Oodi Maijalle

Feministi kirjoittaa bestiksestään, joten minäkin intouduin. Haastan myös kaikki lukijani ja lukijoiden lukijat meeminomaisesti kirjoittamaan parhaasta ystävästään! Minä kutsun ystävääni tässä Maijaksi, mutta nimi on muutettu.

Pidin itseäni pitkin lapsuuttani ja nuoruuttani melko kummallisena ihmisenä. Lapsena minulla ei oikeastaan koskaan ollut sellaista absoluuttista bestistä, jonka kanssa olisin kokenut sielujen sympatiaa. Toisena opiskeluvuonna muutin kolossimaiseen opiskelijasolukompleksiin. Toivoin, että kämppikseni olisivat jotenkuten siedettäviä, mutta olin varautunut pahimpaan.

Kuinkas kävikään, kämppiksekseni tuli tyttö, joka ensin vaikutti mukavalta ja harmittomalta, mutta johon hyvin nopeasti suorastaan rakastuin. Tyttö, Maija, puhui isoon ääneen ja nauroi paljon. Hän oli naivin luottavainen ja ystävällinen. Hän oli uskomattoman fiksu, sivistynyt, mutta samalla vähän hukassa, kovin nuori (niin kuin minäkin tietysti). Hän vouhotti samoista asioista kuin minäkin, kulttuuritapahtumista, kirjallisuudesta, yhteiskunnallisista vääryyksistä, siitä miten kammottavaa oli yläasteella ja liikuntatunneilla. Kokeilimme kaikenlaista hassua yhdessä, asioita joita kumpikaan ei ollut tehnyt ennen: liityimme asukastoimikuntaan, teimme kotiviiniä, kävimme teekkaribileissä.

Maijan perhe oli valloittava: äänekäs ja iloinen. Olisin halunnut, että he olisivat aina olleet meillä. Pikku hiljaa aloin kutsua Maijaa sopivissa tilanteissa siskokseni, koska hän tuntui niin läheiseltä. Päätin vähän kuin adoptoida koko perheen kakkosperheekseni.

Jätimme soluasuntokompleksin taaksemme – tulen aina muistelemaan sitä lämmöllä – ja muutimme kolmen tytön kimppakämppään. Siitä vasta ilo alkoikin. Tuo vuosi säilyy muistoissani elämäni parhaana vuotena. Minulla ei ikinä, ikinä ole ollut niin hauskaa kuin silloin. Suureksi osaksi hauskuus oli Maijan ansiota. Tyhjänpäiväinen biletys sinällään ei olisi tehnyt minua onnelliseksi, mutta Maijan ja toisen kämppiksen kanssa kaikki asiat saivat ylevämmän merkityksen. Kaikesta keskusteltiin. Meno ja meininki ei ollut itsetarkoitus, vaan se, että omille ajatuksille löytyi aina ymmärtäjä – ja vielä ihmeellisempää: ihminen, joka ajatteli ihan samoin!

Kesäisin jouduimme aina erilleen. Itkin aina sen päivän, kun Maija lähti kesätyöpaikkakunnalleen.

Maijasta on kuoriutunut menestynyt, itsevarma ja jumalaisen kaunis kolmikymppinen nainen. Ihailen häntä. Etäältä katsoen – Maija asuu ja vaikuttaa Pariisissa ja milloin missäkin päin maailmaa - on joskus vaikea muistaa, millainen hän oli ensimmäisenä opiskeluvuonnaan. Sitten taas kun vaihdan pari sanaa Maijan kanssa muistan taas: pelkästään hänen äänensä tekee minut iloiseksi, hän kritisoi näkemyksiäni lempeästi ja kertoilee elämästään kepeän huvittuneen murhemielisesti.

Joskus, kun kaipaisin lohdutusta, pelkkä ajatus siitä, että voisin soittaa tai kirjoittaa Maijalle, tekee oloni paremmaksi. Toisinaan ajattelen kauhulla, että olisinkin asettunut asumaan jonnekin muualle toisena opiskeluvuonna. Vaikka olisimme asuneet samassa talossakin Maijan kanssa, emme ehkä ikinä olisi osuneet kohdakkain, niin että olisimme ystävystyneet. Vai voiko luottaa siihen, että Suomen kokoisessa maassa samalla tavalla ajattelevat ihmiset kohtaavat toisensa ennemmin tai myöhemmin?

Suukkoja Maijalle Pariisiin! Muah muah muah!