Humanisti-teknokraatti neuvonpidossa

Kaisan kommentti palavereista edelliseen blog entryyni innoitti minua, joten jatkan aiheesta ihan itsenäisen entryn verran.

Palaverin eliaslönnrotmainen vastine on tietysti neuvonpito! Myös kokoontuminen ja kokous ovat hyviä suomalaisia sanoja. Minusta palaverikin on ihan hyvä ja suomalaisen kuuloinen sana. Nyt kyllä pettää tämän lingvistin etymologinen kokemus - mistä kielestä ja sanasta tuo sitten on johdettu? Sen sijaan erittäin yleisesti esiintyvän sanan miitinki ja sen väännöksen miitti käyttäminen on häväistys. (Voiko nyt jo tehdä uudenvuodenlupauksia? En enää ikinä sano miitinki.)

Feministiystäväni heitto palaverien tarpeellisuudesta ja vihjaus, että tapaaminen on pakollista, koska "viestinnässä ele- ja kehonkieli on tärkeää", sai minut hihittelemään: Minähän tarkoitin puhelin- ja virtuaalipalavereja, joissa eleet ja ilmeet ja itse asiassa koko yhteinen fyysinen konteksti on määritelmänomaisesti karsittu pois! Virtuaalitiimeistä on kirjoitettu kirjastollisen verran. Ei olisi kirjoitettu, jos ei niiden toiminnassa olisi jotain sellaista, mikä koetaan ongelmalliseksi. Virtuaalitiimien viestintä on erikoislaatuista, aika moni asia voi mennä pieleen tai vaikka ei menisikään, laboratorioeläimet saavat stressiä ja tulevat tyytymättömiksi. Virtuaalipalaverit ovat niin tylsiä, ettei niitä järjestetä, jos ei ole asiaa. Tämä on hypoteesini.

Olin kuitenkin tänä aamuna jo virittynyt tälle mikä-on-palaverien-todellinen-tarkoitus-aaltopituudelle, kun tulin töihin. Niinpä kun kuulin tämän keskustelun maisemakonttorissamme (jälleen yksi tietoteollinen eufemismi!), laskin yhteen yksi ja yksi:

Kollega A: Minä olisin vetänyt sen palaverin läpi 20 minuutissa.
Kollega B: Niin mutta... Ne on sellaisia terapiasessioita myös. Ihmisten täytyy saada valittaa.

Voi ei! Me olemme palavereissa toisiamme terapoimassa! Päiväni koostuvat limittäisistä, erilaisia metodeja noudattavista terapiaistunnoista! Tämä ajatus ei miellytä minua ollenkaan ja ainakin se rapauttaa hypoteesini. Minähän en toisia terapoi, minä olen tiukka asiamimmi. Itse tarvitsen kyllä joskus terapiaa ja myönnän joskus "väkisin terapoiduttavani" itseäni: kaadan kasaantuneen kuonan pahaa-aavistamattoman kollegan niskaan vaikkapa kahviautomaatilla. Tai jos olen itse kutsunut palaverin ja päätän näin ollen itse agendasta ja priorisoin aiheet, saatan käyttää viisiminuuttisen kertoakseni, miten Huonosti Asiat Ovat.

Kun nyt pääsin vauhtiin palaverikäytäntöjemme analysoimisessa, tein sellaisenkin havainnon, että palaverien ensimmäiset viisi- ja kymmenminuuttiset ovat minulle vastenmielisiä, koska niiden aikana esitetään se tylsä sosiaalinen akrobatia, jonka minun mielestäni voisi jättää pois. Jos ollaan face-to-face, siinä keskustellaan paikallisista sääolosuhteista. Jos on virtuaalisessio, kysytään: "No millainen sää teillä siellä Helsingissä on?" (Kiinnostaako niitä oikeasti, vai eivätkö ne todellakaan keksi parempaa aihetta?)

Tänään olen päättänyt kiinnittää huomiota terapoimiseen. Jos minä saisin päättää, palaverit tosiaan olisivat enemmän asiaa, vähemmän terapiaa. Terapialle on paikkansa, mutta viisiminuuttinen pika-pseudo-terapia on ajanhukkaa.

Täytyy vielä tarkentaa A:n ja B:n keskustelua: Kyseessä oli todellakin palaveri, jossa ihmiset mitä ilmeisimmin saivat esittää näkemyksensä jostakin asiantilasta, projektista tms. Sehän on ihan mukavaa, että purnaamiseen annetaan mahdollisuus. Itse asiassa olen itsekin ollut mukana B:n vetämissä terapiasessioissa (ex-pomoni) ja voin vakuuttaa, että niistä astellaan ulos kirkasotsaisen seesteisinä ja rentoutuneina. Voisinpa väittää, että B:n vahvuus esimiehenä ovat nimenomaan terapiataidot. Raivostuttavaa on se, että purnaus on ihan turhaa, purnaamalla eivät asiat muutu, ja toisekseen se, että yleensä ongelmat ovat jo tiedossa, niiden toistelu on _pelkästään_ ajanhukkaa.

Ehkä onkin niin, että todellinen terapiantarve on hyvä syy pitkittää palaveria. Sen sijaan päivittelyn voisi säästää sinne kahviautomaatille.