sunnuntaina, syyskuuta 04, 2005

Elämäni primetime: läppärille sänkyteline

Juuri kun Hesari (Talous-sivut 4.9.05) ilmoittaa, että luovaa luokkaa ei enää ole, minä kuulen koko luokasta ensi kertaa. Tunnistin itseni aukottomasti tuon luokan jäseneksi, vieläpä oikein stereotyyppiseksi sellaiseksi: "[...] luova luokka tarkoittaa muutoshalukkaita ja itsenäisiä insinöörejä, tutkijoita, suunnittelijoita ja asiantuntijoita, joiden työnä on tuottaa ideoita, ei tavaroita." Luovan luokan jäsenenä katson oikeudekseni kyseenalaistaa Hesarin väitteet meistä.

Hesarin mukaan luovuus on passé. Minusta ei yhtään. On hyvä muistaa, että luovuus ei ole sama asia kuin taiteellisuus, hulluus tai muu höyrypäisyys. Luovuus on sitä, että selviytyy tiukan tavoitteiden asetannan kurimuksessa, mutta samalla löytää ne pikkuiset aukot, joissa omaperäisyyttään voi toteuttaa

Hesarissa kirjoitetaan: "Luovaksi luultujen asiantuntijoiden jokainen työ on tehty uuden ajan liukuhihnaksi - projektoitu. Projektiorjien arjessa tehtävät eli taskit järjestetään sievään jonoon ja ositetaan erilaisiin tehtäviin [tehtävät ositetaan tehtäviin - öö?], jotka saa näppärästi aikataulutettua projektinhallintaohjelmaan."

Niin mitä sitten? Se nyt on vanha juttu, että diplomi-insinöörit ovat nykyajan tehdastyöläisiä. Täytyy olla kertakaikkisen lapsellinen, ellei käsitä sitä, että luovuudellekin voi asettaa jotkut raamit. Projektit ja niiden hallinta eivät kerro orjuuttamisesta - päinvastoin: kun tavoitteet on asetettu, määräaika sovittu ja tehtävät listattu, loppu jää luovuudelle. Ei tarvitse huolehtia turhanpäiväisyyksistä. Projektimuoto on kurinalainen, hyvä tapa tehdä töitä. On tavoite ja päivämäärä, johon mennessä tavoite pitää olla saavutettu.

Ihmiset, jotka kritisoivat projektoimista, eivät varmaankaan itse tee töitä projekteissa tai eivät ole ymmärtäneet menetelmän nerokkuutta yksilön persuksillepotkimistehokkuudessa. Yritykset kun eivät ole täällä - yllätys yllätys - tukemassa meidän luovuuttamme, vaan tuottamassa voittoa. Totta mooses meistä luovankin luokan edustajista nyhdetään kaikki irti. Niin sen pitää ollakin. Jos ei olisi, tämä olisi valheellinen maailma.

Luulen, että Hesarin artikkelia varten haastateltu Hannakaisa Länsisalmi sekoittaa yhtäältä projektit ja toisaalta huonosti hallitut tai epärealistiset projektit. Jos tavoite on liian korkealla, tehtävät pilkottu liian pieniksi tai resursseja ei ole, ei tosiaan ole mielekästä tehdä töitä. Mutta tämähän pätee mihin tahansa työhön, ei pelkästään projektityöhön, eikä pelkästään luovan luokan asiantuntijatehtäviin.

Jaksan myös aina ja ikuisesti hämmästellä suomalaisten halua jakaa päivänsä tiukasti työaikaan ja vapaa-aikaan. Hesarin artikkelissakin surkutellaan ihmisiä, jotka haaveilevat telineestä, jonka avulla olisi helppo tehdä läppärillä töitä sängyssä tai meitä, jotka naputtelemme projektistatusraporttejamme sunnuntai-iltaisin. Ystävät hyvät, voitte lakata säälittelemästä. Se, että kirjoitan jonkun raportin iltaisin, tarkoittaa sitä, että kun yksi kaunis päivä tarvitsen rokulipäivän, pomoa vaan naurattaa (nimim. kokemusta tällaisesta viime viikolta and I quote: "Kerrankos sitä Oulu täyttää 400 vuotta."). Jos teen iltaisin töitä sängyssä, saatan nukkua seuraavana päivänä myöhään. Voin laskea työajaksi sen puolituntisen, kun hiekkalaatikolla kävin läpi prosessia, jota kehitän. (Todennäköisesti en laske, koska en myöskään vähennä työtunneistani niitä hetkiä, kun "virka-aikana" surffaan webissä tai kilauttelen kaverille.)

Minä en halua tehdä töitä kahdeksasta neljään. En toisaalta halua myöskään ylenmääräistä vapautta, joka saa minut laiskottelemaan. Minulla alkaa silmät "luppasemaan", jos on liian hiljaista. Rakastan kiirettä. RAKASTAN KIIRETTÄ. Tavoitteet ovat hyvä asia. Suunnitelmallisuus on hyvä asia.

Kuriositeettina kerrottakoon, että olen ensimmäistä kertaa elämässäni (titteli: Information Architect) sellaisessa positiossa, että tehtäväni eivät ole projektimuotoisia. Ja mitä tekee Kookos? Suunnittelee työnsä projekteiksi oma-aloitteisesti. Toistan tässä itseäni: projekti on hyvä tapa tehdä töitä.

