Sata tuntia puhetta, leikkiä, aloitteita ja vastauksia

Luen varhaiskasvatuksen referaattiani varten Eeva-Liisa Kronqvistin väitöskirjaa Mitä lapsiryhmässä tapahtuu? Pienten lasten yhteistoiminta, sen rakentuminen ja kehittyminen spontaaneissa leikkitilanteissa.

Ahmin printattua nivaskaani kuin dekkaria, se pitää minut otteessaan sivulta sivulle. Aluksi olin huiman innostunut teoriataustasta ja katsauksesta aikaisempaan tutkimukseen. Minulla ei ollut oikein aavistustakaan, millaisia teoreettisia rakennelmia maailmassa on, siis sellaisia, joista olisi jotain iloa, kun pienten lasten puuhastelua tarkastellaan. Minä kun en ole yhteiskuntatieteilijä. Tämä on minulle aivan uusi aluevaltaus.

Löytyihän niitä teorioita. Oli sosiokulttuurisia teorioita – juuri nyt en muista niistä mitään. Sitten oli dynaamisten systeemien teoria, joka muistuttaa hyvin etäisesti jotain sellaista, mikä saattaisi olla relevanttia tästä minun fakki-idioottisesta sisällönhallintanäkökulmastanikin.

Kun teoriat jo alkoivat haukotuttaa, kääntelin sivuja malttamattomana: milloinkohan päästäisiin vihdoin metodeihin. Itse asiassa vakoilin jo vähän ennakkoon ja tiesin, että tutkijalla oli kohteenaan lapsiryhmä 1-6-vuotiaita, joita tarkkailtiin lasiseinän takaa. Lapsiryhmässä oli mikrofoni, joka kukin lapsista vuorollaan kantoi pienessä selkärepussa ja heitä myös videoitiin.

Tässä vaiheessa jännitin jo tosissaan tutkijan puolesta. Mitenköhän hyvin hän onnistuu jäsentämään keräämänsä aineiston. Ei kai hän vaan sorru poimimaan satunnaisia fragmentoituneita palasia lasten toiminnasta ilman, että lukija tietää, miksi juuri näitä analysoitiin eikä jotain muuta. Aineistoa on satoja tunteja, siis satoja tunteja lasten puhetta, leikkiä, riitoja, aloitteita, vastauksia, eleitä ja katseita.

Mutta ei, tutkija selviytyy ihailtavasti. (Vaativille lukijoilleni tiedoksi: tämä ei ole sarkasmia, ihailen häntä oikein todella.) Hän on rakentanut kriteeristön, jonka perusteella analysoitava aines valitaan. Kriteerit ovat väitöskirjan liitteissä, joten kuka tahansa voi seurata, onko tutkija pysynyt ruodussa. Olen ylpeä hänestä. Aion kehua häntä referaatissa – jos en ihan avoimesti, niin rivien välissä, tiedättehän sillä tavalla akateemisen pintasilauksen säilyttäen.

Metodi siis vakuutti minut ainakin ensi lukemalla. Entäs tulokset? En ole päässyt niihin vielä, olen vasta noin sivulla 70 ja aineiston analysointi on juuri päässyt mukavaan alkuun. Tämä on epätyydyttävä vaihe, juonen kehittelyä työläimmillään. Inhimillisesti (toisin sanoen ilman tieteellisyyden jossain määrin keinotekoista kerrosta) kiinnostavat yksityiskohdat vyötetään analysointivaiheessa luokitusten, pisteytysten ja prosentuaalisten osuuksien ankaraan panssariin, köytetään lasten hauskat dialogit lukujonoiksi.

Luottamukseni Eeva-Liisaan on kuitenkin vankka! Vielä hän paketoi analyysinsa kauniiksi tuloksiksi. Sitten pääsen itse kirjoitustyöhön käsiksi. Harmi, ettei tällä kertaa vaadita omaa näkemystä, pelkkää referointia vain.