Pohjamutaviikonloppu

Kynnin taas viikonlopun vanhemmuuden ja oman eksistenssini pohjamutia. Perjantai-illan pesin sängyssä friikkiäitinä, mikään ei koskettanut, ei itkettänyt, ei naurattanut. Mies ja poika eivät tuntuneet kaipaavan. Päinvastoin. Pysyköön vihamielinen äitiameeba poissa jaloista. Kun poika meni nukkumaan, vääntäydyin ylös vilauttamaan hapanta naamaani, mutta palasin pian nukkumaan ahdistustani pois.

Unessa vaari sekaantui joka asiaan, isä reuhasi. Pistin isän ojennukseen. Kummatkin ovat oikeasti kuolleita jo, mutta en muistanut sitä unessa.

Myös lauantai sujui samoissa sävyissä. En huutanut enkä itkenyt, mutta en saanut perheenjäseniin muunkaanlaista kosketusta.

Sunnuntai valkeni aurinkoisemmissa tunnelmissa. Illalla olimme kyläilemässä. Kun seurasin vieraan perheen toimia, aloin taas hämärästi muistaa, miksi pidän omastani ja millaisiin periaatteisiin yhdessäolomme pohjautuu. Oma kaunis lapseni, niin rakas, höpsö hikipäässä heiluva villi-ihminen. Oma sympaattinen mieheni, niin rakas, lempeä ja vankka kuin kallio.

Jaksan ihmetellä ulkopuolisuuden tunnetta, joka on toisinaan niin vastaansanomaton, etten näe yhtään syytä jatkaa elämää. Mihin minua tarvitaan? Kuka minua kaipaisi, jos minua ei olisi? Ehkä hetken verran muistelisivat, mutta jatkaisivat sitten olkiaan kohauttaen käytännöllistä elämäänsä, tekisivät palapelejä, laittaisivat wokkia, soittaisivat puheluita. Joskus muistaisivat, oli se Kookos aika hankala, aina valittamassa.