maanantaina, kesäkuuta 26, 2006

Periaatteessa näin

Kiltti kirjoitti jo jokin aikaa sitten hulvattoman kutkuttavan listan kasvatusohjeista, joita hän aikoinaan oli ehdottomasti aikonut noudattaa, mutta joista osa on lentänyt arjen pyörityksessä ikkunasta ulos, kuin nelivuotiaalta spiderman-lippis konsanaan. Kutkutti sen vertaisen, että jäin itsekin keräilemään samanlaisia enemmän tai vähemmän tiedostetusti.

En saanut oikein kunnon listaa kokoon, mutta tässä muutamia periaatteita, joista itse olen joutunut joustamaan:

Lapset puetaan siististi, yhteensopiviin vaatteisiin ja he ovat muutenkin pestyjä ja suittuja.
Pidän edelleen kiinni siitä illusiosta, että lapseni on hyvin hoidetun oloinen (onhan hän, onhan?), mutta tosiasiassa olen useammin kuin kerran esiintynyt julkisuudessa pikkumonsterin kanssa, jolla on naamassa rään, jäätelön ja hiekan seosta, lahkeet liian lyhyet, paita täysin yhteensopimaton housujen kanssa ja päässä jokin kammottava hattureuhka. Toivon ja rukoilen, ettei tuttuja tulisi vastaan. (Toisaalta kun tulee, olen kuitenkin vain lapsestaan ylpeä äiti: "Poika söi äsken vähän jätskiä.")

Ruoka syödään pöydässä.
Tästäkin pidän epätoivoisesti kiinni, mutta joustan hätätilanteissa. Keksi kädessä meillä ei kuljeksita (no, ehkä kerran tai kaksi on kuljeksittu), eikä sohvalla syödä Yhtään Mitään, mutta olen valmis rauhoittamaan villieläimen eväillä, vaikka äitini on opettanut, että hyviin tapoihin ei kuulu kuljesjella pihalla leipä kädessä. Esimerkiksi joskus meillä käy niin ohraisesti, että nukutaan pommiin, eikä ehditä päiväkodin aamiaiselle, mutta ei myöskään ole aikaa kinastella kotona aamiaisesta, koska on jouduttava töihin. Silloin annan pojalle näkkärin käteen ja nostan turvaistuimeen. (Eihän se sitä syö, mutta yritetty on.)

Lapsen kanssa leikitään keskittyneesti joka päivä vähintään 15 minuuttia.
Ns. laatuaika ei nykyoppien mukaan ole enää laatuaikaa, mutta itse yritän silti pitää kiinni periaatteesta, että annan lapselleni muutakin kuin arkiläsnäoloa. Haluan antaa sataprosenttista läsnäoloa, aikaa, jolloin keskityn vain lapseni kanssa olemiseen, kuuntelen vain häntä, elän vain hänen ehdoillaan. 15 minuuttia ei kuulosta paljolta, mutta niin vain on, että joinain päivinä minulla on tarjota vain: "oota kohta" ja "mä teen tän loppuun" ja "äiti ei nyt ehdi". Lohduttaudun sillä, että näinä päivinä pojan isällä on antaa sitä sataprosenttista aikaa. Ehkä se riittää?

1 Comments:

Anonymous junakohtaus said...

Se riittää.

16 lokakuuta, 2006 17:54  

Lähetä kommentti

<< Home