimutkaista, jos yksinkertaisimmatkin käytännöt pitäisi perustella. Eräässä kasvatusfilosofisessa kirjassa kutsutaan lapsen hengissä ja terveenä pitämiseen tähtääviä toimenpiteitä verukkeiksi. Verukkeet ovat sallittuja tiettyyn rajaan asti ilman, että voitaisiin puhua indoktrinaatiosta.

Arjen itsestäänselvyydetkin voi mielestäni esittää lapselle suhteellisina välttämällä liian ehdottomia sanamuotoja. Hampaat täytyy pestä, koska niihin tulee muuten reikiä. Hampaat täytyy pestä, koska meidän perheessä on päätetty hoitaa hampaita. Hampaat täytyy pestä, koska yleisesti pidetään hyvänä tapana, että hampaat pestään aamuin, illoin. Kaikki nämä totuudet ovat suhteellisia, ja lapsi voi ne halutessaan myöhemmässä vaiheessa kyseenalaistaa. Reiät voi paikata, aikuinen voi itse päättää hygieenisyyden tasostaan ja yleisesti hyväksyttyjä tapoja voi päättää olla noudattamatta. Toivon, että lapseni pesee hampaansa aikuisenakin, mutta en aio esittää (edes) hampaiden pesun välttämättömyyttä absoluuttisena totuutena.

Erityisen ärsyttävinä itsestäänselvyyksinä olen pitänyt sukupuolen perusteella määriteltäviä kasvatus- tai lapsenhoitoperiaatteita. Vaatekaupassa ärsyynnyn, jos myyjä puhuu ”tyttöväreistä” ja ”poikaväreistä”. Päiväkotien käytäntöä ohjata tytöt kotileikkeihin ja pojat rakentelemaan legoilla olen kritisoinut tässä blogissa jo pariin otteeseen. Harmistun myös hyväntahtoisista kommenteista, joilla korostetaan poikalasten poikamaisuutta (reippautta, rohkeutta, vahvuutta, älyä) ja tyttölasten tyttömäisyyttä (suloisuutta, hoivataipumuksia).

Itse olen pyrkinyt kannustamaan poikaani löytämään myös feminiiniset puolensa. Tätäkin on kritisoitu: pelko pojan ja miehen naismaisuudesta, ”neitimäisyydestä” on monissa vahva. Perinteisten sukupuoliroolien ylittämistä pidetään vaarallisena erityisesti yksilön kannalta. Yleinen uskomus on, että mystisesti kasvatuksen tuloksena naismaiseksi muotoutunut mies jää tulevaisuudessa vaimotta. Pelätään myös, että kasvatuksella voidaan saada aikaan homoseksuaalisuutta – väite, jonka kumoaa se yksinkertainen tosiseikka, että keskuudessamme elää suuri joukko perinteisiä sukupuolirooleja toteuttavissa perheissä kasvaneita homoseksuaaleja. Väitteeseen, että lapsesta voidaan kasvattaa homo, sisältyy useimmiten implisiittinen arvolataus: homoseksuaalisuus on jotakin epätoivottavaa.

Kotona olemme mielestäni kyenneet toteuttamaan tasa-arvoista arkea. Emme kuitenkaan alleviivaa tasa-arvoisuutta, koska ei ole mitään syytä olettaa, että lapsella alun alkaenkaan olisi ollut sukupuoleen kohdistuvia ennakkoluuloja. Emme voi mitään sille, että tietyissä asioissa toteutamme perinteistä roolijakoa (mies hoitaa autonkorjaukset, nainen pesee pyykkiä), mutta tarkoitus ei ole, että lapsi kuvittelisi, että isä tankkaa auton, koska on mies, vaan koska isä on - syystä tai toisesta - sattunut ottamaan tämän vastuun hoitaakseen.

Kun lapsi alkaa olla enemmän kosketuksissa muiden tahojen kanssa, esimerkiksi stereotypisesti kasvatettujen lasten ja stereotypisesti ajattelevien aikuisten kanssa päiväkodissa, tulevat sosialisaation huonot puolet esiin. (Pidän tosin päiväkodissa vietettyä aikaa pääasiassa arvokkaana, mutta perinteisten käytäntöjen kyseenalaistajana päiväkoti-instituutio ei vakuuta.) Pikkuhiljaa lapselle alkaa hahmottua, miten miehet ja naiset yleensä tai keskimäärin toimivat. Hän alkaa nähdä äitinsä ja isänsä sukupuolensa edustajina, joko tyypillisinä tai epätyypillisinä.