Pukemisraivoa ja pihapappoja

Tänään on ihan merkillinen päivä. Pojan kanssa on sujunut muuten ihan mukavasti, mutta kauppaan lähteminen oli niin hankalaa, että minuun iski sellainen vanha tuttu epätodellinen olo. Katson taisteluamme kuin sivusta, keinot loppuvat.

Tänään pysyin rauhallisena. Ymmärrykseni tilanteesta eteni kuin hidastetussa filmissä, tajusin ekaa kertaa, etten oikein voi toimia pojan raivotesssa muuten kuin siten miten toiminkin: pysyn napakkana, mutta rauhallisena. Pidän kiinni ja jatkan pukemista, mutta en satuta. Poika kiihtyy ja kiihtyy, heiluu lopulta sellaisessa raivossa, että kolauttaa ikäänkuin itse itsensä tainnoksiin. Ei siis oikeasti tainnoksiin, mutta esimerksiksi tänään löi leukansa minun olkapäähäni. Tästä sitten ratkesi itkemään ja loppujen lopuksi rauhottui. Kunhan vaan pääsee siihen itkukliimaksiin, ollaan jo voiton puolella.

Itkukliimaksia ei voi välttää, se tulee toiminpa miten hyvänsä. Jos pidän tämän mielessä, pysyn itse rauhallisena, enkä vaivu epätoivoon.

Matkalla kauppaan matkarattaat menivät rikki. Siis ne menivät oikeasti rikki, kaputt, sönder. Muovinen osa vasemman etupyörän yläpuolella naksahti poikki. Mitään ei ole tehtävissä.

Palasimme takaisin. Toisetkaan rattaat, ne saksalaiset ökyrattaat, eivät ole primakunnossa, ilmakumipyörä vuotaa. Pumppasin kumin täyteen, mutta tiesin, että se on lituska ennen kuin olemme kaupasta takaisin.

Ehkä kaikkein eniten otti päähän pihapapat. Pihallamme päivystää tyhjäntoimittajasetiä, sellaisia duunarieläkeläisiä, jotka välttelevät kaikenlaista älyllistä ja fyysistä ponnistelua puuhastelemalla pihassa yhdentekeviä asioita. Mitähän ilkeää sanottavaa keksisin niistä. En keksi mitään tarpeeksi ilkeää. Ärsyttävää.

Kaiken kaikkiaan säilytin hermoni hyvin, olin pinnallisen kohtelias sedille, nousin niiden yläpuolelle. Pojalle olin aidosti lempeä ja ymmärtävä. Pikkuinen on kipeänä, minun on ihan turha niskoitella hänelle, kun raahaan hänet kauppaan. Sinnikkäänä sissinä otin vastaan raivonpuuskaan, rattaiden rikkoutumisen, virnuilevat sedät ja hoidin samalla perheen jääkaapin täyteen ruokaa.

Kun tämänpäiväinen joulukorttitoimitus tuli, epätodellinen fiilis palasi. Yhdessä korteista ei ollut mitään tekstiä, ei edes lähettäjän nimeä. Kaiken lisäksi postileima on lipsahtanut juuri kuoren yläreunaan niin, ettei lähetyspaikkakuntaakaan saa selville. Koska kortti on itse tehty ja koska kuoren käsiala tuntuu tutulta, veikkaan, että kortti on Tampereen serkultani.

Eräs toinen kortti taas on tullut aivan oikealla osoitteella oikeaan paikkaan, mutta nimi ei täsmää. Minua harmittaa kortin lähettäjien puolesta kamalasti; eivät ehkä ensi vuonna saa korttia, koska kortin oikeat vastaanottajat luulevat, ettei heitäkään muistettu tänä jouluna. Täytynee yrittää palauttaa kortti postiin, jospa uusi osoite löytyisi.

***

Uuden virtuaalipalaverijärjestelmämme chat-toiminto on osoittautunut näin poissaolevalle pirulliseksi välineeksi. Kollegat näkevät, että olen connected, vaikka en olekaan töissä. Minua voi siis lähestyä puolihuolimattomasti chatillä. Vaikea kysymys on vaikea kysymys välineestä riippumatta. Ei minun tarvitsisi vastata, koska olen virallisesti pois "täältä". Vastasin kumminkin ja nyt minulla on luuseriolo: jos kerran on aikaa kirjoittaa blogia, olisi aikaa tehdä töitäkin. No, katsotaan illemmalla...