Yhden naisen työtaistelu, osa II

Elän jännittäviä aikoja työrintamalla. Palkankorotuskierros tuli ja meni, saldoni oli reilun 200 euron korotus, jota – näin ystävien kesken – pidän lähinnä vitsinä. En tiennyt miten päin olisin ollut, kun pomo kertoi korotuksesta. Hän odotti minulta ilmeisesti riemun purkausta, mutta sitä iloa en voinut hänelle suoda, vaikka säälistä olisi melkein tehnyt mieli teeskennellä onnellista.

Jaossa ollut palkkapotti koko tiimillemme oli ilmeisesti tuon reilun 200 euron luokkaa, joten pomoni otti yhdessä oman pomonsa kanssa ison riskin antamalla koko potin minulle. Selkärangan nipukkaa kylmääkin ankarasti, koska pomoportaan tiedossa ollut riski on toteutumassa: jos sermin takainen osasto maksaa, mitä pyydän, otan rahat ja juoksen. Palkankorotuskortti tällä osastolla on nyt katsottu eikä tulos ollut sitä, mitä odotin.

Olen niin alipalkattu kuin vain voi olla. Olen nyt kahteen otteeseen ollut baari-illan mittaan tilanteessa, jossa palkoista on tullut puhe. Kummallakin kerralla koko pöytäseurue on paljastanut omat palkkansa, joten minä tiedän tiimimme ja pomoportaan palkkatason. Minä olen kera korotuksenkin kaikkein alhaisimmalla oksalla. Vertaiseni tienaavat noin 500 euroa enemmän kuin minä, yhtä porrasta ylempänä ero on pahimmillaan 2000 euroa. 2000 euroa!!!!

Työtehtävien vaativuudesta ja suitsutuksen määrällä ja toisaalta palkkatasolla ei näytä olevan minkäänlaista yhteyttä. Jokainen projekti vakuuttaa, että olen kriittinen resurssi, ilman minua ei tulla toimeen. (Itse tiedän, ettei näin ole, mutta kommentit ovat tärkeitä oman markkina-arvon määrittämisessä.) Oma pomoni sanoi kerran minulle, että hän rakastaa minua. Suuria sanoja, pieni palkka.

Viimeisin kommentti tuli partnerifirman edustajalta: “For a capable lady like you, your pay is far too low.” Erään kollegani mielestä palkkani on niin pieni, ettei minun oikeastaan kannattaisi töissä tehdä töitä ihan tosissani eikä ainakaan stressata mistään.

Viimeinen vaihtoehto on tietysti hakea töitä oman talon ulkopuolelta. Tunnen tapauksia, joissa kierros muissa firmoissa on auttanut nostamaan palkan ihan uudelle tasolle. Mutta mitä jos tykkää omasta työstään eikä haluaisi lähteä?

Toki arvostettu ja suhteellisen turvallinen työpaikka sekä mielekäs työ ovat hyviä asioita sinällään. Itse asiassa olisin tyytyväinen euromääräiseen palkkaani, jos muut saisivat saman verran tai jos olisin huono tai edes keskinkertainen. Mutta kun muut saavat enemmän vain siksi, että ovat sattuneet olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja oma heikko palkkakehitykseni johtuu siitä, että minut pidettiin hiljaisena sen varjolla, ettei tutkintoni ollut valmis, on tilanne itkettävän raivostuttavan epäoikeudenmukainen. Minä häpeän alhaista palkkaani. Se saa minut tuntemaan itseni luuseriksi, vaikka päällisin puolin olen tyytyväinen elintasooni, asemaani ja työtehtäviini.

Taistelu jatkuu. Olen päättänyt laittaa urakehityksen suhteen viitosvaihteen päälle. Varokoot kaikki minun kyynärpäideni etäisyydellä olevat!