sunnuntaina, kesäkuuta 19, 2005

Pieni suuri seikkailu

Mies rakennuksella – mitä tekevät äiti ja poika? Lähtevät pois kotoa kuluttamaan aikaansa muualle. Kaupungille hummaamaan, rakennukselle ukkoja viihdyttämään, puistoon lainailemaan toisten lasten leluja. Ajamaan väärällä bussilla ja myöhästymään toisesta.

Pyrin pojan kanssa aina kulkemaan bussilla – enkä pelkästään vihreästä tiukkapipoisuudestani johtuen vaan siksi, että se on pojan mielestä jännittävää ja minun mielestäni ylivoimaisen kätevä ja edullinen tapa liikkua. Ja jos totta puhutaan, minä, maalaistyttö, pidän myös siitä tunteesta, jonka julkinen liikenne minussa saa heräämään: vapaus, itsenäisyys, maailma avoinna joka suuntaan, vain keltaisten bussinkuvamerkkien täplittämä.

Tänään menimme siis väärään bussiin. Minusta se on hupaisaa, kun menee väärään välineeseen ja joutuu yllättävään pikku seikkailuun. Lisäjännitystä toi se, ettei meillä ollut rattaita mukana. Pian kolmevuotiaani osaa järjestää kaikenlaista yllättävää, ja pahimman tilanteen analyysi tuottaa tulokseksi minut kantamassa kirkuvaa, raapivaa ja tavaroita heittelevää pienokaista ja tavaroitamme keskellä ei mitään.

Jäimme bussista arpomallani pysäkillä kaupunginosassa, jossa olen käynyt ehkä kolme kertaa. Noilla kolmella kerralla jo huomasin, että tämä kaupunginosa on osattu rakentaa juuri niin kierosti, että minun suuntavaistoni menee ihan höpöksi.

Pahin tilanne ei materialisoitunut. Poika käveli keskimääräisen kauniisti (tämä siis suhteessa siihen ääripäähän, jonka juuri kuvasin). Tappiona oli vain yksi vesilätäkköön heitetty lakki. Ei paha. Toisaalta poikani poimi minulle myös voikukkia matkan varrelta.

Kävelimme ja kävelimme ja kävelimme. Pääsimme perille, emme suorinta reittiä, mutta pääsimme kuitenkin. Välillä vähän satoi, lopuksi taas paistoi. Takaisinpäin piffasimme kyydin.

2 Comments:

Blogger Hiipinä said...

Tuommoisia seikkailuja voi tehdä vain yhden lapsen kanssa. Kolmen kanssa ei uskalla ottaa riskejä. Eipä silti, että mikään spontaani ihminen muutenkaan olisin.

Kokemus on osoittanut, että kun kolmen kanssa liikkuu, kauhuskenaario toteutuu vähintään yhden osalta.

20 kesäkuuta, 2005 09:33  
Blogger Kookos said...

Voin kuvitella :-) Enkä varmasti minäkään harrastaisi tällaista kolmen kanssa.

Aionkin juuri siksi ottaa kaiken ilon irti yhden lapsen kanssa elämisestä. Meidän elämä on nykyään mahdottoman mukavaa. Olen oppinut aika kivasti elämään vilkkaan ja herkästi tulistuvan poikani kanssa.

Eilen sain jopa kehuvan kommentin mieheltäni, että hän kadehtii sitä yhteyttä, joka minulla ja pojalla on.

Elämme parasta aikaa!

21 kesäkuuta, 2005 15:21  

Lähetä kommentti

<< Home