Mitä tehdä, jos lapsi ei tottele?

Käyn läpi kasvatuskriisiä – jälleen kerran. Tähän asti kriisit ovat päättyneet johonkin kappaleen matkaa kantavaan ajatukseen. Elän siis toivossa, että tämäkin. Nyt kyllä tuntuu ennemminkin siltä, että itse joudun psykoosiin, poika saa emotionaalisen vamman ja avioliitto mieheni kanssa päättyy katkeraan eroon.

Ongelma on yksinkertainen: poika ei tottele mitään ja toimittaa kaikenlaista kummallista ja tuhoisaa.

Olen yrittänyt parhaani mukaan noudattaa tällaisia periaatteita:

1. Kodista tehdään lapsiystävällinen paikka niin, että koko ajan ei edes tarvitsisi olla kieltämässä. Lapsi saa elää lapsen elämää ilman, että koko ajan jokin korvaamattoman kallis tavara on menossa rikki tai muuta tuhoa aiheutuu.
2. Sitten kun kielletään, pysytään johdonmukaisina. Kielletty asia pysyy kiellettynä.
3. Jos lapsi jatkaa kielletyn asian tekemistä kielloista huolimatta, haetaan lapsi pois tilanteesta niin monta kertaa kuin on tarpeen, jotta tilanne raukeaa. Äärimmäisissä tapauksissa laitetaan lapsi "jäähylle", mutta sallitaan hänen myös palata muiden luoksi heti, kun hän on valmis yhteistyöhön.

Ihan yksinkertaisia periaatteita. Luulisi tuosta nyt yhden korkeasti koulutetun, johdonmukaiseen ajatteluun harjoitusta saaneen äitimamman selviytyvän.

Muutama myönnytys meillä on ihan alusta asti ollut ensimmäiseen periaatteeseen. Sohva on (oli) nimittäin valkoinen ja sitä on yritetty varjella. Toisaalta kakkosperiaatteesta olen ajoittain hallitusti joustanut, jotta lapselle tulisi hyvä mieli, kun hänkin saa toisinaan tahtonsa läpi. Näiden parin poikkeuksen ei mielestäni pitäisi suistaa koko kuviota raiteiltaan.

Ongelma onkin se, miten kodista eliminoidaan nämä tai estetään niiden luokse pääsy:

- vesipisteet
- tuolit ja muut siirrettävät kalusteet, joiden päälle voi nousta
- jääkaappi
- tavarat pöydiltä
- siivousvälineet

Kokeilin tänään puolen tunnin ajan sellaista, että en kiellä poikaa mistään. Saldo (olen merkinnyt tähdellä ne, joissa pojalle oli fyysistä vaaraa):

- Poika piirsi päärynän kannalla keittiön ikkunan täyteen tahmeita kuvioita.
- Poika siirsi tuolin keittiön työtason viereen, kiipesi tuolille ja kurotti kulhosta suklaapiparin. (*olisi voinut pudota tuolilta kurottaessaan)
- Poika meni piparin kanssa olohuoneeseen valkoiselle rahille keikkumaan. (Perusperiaate on, ettei meillä koskaan lapset syö olohuoneessa.)
- Poika putosi piparin kanssa rahilta ja otti suklaisella kädellä tukea seinästä (valkoinen tapetti).(*ei yleensä putoa rahilta eikä pudotus joka tapauksessa ole korkea, mutta vaarallista näemmä sekin)
- Poika söi ja murusteli pipariaan traktorinsa päällä, murujono johti olohuoneesta keittiöön.
- Poika työnsä tuolin uudelleen keittiön työtason viereen, kiipesi tuolille ja kurotti kulhosta toisen piparin.*
- Poika kiipesi tuolille, otti kädestäni sakset ja leikkasi sanomalehdestä paperisilppua lattialle. (*poika ei osaa käytellä saksia, ei näytä tajuavan, että ne ovat terävät)
- Poika laittoi sakset avoimena kaulalleen. ***

On kai sanomattakin selvää, että päätin eksperimentin tässä vaiheessa. Ryhdyin siivoamaan jälkiä: Pesin ikkunan ja tapetin, pyyhin piparinmurut pinnoilta, imuroin keittiön ja eteisen. Sillä välin poika oli hakenut siivouskaapista lattiamopin, kastellut sen likomäräksi ja luuttusi keittiön lattiaa. En puuttunut asiaan ennen kuin poika alkoi luututa mopilla eteisen peiliä. Siinä vaiheessa olinkin jo saanut itseni kiihdytetyksi sellaiseen raivoon, että heitin huudon säestyksellä mopin kylpyhuoneeseen ja tempaisin pojan sänkyyn päiväunille.

Kaiken tämän olisi tietysti voinut yrittää estää ja normaalitilanteessa olisinkin estänyt. Siinä tapauksessa tuloksena olisi ollut huutoa, itkua ja möykkäystä - sekä lapsen että äidin taholta.

Mieheni on valinnut toisen tien. Kotona ollessa hänen päähuomionsa on aina pojan tekemisissä, tuhoisia ja vaarallisia tilanteita ei pääse syntymään yhtä loppumattomana jonona kuin silloin, kun minä ja poika olemme kahden. Jonkinlaisen välimuodon luulisi olevan olemassa. Kunpa vain tietäisin, mikä se on.