sunnuntaina, kesäkuuta 12, 2005

Se niistä ihanteista

Meillä on eletty taas helvetillistä kasvatusviikonloppua. Poikamme ei tottele, tekee tahallisia tihutöitä ja lähinnä nauraa röhöttää säälittäville rangaistusyritelmillemme. Samaan aikaan saa lukea, että lapset käyttäytyvät huonosti ravintoloissa , vanhemmuus on hukassa ja vanhemmat yrittävät sysätä kasvatusvastuuta päiväkodeille ja kouluille.

Minä olen ottanut kasvatustehtävän erittäin vakavasti enkä missään tapauksessa ole sysäämässä vastuuta kenellekään. Päinvastoin haluan nimenomaan pitää sen perheen sisällä. Jonkunlainen kasvatuskumppanuus olisi kuitenkin helpottava. Jospa joku vain antaisi hyviä vinkkejä siitä, miten yliväsynyt, hysteerisesti naurava pojanpakana tainnutetaan unille. Tai miten estetään lapsen raivokohtaukset – siis ne sellaiset, joiden seurauksena tavaroita rikkoontuu, kodinkoneet menevät kuhmuille ja perheenjäsenet saavat mustelmia ja verinaarmuja.

Mistä siinä pienessä miehessä riittää sitä sisua? Mistä se on periytynyt, kun en minäkään, vaikka itsepäinen olenkin, ole ihan noin vahvatahtoinen? En ollut lapsena enkä ole nyt.

Koville ottaa ja masentaa. Viikonlopun aikana on otettu yhteen oikein kunnolla kertaalleen syömisestä, kertaalleen lelujen siivoamisesta ja kertaalleen nukkumaanmenosta. Näiden väleissä on ollut lukemattomia vähäisempiä taistoja hampaidenpesemisestä, kotiinlähdöistä, kaupassa käyttäytymisestä, veden kanssa läträämisestä, tuulettimen kanssa leikkimisestä, pukemisesta, pyörällä ajamisesta.

Vältämme rangaistuksina kaikkea fyysistä, nöyryyttävää tai alistavaa. Huutamistakin vältän, koska se näyttää olevan täysin tehoton keino. Pahinkaan karjaisu ei saa meidän poikaa edes hätkähtämään.

Aiemmin olisin sanonut, etten myöskään pelottele lasta, mutta täytyy tunnustaa, että uhkailu lipsahtaa joskus pelottelun puolelle. Jos riehuvaan lapseen ei saa minkäänlaista kontaktia, pieni pelote saa lapsen edes hetkeksi kuuntelemaan, mitä aikuisella on sanottavanaan. Hätätilanteissa siis pelottelukin on sallittua.

Tänä viikonloppuna otettiin käyttöön Supernanny-ohjelmasta tuttu lelujen takavarikointi. Kertaalleen poika jäi ilman jälkiruokaa – keino, jota en myöskään koskaan olisi kuvitellut käyttäväni. Vihaan rankaisemista yli kaiken. Haluaisin, että kaikki olisi soviteltavissa. Kolmevuotiaan kanssa ei näemmä ole.

6 Comments:

Blogger Hiipinä said...

Meillä kokeiltiin Supernannyn nurkkaa nuorimmaiselle, joka on alkanut läpsiä ja sylkeä, jos ei saa tehdä just niin kuin itse tahtoo.

Mä olen periaatteessa rangaistuksia vastaan ja selittämisen puolella. Ei vaan tunnut äidin selittämiset tehoavan tähän nuorimmaiseen. Lyöminen ja sylkeminen sen kun jatkuu.

13 kesäkuuta, 2005 13:32  
Blogger Kookos said...

Miten sä toteutat sitä nurkkaan laittamista? Mä olen puolestani pitänyt nurkkaan laittamista jotenkin nöyryyttävänä, enkä haluaisi, että minun lasta laitetaan päivähoidossakaan nurkkaan "häpeämään".

