Vähän vielä orkestroidaan, harmonisoidaan ja tehostetaan

Ennen strategian tekeminen oli hauskaa. Istuttiin koko pieni, mutta tehokas tiimi päivä yhdessä neukkarissa ja kirjattiin ylös lennokkaimmat ajatukset, sorvattiin soljuvia mutta täsmällisiä lauseita englanniksi, muokattiin nätiksi PowerPointissa. Kun sessio oli ohi, olimme kaikki saaneet sanella rivin tai pari, kollegoiden kanssa vähän naureskeltiin sellaisille sanoille kuin orchestrate tai streamline, mutta oltiin yhtä kaikki herttaisen yksimielisiä: Hieno siitä tuli!

Millaista on nyt? Strategia-workshoppiin joudutaan ja siellä tiristetään ihmisestä viimeisetkin mehut. Manageriporras ei vaivaudu edes paikalle, vaan odottaa saavansa valmista, jonka voi hyväksyä tai hylätä. On sellainen tunne, että strategiarääpäisy on epäjohdonmukainen ja hajanainen. Nämä ominaisuudet voisi antaa vielä anteeksi - pahinta on näkemyksen puute. Miten meistä tuli näitä näköalattomia? Mihin mielikuvituksemme on kadonnut?

Strategiapaperi on tärkeä väline. Sillä perustellaan erilaisia kehitysvaatimuksia, koska strategiassa mainituilla asioilla on erityinen asema ja aseman mukainen kohtelu. Jos minun tärkeäksi näkemäni tulevaisuuden hahmotelma on päässyt tiukan seulan läpi kalvolle, voin hyvällä syyllä paistatella kappaleen matkaa itsetyytyväisyyden auringossa.

Minä en kuulu niihin ihmisiin, jotka suhtautuvat strategioihin sarkastisesti. Pitkän tähtäimen mahdottomiltakin tuntuvat tavoitteet motivoivat minua, erityisesti jos olen itse ollut määrittelemässä tavoitteita tai jos joku muu on määritellyt vision, johon voin täydestä sydämestäni sitoutua.

Epätyydyttävä luontiprosessi ja lattea tulos laskevat mielialaa. Mikään ei ole kuin ennen vanhoina hyvinä aikoina.