Elefantti olohuoneessa
Poikani pelkää elefantteja. Voisi ehkä kuvitella, ettei pelko kovin paljon elämää invalidisoi, koska täällä Suomessa norsuja näkee melko harvoin. Tämä on kuitenkin harhaluulo: meillä on elefantti makuuhuoneessa ja lisäksi niitä juoksentelee eteisen ja olohuoneen tienoilla. Kaikki eivät vain niitä näe.
Eetun mielestä on itsestäänselvää, että makuuhuoneessa on elevantti (jota toisinaan myös emamatiksi kutsutaan). Hän suuttuu, jos yrittää väittää, ettei siellä mitään elefanttia ole. Nukkumaan mennessä elefantti joskus häiritsee Eetua niin, ettei rauhottumisesta meinaa tulla mitään, mutta olemme selvinneet tilanteista sanomalla, että antaa elefantin olla siellä, “eiköhän sekin kohta käy nukkumaan”. Nukkuvat elefantit ovat huomattavasti vaarattomampia kuin hereillä olevat.
Toissapäivänä elefantit kävivät todella uhkaaviksi. Eetu odotteli kaikessa rauhassa traktorinsa kanssa, että kaikki eläimet menisivät ohi ja hänen vuoronsa tulisi lähteä ajamaan. Elefantteja kuitenkin tuli aina vain lisää niin että Eetua lopulta alkoi kauhistuttaa: “Nyt niitä elevantteja tuolta tulee! Minua pelottaa!”
Loppuillan Eetu viihtyikin äidin helmoissa tai ei ainakaan metriä kauempana. Elefanttikauhu istuu tiukassa.
posted by Kookos @ 8:20 ap.
3 Comments:
Meillä ei ole kukaan vielä toistaiseksi pelännyt mielikuvitushahmoja (oikeita hyttysiä sen sijaan ihan riesaksi asti). Muistan, että joku antoi joskus sellaisen vinkin, että äidin/isän pitää mennä ajamaan elevantit sun muut möröt pois. Että lapsi jotenkin hakisi varmuutta siitä, että vanhemmat suojelevat. Jos lapsi haluaa, hänet voi ottaa mukaan karkottamaan mörköjä.
Kiitos vinkistä. Mulla onkin ollut nyt uutena aiheena mielessä, että mitenköhän sitä järkevästi pitäisi mielikuvituksen aiheuttamiin pelkoihin suhtautua. Makuuhuone-elefanttiin ei auttanut muu kuin mennä mukaan, mutta toissapäivänä poika oli sen verran peloissaan, että pidin parhaana sanoa, että mitään elefantteja ei ole.
Toisaalta olen kuullut juttuja, joissa lapsi pitää aikuisia ihan hölmöinä, jos he muka näkevät saman, mitä lapsi. Että lapsi jotenkin kuitenkin tiedostaa sen, että tämä on minun mielikuvitusjuttuni.
Jos joku muistaa lukeneensa tästä aiheesta, vinkatkoon mulle! Myös lisää kokemuksia mielikuvitusolentoihin suhtautumisesta luen täällä mielelläni!
Eräästä Merete Mazzarellan kirjasta muistinvarainen anekdootti äidistä & pienestä tyttärestä: Tyttärellä oli mielikuvitusystävä, joka oli joka paikassa mukana. Äiti ja tytär istuivat apteekissa jonottamassa, ja mielikuvitusystävä istui tyhjällä tuolilla tytön vieressä. Yhtäkkiä vanhempi rouvashenkilö tuli ja istahti tuohon tyhjään tuoliin. Tyttö hätääntyi aivan hirveästi, alkoi itkeä, vaati äitiä tekemään asialle jotain, ei rauhoittunut millään... Äidin ei auttanut muu kuin sanoa rauhallisesti tädille: anteeksi, mutta istuitte tyttäreni mielikuvitusystävän päälle.
Lähetä kommentti
<< Home