Katse on yhteistoimintaa

Jännää, että lukemassani väitöskirjassa, jonka pohjana on tutkimus lasten yhteistoiminnasta, käsitetään myös toisen toiminnan seuraaminen, ajelehtiminen ja muu ei-toiminta yhteistoimintana. En ole koskaan tullut ajatelleeksi näin kirjaimellisesti, että suuntaamalla katseen toisen ihmisen tekemisiin, olen katseen kohteen kanssa yhdessä toimimassa, vaikkakin eri roolissa.

Toki katse on tärkeä. Hyvin usein ollaan tietoisia siitä, että joku toinen katselee. Toisen katseen alla eläminen ja toimiminen voi olla epämiellyttävä tunne. (Juuri) kukaan ei halua joutua tirkistelyn kohteeksi. Nainen miehen katseen kohteena etc. etc. – ihan peruskamaa jos vaikka minkä tieteenalan tutkimuksessa.

On uusi ajatus, että se, että minua seuraillaan, on kannustettavaa. Minun ja minua seuraavan henkilön suhteesta voi syntyä jotain uutta, tuottavaa, luovaa, opettavaista.

Lapsen kehityksessä tällainen seurailu on kai oleellista. [Väitöskirja ei ole (vielä) tätä sanonut, mutta ajatus on mielenkiintoinen. Kunpa päätelmissä elaboroitaisiin tätä vähän.] Lapsi oppii ja saa ideoita omaan toimintaansa seuraamalla mitä muut tekevät. Tämä ajatus tuo mielestäni mukavasti esille sen, miten tärkeää on sallia lapsen elo ja olo yhteisön osana ja tukea erilaisia yhteistoiminnan mahdollisuuksia, ei siis pelkästään lasten välisissä leikkitilanteissa, vaan lapsen ja kenen tahansa välillä milloin vain.

Hupaisaa on väitöstutkimuksessa myös, että pienten lasten yleisin tapa aloittaa yhteistoiminta (arkikielessä ehkä voisi sanoa leikki) on kiinnittää huomio toisella lapsella olevaan esineeseen tai suorastaan anastaa se. Tässäkin katse on avainasemassa. Vasta kun lapsi näkee, mitä toinen lapsi lelulla tekee, se tajuaa: tuo olisi kätevä minullakin, minäkin haluaisin tehdä noin. Ja naps, lelu tänne!