K niin kuin kasvatus, U niin kuin uhma

Olen herättänyt henkiin jo kertaalleen haudatun ajatuksen siitä, että poikamme on ADHD-lapsi. Elämä lapsen kanssa pistää jälleen psyyken koetukselle. Kasvatustaidoilleni voin vain naureskella ivallisesti, kun poika heittelee minua palikoilla tai huitoo tripptrapissa seisten haarukalla ympäriinsä. Uhkailuille hän nauraa, ei kykene kohdistamaan katsetta yhteen pisteeseen, heiluttaa kaikkia jäseniään. Välillä katson häntä pitkään ja ajattelen: ”Tuo lapsi ei ole normaali.”

Toisaalta se voi olla myös yliväsymystä tai liian alhaisen verensokerin vaikutusta. Unille käymisestä käydään jälleen hurjaa vääntöä joka päivä, joka ilta. Lapsi ei myöskään juurikaan syö. Herkut, karkit, jäätelö, pulla ja kahvi uppoaisivat, ”oikeaa ruokaa” Eetu syö korkeintaan viisi lusikallista. Jos tuputtaa, hän yökkää.

En jaksaisi olla huolestunut. Elämässä on niin paljon muutakin vaivaa ja huolta, että kotonaan haluaisi olla kuin turvallisessa pesässä, rauhassa, hiljaa. Toisaalta elämä on hilpeän hauskaa - en jaksaisi tuhlata sitä kuljeskeluun otsa kurtussa. Nyt kun edessä on mitä ilmeisemmin taas vaikea kausi, ajaudun sellaiseen ajatteluun, että meidän elämämme on aina näin vaikeaa, meillä ei koskaan saa olla rauhassa. Tosiasiassa saimmekin jo nauttia idyllisestä äiti-lapsisuhteesta ehkä noin neljä kuukautta. Sehän on jo paljon.

Pakko kai tässä on jotain olla oppinutkin, olen varmasti saavuttamassa jonkun ylevämmän tason vanhempana, ihan pakko on. Jos ei olisi ollut sitä yksivuotiaan uhmakautta, tämä olisi yhtä helvettiä. Nyt kai vaan testataan ne entiset opit, ja onpa vielä opittava pussillinen uusiakin.

Onneksi on sentään perhe-elämän lisäksi muutakin elämässä. En kestäisi, jos perhe olisi ainoani ja kaikkeni. Töissä on kiireistä (niin kiireistä, ettei blogia ehdi kirjoittaa – mutta se onkin toisen jutun aihe) – mutta ihanaa! Olen niin Tärkeä, niin Tarpeellinen, niin Kokenut, niin Arvostettu. Kylven tärkeyden ja tarpeellisuuden paistatuksessa päivästä toiseen. Tiedän kaiken. En jaksa enää peitellä tietojani. Osaston mielestä olen infoarkkitehtienkeli, joka pelastaa heidät tuholta. Olen sopeutunut asemaani vallan mainiosti.

Politiikassa olen kohdannut vasta ensimmäiset tappiot, mutta tuolla ideologisella rintamalla – vaikka onkin tärkeä rintama – eivät tappiot tunnu kohdistuvan minuuteeni. Tai ehkä kohdistuvatkin, mutta koska kaikki muutkin tekevät politiikassa töitä persoonallaan ja saavat kokea samantapaisia tappioita, ei se tunnu niin kipeältä. Hullu suostuu tähän leikkiin, mutta kun sellaiseksi hulluksi on syntynyt, itsensä maalitauluksi asettamisesta tavallaan repii jotain nautintoakin.

Kotielämän taas kuuluisi olla erillistä taistelusta. Kotona ei pitäisi joutua olemaan koko ajan puolustuskannalla. Kotiin pitäisi päästä lepäämään. Meillä ei pääse. Pitäisi iloita tulevasta lomasta. En iloitse, koska töissä on helpompaa, letkeämpää. Miten sitä jaksaa kuukauden tätä kotisirkusta, kun toisinaan alan odottaa töihin pääsemistä jo lauantai-iltana?

Minua revitään moneen suuntaan, mutta en osaisi olla, jos ei revittäisi. ”Sun aivot ei koskaan saa levätä”, sanoi mies. Kaikesta muusta selviänkin, mutta kotini on Armageddon, maailmojen sodan eturintama. Perääntyisin, jos voisin.