Tuttivierotus ja pesukatuelämys

Miten paljon mahtuukaan yhteen viikonloppuun! Eilisten oppimiskokemusten lisäksi on tapahtunut muitakin merkittäviä asioita.

Näennäisesti viikonloppumme ovat tylsähköjä. Hyvin harvoin edes tapaamme ketään perheen ulkopuolista; yleensä emme edes soittele kenellekään. Olemme kolmestaan, oikein klassinen tiivis ydinperhe viettämässä viikonloppuisin laatuaikaa. Nukumme, syömme, käymme kaupassa, leikimme, seurustelemme, katsomme televisiota, luemme, vaihdamme vaippoja, satunnaisesti ulkoilemme.

Perjantai-iltana mies teki merkittävän päätöksen: Eetun on aika luopua tuteista. Tätä edelsi kevyt närkästykseni siitä, että perhepäivähoitaja oli omavaltaisesti alkanut päiväuninukuttaa poikakatrasta tuteitta. Hän kertoi asiasta meille jälkeenpäin, rehvastellen. Sinänsä hieno homma, tottahan tuteista luopuminen on meilläkin ollut agendalla ennemmin tai myöhemmin. Mutta olisin halunnut olla päätöksenteossa mukana. En pidä siitä, että päivähoitaja tekee kasvatuspäätöksiä puolestamme, selkämme takana suorastaan.

My irritation aside, tuli todistetuksi, että poika nukahtaa ilman tuttia. Itse en olisi uskaltanut lähteä noin riskaabeliin yritykseen ilman perusteellista SWOT-analyysiä ja päiviä kestänyttä harkintaa.

Mies teki asiasta omat johtopäätöksensä, tutti jätetään pois as of now. Ja mitä kummaa! Poika ei juurikaan protestoinut! Ei yövalvomista, ei epätoivoista nyyhkytystä tai julmaa raivoa. Ei edes yösydännä hellyttäviä pyyntöjä: “Anna tutti!” Yhden kerran poika haki tuttejaan sängyssään: “Mittä tutit on? Mittä tutit on?...” Kerran poika argumentoi isälleen olevansa “pienenpieni poika”, kun isänsä selitti, että Eetu on jo melko iso poika eikä tarvitse tuttia. Mutta se siitä. Pääsy äidin ja iskän sänkyyn tyynnytti. Myös nallesta on tullut hiukkasen tärkeämpi kaveri.

***

Viikonloppuun on sisältynyt myös elämys: auton pesettäminen. Pesukadun läpi ajaminen voi olla melkein liian jännittävää aikuisellekin, mutta ihan sietokyvyn rajoilla se on pienelle ihmiselle. Muutama viikko sitten Eetu kävi isänsä kanssa ensimmäistä kertaa autopesussa. Silloin kuulimme kokemuksesta uudelleen ja uudelleen. Ja sitten vielä kerran. Pikkuautot ovat käyneet sittemmin leikkiparkkitalon pesussa erittäin tiheästi.

Eilen kävimme koko perhe uudelleen. Eetua alkoi pelottaa jo lähdössä. Onneksi olin turvana takapenkillä. Kovat äänet ovat Eetun mielestä pelottavinta maailmassa, siksi käsien pitäminen korvilla auttaa. Hymyjä ei pojasta kuitenkaan irronnut missään vaiheessa. Päätin tulevaisuudessa käyttää veto-oikeuttani ja kieltää autopesussa käymisen toistaiseksi, koska se on vähän liian pelottavaa.

Tämänpäiväisessä Hesarissa oli artikkeli Lapin elämysmatkailusta. Lapin elämysteollisuuden osaamiskeskuksen toimitusjohtajan Miikka Raulon mukaan elämys on “voimakas, moniaistinen, muistijäljen jättävä, myönteinen ja yksilöllinen kokemus”. Tämän määritelmän mukaan Eetun ensimmäinen kerta pesukadulla oli elämys, toinen ei, koska toisesta jäi ainakin minun havaintoni mukaan puuttumaan tärkeä myönteisyyden elementti.

Tosin en ole ihan varma, miten paljon pelkoa elämyskäsite voi pitää sisällään. Pelko ja pelon voittaminen kaiketi voivat myös olla joillekin myönteisiä kokemuksia. En kuitenkaan aio enää kokeilla, koska Eetu on liian pieni kertomaan, missä menee raja. Minä aion diktaattorina vetää rajan autopesuun.