perjantaina, tammikuuta 07, 2005

Kronqvist revisited

Eeva-Liisa Kronqvist ei ihan lunastanut lupauksia. Väitöskirjan diskussio-osuus oli suoraan sanottuna pettymys. Havaitsin, että kaikki mielenkiintoinen oli sanottu kappaleessa kahdeksan, jossa tulokset käsiteltiin. Päätin siis lukea tuloskappaleen (noin 30 sivua) uudelleen.

Havaitsin, että olin kaiken lisäksi ymmärtänyt joitain asioita väärin innostuksissani. Jos tarkkoja ollaan, Kronqvist ei sano, että ei-leikki ja vaeltelu olisivat yhteistoimintaa, ne ovat yhteistoiminnan aloittamisen konteksteja. Sen sijaan seurailun ja viipyilevät katseet hän laskee aloitteiksi (kuuluvat ryhmään elealoitteet). Minulle jäi loppujen lopuksi epäselväksi, milloin seurailu ja katseet ovat aloitteita ja milloin taas mitä tahansa kontekstuaalista toimintaa, josta yhteistoiminta voi alkaa tai jäädä alkamatta.

Kaikkein yleisin vastaus aloitteeseen oli ignorointi. Krongvistin tulosten valossa herää kysymys, miten lapset ylipäätään koskaan päätyvät leikkimään yhdessä.

Jos Eetua katsoo, niin hän on ainakin niin sinnikäs, ettei hyväksy torjuntaa vastaukseksi. Eetu esittää leikkiinkutsun uudelleen, jos ei ensimmäinen kerta johda halutunlaiseen yhteistoimintaan. Ja sitten vielä uudelleen. Ja uudelleen. Tarvittaessa hän heittää vaikka palikalla päähän, jos ei viesti muuten mene perille.

Olen ollut viime päivinä kotona jälleen rentoutuneempi ja kyennyt järkevästi osallistumaan myös pojan leikkeihin. Niinpä minua on myös pyydetty leikkimään useammin. Huolestuttavaa ja masentavaa on silloin, kun olen Eetulle kuin ilmaa. “Ei tuo kuitenkaan leiki”, hän tuntuu ajattelevan joskus ja suuntaa suoraan isänsä luokse.

Perusperiaatteeni onkin, että aikuiset eivät leiki, mutta toki joustan siitä joka päivä. Haluan silti, että poikani mielestä äiti leikkikaverina on superbonus, ei vakio. Tosin olen huono leikkimään, joten imartelen kyllä itseäni, jos pidän itseäni superbonuksena. Hahhah. Olen aina second best, iskä on paras.

Välillä leikkiminen lipsahtaa sellaiseksi, että äiti leikkii, piirtää, tekee palapelia, hassuttelee ja poika katsoo, kommentoi ja kertoo, mitä seuraavaksi tehdään ("piillä lokka-auto"). Eilen tarkkailin pariin otteeseen Eetun leikkiinkutsuja ja yritin saada hänet leikkimään yksin, mutta kuitenkin niin, että olin läsnä ja kerroin hänelle, että äiti katsoo. Se onnistuikin pari kertaa. Läsnäolo ja yhdessä tekemisen tunne ovat tärkeintä.

On harmi, ettei tarkoitus ole tällä kertaa kirjoittaa esseetyylistä referaattia, jossa voisi tuoda omia näkemyksiään esiin. Minulla olisi paljon sanottavaa Kronqvistin väitöksestä. Lisäksi voisin sulostuttaa esseetäni esimerkeillä omasta jälkeläisestä. Olen tehnyt sellaista kerran eräässä lingvistiikan esseessä, hyvin tuloksin (= 1. oma tunne, 2. hyvä arvosana).

3 Comments:

Blogger Eowyn said...

Minulla ei ole (vielä?) omia lapsia, joten sikäli olen tietysti huono kommentoimaan kenenkään kasvatusmetodeja, mutta silti on pakko sanoa, etten ymmärrä näkemystäsi leikistä. Tuntui oudolta lukea, että äidin pitäisi olla poikasi leikkikaverina superbonus eikä vakio, ja että perusperiaatteena on etteivät aikuiset leiki. Ei kai sen, että äiti leikkii oman lapsensa kanssa, pitäisi olla mikään harvinainen ylellisyys?

Kaikki tuntemani pienten lasten äidit leikkivät lastensa kanssa sen, minkä kotitöiltä jne. ehtivät, ja minusta niin kuuluu ollakin...? Taaperoikäinen ei voi edes vielä soittaa kylään omia kavereitaan leikkiseuraksi.

07 tammikuuta, 2005 13:39  
Anonymous Anonyymi said...

Kommentti tähänkin: leikkiminen on aikuiselle tylsää, siis päivästä ja tunnista toiseen - ainut käytännössä toimiva systeemi on että lapsi alkaa viritellä (kattiloiden ja muiden kodin tavaroiden kanssa) leikkiä siinä kotihommien sivussa. Ja leikki äitin kanssa on bonusta - se on lapsesta ihanaa - ja tietysti lasta pitää huomioida muuten koko ajan osana arkea: kiitellä siitä kuinka hän ojentaa kattilan jota et tarvitse, kantelee pyykkikoneesta vaatteita kuivaustelineelle ja mitä milloinkin.
Mutta ei aikuinen oikeasti voi _tunnista/päivästä/viikosta/kuukaudesta/vuodesta_ toiseen leikkiä päivät pääksytyksin, normaalin aikusein pää ei kestä sitä.

mipi

08 tammikuuta, 2005 01:30  
Blogger Kookos said...

Tähän pätee varmaan se vanha klisee, että "kohtuus kaikessa". Olen tätä leikkiasiaa paljon tuumiskellut ja tullut tosiaankin siihen tulokseen, että lähtökohtaisesti lapset leikkivät, aikuiset eivät. Aikuisen täytyy saada järjissään pysyäkseen tehdä myös "aikuisten asioita" (niin kuin Mipi tuossa jo kirjoittikin). Ei se silti sulje pois leikillisyyttä ja vuorovaikutusta lapsen ja aikuisen välillä. Eikä sitäkään, että lapsi aina välillä saa aikuisen sataprosenttisen huomion.

"Pelkäksi" leikkikaveriksi ei aikuisen minusta pitäisi ryhtyä. Itse en siihen ainakaan suostu, vaan uskon vakaasti, että on mahdollista löytää sellainen tasapaino, että sekä lapsi että vanhemmat elävät kehitystasonsa mukaisesti mielekästä elämää. Pyykit pitää pestä, ruokaa laittaa ja vessat siivota, vaikka lapsi haluaisi vaan leikkiä, leikkiä, leikkiä...

10 tammikuuta, 2005 09:17  

Lähetä kommentti

<< Home