Talon rakentaminen on arvovalinta

Kävimme miehen kanssa viikonloppuna sohvan syövereissä arvokeskustelua.

Elämme mielestäni aika mukavasti, olemme eläneet jo useamman vuoden. Asumme juuri nyt tilavasti vuokralla, meillä on noin 90 neliötä kahdelle aikuiselle ja yhdelle lapselle. Myimme puoli vuotta sitten mukavalla voitolla keskustakolmiomme ja nyt istumme rahojen päällä odottamassa, että saisimme syytää ne pohjattomaan taloprojektikaivoon.

Mukavasti eläminen tarkoittaa sitä, että en juuri koskaan tiedä paljonko tililläni on rahaa ja voin silti luottaa siihen, että siellä yleensä on. Ruokakaupassa en katso hintoja. Ostamme luomua, jos siltä tuntuu. Ruokaostoksista yleensä kolmasosa on ns. herkkuja, joita ilmankin pärjäisi (chili-pähkinöitä, juustoja, ilmakuivattua kinkkua, olutta, siideriä, karkkia, pullaa tms.)

Ostan itselleni ja pojalla vaatteita ja muuta mukavaa, kun tuntuu, että jotain tarvitsemme. Olen ilmeisesti melko harkitsevainen, mutta saan halutessani rahaa palamaan määrättömästi. Kun joskus harvoin oikein innostun tuhlaamaan, ostan kalliista kaupasta useamman vaatteen kerralla tai ranskalaista ja japanilaista kosmetiikkaa, käyn syömässä jossain ökyhkössä paikassa, ajan taksilla ja tarjoan ystäville drinksuja baarissa.

Emme kumpikaan harrasta mitään ylettömän kallista. Elämän ilot ovat lähinnä hemmottelua ruualla, juomalla ja palveluilla. Kosmetologilla ja kampaajalla minä tosin ravaan alvariinsa. Miehellä on jääkiekkokausilippu.

Maksamme siis vuokraa, elämme mukavasti ja laitamme säästöön kuukaudessa vuokran verran.

Takaisin siihen arvokeskusteluun. Usein naiset ja miehet sanovat, ettei ole varaa sellaiseen, että toinen jäisi töistä pois kotiin hoitamaan lapsia. Meilläkään ei ole varaa – jos haluamme pitää suunnitelmistamme kiinni.

Jos emme rakentaisi taloa, vaan asuisimme (kohtuullisen mukavasti) Huitsinkuikan lähiön vuokra-asunnossa, mutta pitäisimme nykyisen melko miellyttävän elintason, meillä jäisi kaiken järjen mukaan edelleen säästöön se “vuokranvertainen”. Samaan yhtälöön päädyttäisiin, jos ostaisimme samasta tai samantapaisesta lähiöstä perheasunnon.

Mitäpä vuokranvertaisella saisi? Toinen tai molemmat meistä aikuisista voisi siirtyä tekemään töitä lyhennetyllä työajalla. Koska kummallakin tämä onnistuisi ja lisäksi meillä kummallakaan ei ole käytännöllisesti katsoen ollenkaan muodollista työaikaa, voisimme ottaa pojan pois päivähoidosta. Säästyisi 200 euroa, joka nykyään menee päivähoitomaksuun kuukaudessa.

Itse olen aina ollut sitä mieltä, ettemme tarvitsisi myöskään autoa. Auton leasing-sopimuksen päättäminen toisi taas muutaman sata euroa lisää selvää rahaa kuukaudessa yhteiseen pottiin. Alamme lähestyä jo nettosummia, jolla toisen meistä kannattaisi jäädä kokonaan kotiin.

Kun vieläpä poikamme on kotihoidontuki-iässä eli valtio ja kunta toistaiseksi tukisivat kotona olemista muutamalla sadalla eurolla kuukaudessa, ei toisen todellakaan tarvitsisi ainakaan leivän syrjässä kiinni pysymisen vuoksi käydä töissä.

Huomionarvoista on, että tällä laskutavalla olisimme siis edelleen lähestulkoon samalla elintaso-oksalla. Taloa, jota varten säästämme, ei ole vielä olemassa. Joutuisimme luopumaan vain haaveesta ja autosta. (Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että pitkällä tähtäimellä joutuisimme luopumaan myös matkustelusta ja muusta laajemman skaalan ylellisyydestä, koska talosäästämisen nimissä tällaiset aktiviteetit ovat tällä hetkellä minimissä, ja nämä laskelmat perustuvat nimenomaan nykyiseen tilanteeseen.)

Lienee sanomattakin selvää, että tämä oli puhdasta spekulaatiota. Teimme kumpikin kuin yhdestä suusta raa’an havainnon: emme aio muuttaa mitään. Vaatii tietyistä illusioista luopumista, että rohkenee myöntää asian ääneen: työssäkäyminen ja talonrakentaminen ovat nimenomaan arvovalintoja.