Sen sijaan jäähyille kyllä saattaa joutua. Siis omaan huoneeseen mietiskelemään pahoja tekojaan. Päivähoitotäti on kuulema joskus laittanut parvekkeellekin :-) Se kuulostaa jo vähän pelottavalta, varsinkin kun meidän poika saattaa kiukuspäissään hypätä kaiteen yli...

Sitä mä ihmettelen, että miten kukaan USKALTAA tehdä lisää lapsia?!? Tuo lapsen kanssa eläminen on ihan mahdottoman haasteellista hommaa! En luottaisi itselleni toista samanlaista. Toivon vain, että selviydyn tämän yhden kanssa kunnialla...

13 kesäkuuta, 2005 14:41  
Blogger Hiipinä said...

Mun mielestä toisen lyömistä ja sylkemistä saakin hävetä... koulussa ja päiväkodissa nurkka varmaan onkin nöyryyttämistä, mutta en jotenkin täällä kotona koe sitä niin.

Likka laitetaan olkkarin nurkkaan kahdeksi minuutiksi ja aikuinen on siinä vieressä. Katsotaan siis kellosta oikein aikaa. Tää on nyt vain kokeilu, ja jos ei tehoa saa olla.

Sylkemiseen on myös kokeiltu laittaa sitruunaa huulille. Keskimmäisen sylkemiseen tehosi aikoinaan se, että komennettiin kylppäriin sylkemään. Nuorimmainen ei tästä keinosta toennut.

Ei muuten sylje ja läpsi päiväkodissa, kotona vaan.

14 kesäkuuta, 2005 07:52  
Blogger kiltti ihminen said...

Omaan huoneen laittamisesta monet on sitä mieltä että se ei ole hyvä rankaisukeino, koska oman huoneen pitäisi olla hyvä ja turvallinen paikka. Mä laitan esikoisen joskus pikkusiskon häkkisänkyyn ;)

Jos pitäisi jotain järjestelmällistä rankaisusysteemiä kehitellä niin ehkä joko Hiipinän tavalla nurkka tai sitten eteinen.

15 kesäkuuta, 2005 14:32  
Blogger Kookos said...

Kiltti: Joo mä olen tietoinen tuostakin ajatuksesta. Mä olen mieltänyt sen silleen, että jäähyhuone on mikä tahansa paikka erossa tapahtumien keskipisteestä - mikä meidän pojalle on aina se "paras paikka". Voisi se siis olla vaikka työhuone. Siellä se vasta tylsää olisikin :-)

Yleensä selitänkin pojalle, että "menet nyt jäähylle mietiskelemään, mitä teit tuhmasti" tms.

Mä odotan paljon siitä lelutakavarikkometodista :-) Ainakin se on todella pysäyttävä keino.

16 kesäkuuta, 2005 08:57  
Anonymous Anonyymi said...

Tere Kookoksen mami,

tää mun kuopus (ensi viikolla 2v!) esittää myös haisevia vastalauseita ja mielipiteitä milloin mistäkin. Mä näkisin jotenkin niin (kun esikoinen on ollut astetta herkempi ja reagoivampi) että lääkkeet lapsen mukaan: tälle kuopuksella pitää karjua, tälle pitää osoittaa napakammin että kuka käskee, ja sen mukaan minusta määräytyy sekin mikä lopulta on nöyryyttävää: se on nöyryyttävää, eikä palvele mitenkään lasta että vanhempi kerta toisensa jälkeen joutuisi perääntymään häviäjänä rajanvetotaistelusta. On myös nyöryyttävää gonahdella silloin kun siihen ei enää ole tarvetta. Mutta jonkun pitää olla pomo - eikä sekään aina auta...
Aina voi lapsen kanssa myöhemmin myös palata asiaan ja pyytää anteeksi huutamista jne. Meillä karjaisu toimii, kuten toimii se että herra vaan jätetään määkymään 5 minuutiksi jonnekin. Lässytys tyyliin "voi-voi, mikä sinulla nyt on" puree äärest harvoin...

mipi

18 kesäkuuta, 2005 00:06  

Lähetä kommentti

<< Home