Kotihoidokit esikoulussa

Pyörin toissapäivänä erään päiväkodinjohtajan kanssa samoissa aktiviteeteissa. Käytän häntä aina häpeilemättä hyväkseni tentatakseni hänen näkemyksiään lapsiperhepoliittisista kysymyksenasetteluista. Arvostan hänen mielipidettään kahdestakin syystä: Ensinnäkin hän tuntee “kentän”, on tavannut valtavat määrät lapsia ja vanhempia vuosien varrella ja johtaa erään kasvavan alueen päiväkotia. Toisekseen hän on erittäin skarppi ja napakka nainen. Minä suorastaan juovun napakoista naisista!

Tällä kertaa tenttasin aiheesta, joka on minua askarruttanut ja jota blogissakin kerran sivusin: Onko esikouluvaiheessa nähtävissä eroa sellaista lasten välillä, jotka ovat aina olleet kotihoidossa ja sellaisten lasten, jotka ovat olleet päivähoidossa (pidempään tai lyhempään)?

Lastentarhanopettajatuttuni sanoi, että eron huomaa äärimmäisen selvästi. Kotihoidossa olleet lapset eivät selviydy esikoulussa yhtä menestyksekkäästi kuin jo aiemmin päivähoidossa olleet. He eivät välttämättä osaa toimia ryhmässä, he eivät kykene pitämään huolta itsestään ja omista tavaroistaan. Toisinaan esille tulee jopa kehitysvammoja tai –viivästymiä, jotka olisi havaittu aiemmin, jos ammattilainen olisi havainnoinut lasta ryhmässä. Vanhemmat eivät aina näe tai halua nähdä poikkeamia omissa lapsissaan. Neuvolan parikymmenminuuttisen aikana ei mitenkään voida havaita kaikkia yksityiskohtia. Jos vasta esikouluiässä havaitaan lapsen poikkeamat, tulee kiire löytää lapselle oikeanlainen koulupaikka.

Keskustelimme myös siitä, että taannoin julkistettu ruotsalaistulos päiväkodissa hoidettujen lasten paremmista tulevaisuudenodotteista on käännetty joissain yhteyksissä päälaelleen: Kiistetään tulos sanomalla, etteivät käytetyt mittarit ole olleet oikeita, aivan kuin siinä olisi jotain pahaa, että lapset menestyvät koulussa tai heillä on paljon ystävyyssuhteita. Sanotaan, etteivät nämä ole ainoita onnen edellytyksiä, ja unohdetaan samalla, että nekin voivat olla onnen edellytyksiä. Itse en suoranaisesti vastaan pistäisi, jos lapseni olisi hyvä koulussa ja vieläpä sosiaalisesti taitava.

En sinällään usko, että normaali lapsi, puhumattakaan poikkeuksellisen etevästä lapsesta, jäisi huomattavasti jälkeen muista koulussa ja sosiaalisessa kehityksessä siitä syystä, ettei hän ole päässyt varhaislapsuudessa ammattimaisen varhaiskasvatuksen piiriin. Ja kuten sanottu, koulumenestys tai mikään menestys ei ole onnen tae eikä itseisarvo.

Kirjoitin tämän siksi, että asia on mielenkiintoinen ja halusin ammattilaisen näkökulman. Aion kysyä samaa asiaa joskus luokanopettajatuttaviltakin.

Tässä yhteydessä pitänee muuten korjata eräs kommenttiraidalla esiintynyt väite. Kommentoija sanoi, etteivät opettajat tiedät lasten taustoja tai että olisi suorastaan kiellettyä antaa opettajille tietoa lapsen aikaisemmista vaiheista ennen koulua. Tämä ei pidä paikkaansa. Tosiasiassa kunnissa pyritään nykyään moniammatilliseen yhteistyöhön, joka tarkoittaa esimerkiksi sitä, että esikouluvaiheessa lastentarhanopettajat ja opettajat keskustelevat seuraavana vuonna koulunsa aloittavista lapsista. Tarkoituksena on nimenomaan siirtää tietoa, niin että opettajat olisivat mahdollisimman hyvin valmistuneita ottamaan vastaan juuri ne “omat” lapsensa. Puhutaan oppilasaineksesta yleisellä tasolla, mutta myös – vanhempien niin salliessa – yksittäisten lasten ominaispiirteistä ja taustoista.

Moniammatillisen yhteistyön haasteena näen itse sen, miten uudesta tavasta toimia saadaan irti hyvät puolet, mutta toisaalta suojataan yksityisyyttä. Ihmisten tulee saada itse päättää, mitä tietoa heistä siirtyy ja kenelle. Juuri tässä kontekstissa (päivähoidon ja koulun välinen yhteistyö) en näe mitään vaaroja, vaan nimenomaan toivon, että päivähoito ja koulu nähtäisiin jatkumona ja pyrittäisiin tekemään “nivelvaiheet” lapsille helpoiksi.