tiistaina, joulukuuta 07, 2004

Duracell-pupu etätöissä

Jos tekee etätöitä, saa enemmän aikaiseksi, aikaa ei kulu suotta matkustamiseen ja työn ja yksityiselämän yhdistäminen on helpompaa. Eikö niin?

Hah!

Aamulla heräsin klo 6.30 eli puoli tuntia normaalia myöhemmin. Mies se minut sai uskomaan, että vähemmässäkin ajassa selviydyn: "Eihän sun tartte laittautua, kun olet teet etätöitä. Heität vaan pojan hoitoon ja olet hyvissä ajoin takaisin kotona." Miksi, MIKSI minun pitikään uskoa tuota ihmistä, jolla ei selvästikään ole elämän realiteeteista ymmärrystä?!? Totta toinen puoli, aamulla ei välttämättä tarvitse laittautua, mutta linnunpersemäinen ulkomuoto kostautuu kyllä myöhemmin päivällä. Puhelinpalaveriin piti ehtiä puolta tuntia normaalia aikaisemmin. Terävällä logiikalla varustetun naisihmisen olisi pitänyt ymmärtää päätellä, että aamutoimissa säästetty puolituntinen hurahtaa siihen, kun aamu alkaa aikaisemmin!

Ja luntahan tietysti riitti mukavasti niin pihalla kuin moottoritielläkin. Arvostan sitä, että ajetaan varovasti - minäkin ajoin. Olin oikein järkevä. Järkevyyttä olisi saattanut osoittaa myös puhelimen mukaan ottaminen. Matkan varrelta olisin voinut soittaa palaverikumppaneille, että myöhästyn. Kun on jo myöhässä, ei haittaa, vaikka myöhästyisi vähän lisää siksi, että on pysähtynyt tiedottamaan. Epätietoisena odottelu on paljon kurjempaa. Poika hoitotädille ja samaa reittiä takaisin. Tässä vaiheessa etätyölogiikkani onnahtaa pahasti: pojan hoitopaikalta olisi työpaikalle lyhyempi matka kuin kotiin.

Päivä alkaa huonosti, jos joutuu ensimmäisenä selittelemään. Minun onneni olivat näppärät kumppanit, jotka olivat jo järjestäneet itselleen konferenssilinjan sekä viidessätoista minuutissa päässeet niin sanotusti asian ytimeen. Jos minä olisin ollut paikalla, ei varmaan olisi oltu niin pitkällä. Haloo, minä kutsuin sen palaverin, niiden olisi pitänyt valittaa ja soitella minun perääni!

Niin tai näin - ensimmäinen palaveri oli menestys. Toisen aikana kirjoitin näppis sauhuten sähköpostia, sammutin tulipaloja siellä ja täällä ja samaan aikaan onnistuin pysymään myös palaverin agendalla. Kun kollegalta katkesi yhteys, sovittiin kymmenen minuutin tauosta ja riensin Duracell-pupuna tyhjentämään astianpesukoneen, petaamaan sängyt ja kirjoittamaan ostoslistan.

Kolmas palaveri peruuntui. Luulin sen alkavan vasta myöhemmin ja "myöhästyin" puoli tuntia, minkä jälkeen koollekutsuja armahti ja laittoi viestin, ettei kenenkään tarvitse vaivautua. Vastasin muutamalla myötätuntoisella sanalla. Kylmä totuus on kuitenkin, että tässä vaiheessa joulukuuta ei palavereita kannata kevyin perustein järjestellä.

Peruuntuneen palaverin ajalta minulla ei ole tarkkoja muistikuvia. Kirjoitin blogikommentteja ja sähköposteja, availin ja suljin hermostuneesti Excel-taulukoita, luin kirjoittamani varhaiskasvatuksen esseen, tekstiviestitin miehelle, täytin tuntiraportin, söin kaksi pientä leipää ja vähän eilistä jälkiruokaa, vein loppuun puolihuolimattomasti muutaman haja-action-pointin.

Viimeisen palaverin alussa minua vapisutti ja palaverikumppanit tuntuivat puhuvan liian hitaasti. Varmoja merkkejä iltapäivän hyperaktiivisuustilasta, jonka joskus laukaisee töiden lopettaminen, mutta joka saattaa myös jatkua pitkälle iltaan.

Palaveri päättyi ajoissa. Seuraavat kaksi tuntia olivat taas suvereenia Duracell-suoritusta. Meikkasin, pakkasin ostoslistan ja kauppakassin, kaivoin auton lumesta, juoksin takaisin sisälle hakemaan unohtamani kirjan, kaasuttelin moottoritielle, kävin kaupassa, hain pojan, veimme kirjan kirjastoon ja sitten - "Minne me mennää?" "Kotiin."

Ilta sujui samassa reippaassa hengessä. Emme ehtineet pojan kanssa syödä päivällistä, koska meille oli tulossa vieraita. Paiskasin uuniin puolivalmiit karjanlanpiirakat ja tein niille munavoin. Sittenpä ovikello soikin ja kylään tuli ripotellen yhteensä neljä äitiä ja viisi lasta. Villiä melskettä helinää helskettä riitti puoli yhdeksään asti. Oma poikani riehui joukon kinginä, tanssi, kiljui, neuvoi ja opasti muita ikionnellisena kiitollisesta yleisöstä. (Mistä sillä riittää sitä energiaa? Mitä ne sille hoitopaikassa syöttää?) Itku tuli vasta kun hissin ovi meni nenän edestä kiinni. Äitiinsä on poika tullut: itku tulee kun bileet päättyvät.

Pieni mies söi nätisti puuronsa, pesi hampaansa ja nukahti umpiväsyneenä kahdella maitopullollisella tainnutettuna. Minä hoidin vielä sosiaalisia suhteita soittamalla äidilleni ja arrangeeraamalla joulunviettoa. Siivosin keittiön pöydät ja korjasin lelut paikoilleen.

Astianpesukoneen jätin sitten täyttämättä kuitenkin.

1 Comments:

Blogger Feministi said...

Mikä voisi olla palaverin suomenkielinen, eliaslönnrotmainen vastine? Onko kyseessä jokin välineurheilulaji, jossa palaveri on se väline jonka avulla urheilijat koettavat pitää itsensä kondiksessa? Vai onko se vain peitenimi sille, että viestinnässä ele- ja kehonkieli on tärkeää. On siksi tavattava. Mutta hienosti selvisit palaverijumpastasi! Ja tuli hikikin. Paremmassa palaverikunnossa siis taas huomenna!?

08 joulukuuta, 2004 11:47  

Lähetä kommentti

<< Home