Yhden naisen työtaistelu, osa III

Raivoisa palkkataistoni alkaa kantaa hedelmää. Sermintakainen osasto kykeni venymään yllättävän korkeaan palkkatarjoukseen. Heillä on suuri hätä, mutta he myös halusivat juuri minut, mikä lämmittää sydäntä. Paikka ei ollut edes auki kun tiedustelin sitä, mutta he taistelivat kaikki byrokratian portaat saadakseen sen auki ja sen jälkeen vielä toiset portaat, koska halusin palkkatarjouksesta mustaa valkoisella ennen kuin sitoudun mihinkään.

Päätin ottaa paikan.

“Hienosti pelattu”, hehkutti mieheni. Ja pelannut totta totisesti olenkin. Kaikki liikkeet ja sanakäänteet ovat olleet tarkoin harkittuja, mietin etukäteen milloin puhun kenellekin mitäkin, jotta selustani on turvattu joka suuntaan ja päivämäärät täsmäävät, jos joku alkaa kyseenalaistaa tekosiani. Mitään laitonta ei toki ole tapahtunut, mutta olisin tietysti toiminut suoraselkäisemmin (pehmeämmin, naisellisemmin), jos olisin kertonut ex-osastolle jo aikaisemmin aikomuksistani. Siinä tapauksessa palkankorotussaldo ei missään tapauksessa olisi kohonnut siihen, mitä se on nyt. Ja tämän operaation tarkoitus - kertauksena vielä - oli siis vain ja ainoastaan päästä palkkakuopasta ylös.

Ihan ilman tappioita tähän ei päästy. Taakse jää ainakin kolme katkeraa pomoa plus liuta kollegoita, joiden olisi syytä olla katkeria, mutta he eivät onneksi tiedä sitä. Vien koko tiimin palkankorotuksen mennessäni eikä nykyisten (pian ex-)pomojeni ole helppo niellä tätä. Lähin esimieheni toistelee mantran tavoin: ei pidä laittaa kaikkia munia samaa koriin... Niinpä, he ottivat riskin ja se toteutui. Maailma on epäoikeudenmukainen.

Epäoikeudenmukaisinta koko jutussa ei kuitenkaan ole se, että minä saan kahdelta eri osastolta keskimääräistä suuremman palkankorotuksen, vaan se, etten ole saanut jo aikaisemmin. Ne rahat kuuluvat minulle, ne ovat minun, niiden olisi pitänyt olla minun jo puoli vuotta sitten. Jos maailma olisi oikeudenmukainen, ex-osasto maksaisi minulle palkankorotuksen takautuvasti viime elokuulta, jolloin tutkintoni valmistui! Minulle annetut lupaukset petettiin elokuussa ja nyt osasto makaa kuin petaa.

Kirjoitin tuolloin emailin, jossa sanoin, että etsiskelen uutta työpaikkaa, jos ei palkkani nouse samalle tasolle kuin kollegoilla. Miksi he unohtivat tuon uhkauksen? Se on tänään ihan yhtä validi kuin puoli vuotta sitten. Tässä on selvä syy ja seuraus –suhde.

Joku ehkä aprikoi, onko raha ainoa asia, mikä motivoi. Ei suinkaan, rakastan työtäni. Tässä tilanteessa ydinajatus on se, että tulen uudella osastolla tekemään kutakuinkin samoja hommia, kutakuinkin samojen ihmisten kanssa, mutta yhtä palkkaluokkaa korkeammalla paikalla, suuremmilla “valtaoikeuksilla” ja lisäksi vielä euromääräisestikin korkeammalla palkalla. [Palkkaluokan nostohan ei aina tarkoita palkan nousua.]

Ex-osastolla vallitsee jo lähtökohtaisesti tietynlainen tappiomieliala. Viimevuosien resurssointikehitys on ollut itkettävän säälittävää ja osasto taistelee uskottavuusongelmien kanssa. Eilen yksi pomoista leikka dramaqueeniä kuulleessaan lähdöstäni: "Tämä on kuolonisku!"

Minä pidän tuosta osastosta, siellä on sympaattisia, asiansa osaavia ihmisiä, joiden kanssa on ollut kunnia työskennellä. Kadun varmasti lähtöäni jossain vaiheessa. Mutta voihan olla, että seuraava organisaatiomuutos heittää meidät taas yhteen. Tai he avaavat uusia mielenkiintoisia paikkoja, joita en malta olla hakematta.

Muutos on pysyvää ja siksi kannattaa ottaa vastaan se, minkä kukin hetki tarjoaa.