Minä saan tehdä arkipäivisin melkein mitä sattuu huvittamaan, kunhan vuoden lopussa tietyt tavoitteet on saavutettu (ja jos en satu niitä saavuttamaan, pystyn melko helposti selittelemään, miksi silti olen ylittänyt itseni). Olen sitoutunut tavoitteisiin, samaan tapaan kuin olen sitoutunut vaikkapa siihen, että lapseni on siisti ja nätisti käyttäytyvä tai siihen, että meidän kodissa ei tuoksu mädäntyneeltä. Ja onko työni luovaa? Aivan varmasti on. Teen sitä koko persoonallani eikä kukaan tee sitä, niin kuin minä teen.

Pari pistettä Länsisalmelle tästä yhdestä alentuvasta lausunnosta: "Eivät kaikki suinkaan surkuttele kohtaloaan, vaan ovat siitä innoissaan. He varmasti kokevat olevansa hienossa asemassa, saavansa paljon rahaa ja arvostusta. Jos tietokoneteline sängyssä ei millään lailla rassaa, se on ihan fine." Tämä kuvaa minua - mutta mistä moinen omahyväinen sävy? Elävätkö Länsisalmi ja toimittaja pelkällä pyhällä hengellä?

Niin ja miksei sellaista sänkytelinettä läppärille ole jo? Meille tarvittaisiin semmoinen - tai kaksi.

5 Comments:

Blogger edsel said...

Toimittajia vaan rassaa kun heidän ammatilleen tyypilliset piirteet alkavat levittäytyä muillekin aloille. No, pian he keksivät itselleen uusia erottumisen tapoja - näinhän kulttuuritrendit toimivat.

05 syyskuuta, 2005 14:51  
Anonymous Anonyymi said...

Luovuus, kuten myös jalkojen kevyt nosto maasta irti ja vain tärkeimpien asioiden tekeminen kevyellä kädellä ja intuitiolla on välttämättömyys, mikäli työn tehokkuutta (ja hauskuuttakin!) halutaan nostaa.

mipi

16 syyskuuta, 2005 01:15  
Anonymous Anonyymi said...

Ja vielä: toivottavasti saan tehdä koko työelämäni ajan työtä, joka innostaa niin paljon että työpäivät tahtoo loppua kesken, joka toisaalta antaa vapauden ottaa vapaata päivän silloin tällöin ja antaa VÄLINEET hoitaa työtä kotoa, matkalta, vessasta....mutta antaa toisaalta mahdollisuuden pääsääntöisesti lojua illat ja viikonloput himassa perheen kanssa.

Tämä yksisilmäinen ruikutus siitä että työ ja vapaa-ajan hämärtyminen on vain negatiivista kertoo enemmän siitä että ihmiset eivät itse osaa sanoa ei silloin kun työtä on liikaa. Silti se ei saisi olla syy evätä ihimisiltä joustavampi työn tekemisen mahdollisuus!

mipi

mipi

16 syyskuuta, 2005 01:36  
Blogger Feministi said...

Kommentoin vielä tätä vanhaa tekstiäsi. Minäkin tavasin HS:n pitkää juttua, mutta siinä ei mielestäni ihan päästy asian ytimeen, vaan kierreltiin sen ympärillä. Käsittääkseni artikkelissakin oli taustalla sama ajatus kuin minulla: luovuudesta on projekteihin ahdettuna tehty vain yksi työväline muiden joukkoon, se ei siis ole enää kaikkea käynnissä pitävä voimavara. Luovuus toimii siitä huolimatta usein parastaan esitellen; ei se välttämättä projekteissakaan menetä otettaan, mutta työelämän ajattelutapa ei kunnioita enää luovuutta ainutkertaisena voimana, vaan sillekin aletaan ehkä laatia jo standardeja.

En muuten kauheasti pidä tuosta ajatuksestasi, että työntekijä on koko ajan luova, koko ajan työlleen omistautunut ja sen ongelmia ajatteleva. Tiedän nimittäin mitä se on. Olen itse ollut rehellisesti tarkasteltuna 24 tuntia vuorokaudessa työssä kolarilaisessa paikallislehdessä Luoteis-Lapissa, jossa työ imeytyi kaikkialle. Ongelmana on yleensä se, että se ei hyödytä työntekijää rahallisesti eli palkassa mitenkään, ja luovuudellesi työnantaja asettaa äkkiä tiukat ja hämmästyttävän epäloogiset rajat. Työnantaja tai esimies alkaa nopeasti kadehtia luovuuttasi, sillä se on Todellinen Voima, ei vain työväline. Siksi se on pelottavaa. Luoteis-Lappi -lehdessä päätoimittaja Heikki Peura kielsi esimerkiksi signeeraamasta lehtijutut, vaikka ne olisivat hyvin näyttäviä ja laajoja ja vaikka niissä näkyi kirjoittajan persoonallinen ote.

20 syyskuuta, 2005 12:14  
Anonymous Anonyymi said...

Feministi lateli tietysti ne välttämättömät rajat hauskalle työnteolle - on tärkeää että joku maksaa luovasta hulinasta, joka on pääosin tuottavaa, riittävästi.

08 lokakuuta, 2005 01:06  

Lähetä kommentti

<< Home