Sinikka on ihana

Päässä on sinkoillut toinen toistaan hybriksempiä ajatuksia siitä, mitä tänne kirjoitan, kun pääsen kotiin, mutta en enää muista mitä. Aion kirjoittaa, mitä mieleen juolahtaa, ihan perinteisen päiväkirjanomaisesti.

Olin perjantaina työreissulla Helsingissä. Iltapäiväksi oli kyldyrelliä ohjelmistoa, maistelimme viinejä. Olin vähän huppelissa, kun lähdin - kiirehdin Tampereelle, koska siellä oli juhlat, joista en halunnut myöhästyä. Menin nimittäin yliopiston valmistujaisjuhliin. Omaa valmistumistani on aika säälittävää juhlia, koska siinä nyt ei ole mitään ihmeellistä, että valmistuu maisteriksi 12 vuotta sen jälkeen, kun on ensimmäisen kerran kirjautunut yliopistoon.

Juhlimisen arvoista sen sijaan oli, että äitinikin valmistui maisteriksi ja juhlimme yhdessä. Minä sain gradusta ämmän, äiti ceen. Onneksi. Itsetuntoani olisi nakertanut aika tavalla, jos äiti olisi päihittänyt minut paitsi valmistumisnopeudessa myös opintosuoritusten laadussa. Olen vähän kettu kera pihlajanmarjojen, mutta mielestäni laatu on tärkeämpää kuin se nopeus. Onhan?

Illan ehdoton kliimaksi oli, kun saimme Sinikka Nopolan nimmarit! (Sopiiko, että sanon jatkossa vaan Sinikka?) Sinikka piti juhlan pääpuheen - oikein söpö puhe. Tilaisuuden jälkeen äiti ja minä (vannoutuneet fanit) kärkyimme Sinikan kintereillä, jotta saisimme hänestä jonkunlaisen muistosiivun. Avausrepliikkini oli: "Anteeksi, saataisko me vähän häiritä, me ollaan sun suuria ihailijoita."

Sinikka oli niin mukava, niin mukava. Hän kirjoitti meidän kutsuihin "Onnee!" ja jäi juttelemaan meidän kanssamme joksikin aikaa, vaikka häntä kovasti patisteltiin rehtorin ja muun paremman väen kekkereihin jonnekin syvemmälle yliopiston uumeniin. Oi! Äiti kirjoitteli loppuillan tekstiviestejä sinne ja tänne ja kerjäsi kateutta.

Samaan aikaan toisaalla poikani sairastui. En tiedä, mikä sairaus on, mutta kuume nousi ja kuuleman mukaan kovasti on pikkumies kiukkuinen ja huonosyömäinen. Äidin sydäntä raastaa; ei saisi olla hauskaa, kun lapsi kärsii. Joka tapauksessa poika ja mies ovat papan luona kyläilemässä. Poissa silmistä - ja olisin niin toivonut, että myös mielestä, mutta sairasta lasta ja sisar hento valkoinen -miestä on pakko nyt sympatiseerata.

Aion silti tässä nyt siemailla valkoviiniä, yhden yrttipatongin jo söin. Kohta alkaa televisiossa sellainen ohjelma, jossa on ystäväni Sinikka. Fanit - äiti ja tytär, nuo korkeasti koulutetut - liimautuvat ruutujensa ääreen.