Minä kasvatan
Luen parhaillaan Maarit Alasuutarin kirjaa Kuka lasta kasvattaa?. En ole vielä päässyt kakkoskappaletta pidemmälle, mutta paljon ajatuksia on jo herännyt. Alasuutarin mielenkiinto kohdistuu vanhemmuuteen suhteessa "yhteiskunnallisiin kasvattajiin". Hänen väitöskirjansa käsittelee sitä, miten äidit ja isät hahmottavat kasvatusvastuunsa ja millaisena kokevat päiväkodin ja koulun kasvattajat. Kirjan nimi jo pukeekin tutkimusasetelman sanoiksi: Kasvattavatko lasta ensisijaisesti isä ja äiti vai ammattikasvattajat?
Tutkimusongelma on itse asiassa erittäin arkinen ja sellaisena herättää ainakin minussa monenlaisia tunteita sekä muistoja esimerkkitapauksista. Oikein puistattaa, kun muistelen päivähoitotaipaleemme ensi aikoja. Sinänsä kaikki meni oikein hyvin, mutta perhepäivähoidossa oli parikin ongelmaa, joihin en tänäkään päivänä tiedä ratkaisua.
Perhepäivähoitajan työpaikka on myös hänen kotinsa. Toisen ihmisen kotiin on vaikea tunkeutua, erityisesti jos isäntäväki ei toivota tervetulleeksi. Eetun hoitajalla oli tapana ottaa lapsi vastaan suoraan ovella, täysissä pukeissa. Hyvästely tapahtui oven suussa. En koko perhepäivähoitoaikana astunut kynnyksen yli montaakaan kertaa.
Sinänsä tapa toimi meillä ihan hyvin, mutta koimme ongelmalliseksi sen, että lapsemme oli ikäänkuin hoitajan omaisuutta päivän ajan. Emme juurikaan nähneet hoitajan kotia, emme koskaan päässeet seuraamaan arkirutiineja. Mitä noiden seinien sisällä päivän aikana tapahtui, jäi meille arvoitukseksi.
Heti kun Eetu siirtyi päiväkotiin, teimme toiminnallamme itsellemme ja päiväkodin henkilöstölle selväksi (eikä sitä erityisemmin tarvinnut edes korostaa, koska asia oli päiväkotiympäristössä itsestäänselvä), että Eetu on meidän lapsemme ja me osallistumme lapsemme elämään olipa lapsemme minkä tahansa yhteiskunnallisen instituution helmoissa kulloinkin. Me menemme kaikkialle, minne lapsemme menee ja tapaamme lastamme vapaasti mihin kellonaikaan hyvänsä. Meille ei voi asettaa porttikieltoa lapsemme elämään kello 8-16.
Toisin kuin Alasuutarin haastateltaville, minulle ja miehelleni on selvää, että me olemme kaikissa tilanteissa lapsemme ensisijaisia kasvattajia, parhaita asiantuntijoita lasta koskevissa kysymyksissä ja tunnetasolla tärkeimmät aikuiset, joiden puoleen lapsen täytyy saada kääntyä aina kun siltä tuntuu. Päiväkodissa en ole suostunut jäämään kynnykselle, en edes eteiseen, vaan menen niin pitkälle kuin lapsenikin ja viivyn niin kauan kuin mielestäni lapsen vuoksi pitää.
Arviointikykyämme on kunnioitettu. Luulen, että päiväkodin henkilöstöllekin on helpompaa, jos vanhemmat osoittavat käytöksellään ottavansa lapsestaan vastuun aina kun ovat läsnä. Kaikkein miellyttävimpiä hetkiä ovat ne, kun hoitajat tukevat luontevasti minun tai mieheni toimintaa ja vastaavat lapsen tarpeisiin, heti kun me olemme lähdössä. Se on todellista kasvatuskumppanuutta.
posted by Kookos @ 10:10 ip.
4 Comments:
Kyllä meillä pph:lla pääsee sisälle ja seuraamaan päivän kulkua ihan kuin päiväkodissakin. Ja niin teinkin 2 viikkoa hoidon aluksi, en toki täysiä päiviä koko aikaa. Yläkerrassa en käynyt, mutta sinne lapsetkaan eivät saa mennä...
Mekin kävimme kyllä tutustumassa, mutta muistaakseni vain yhtenä päivänä. Pph antoi niin selkeästi ymmärtää, että "kyllä me toimeen tullaan" ja oli erittäin vaivautuneen oloinen, kun olin hänen kodissaan.
En pitänyt hänen asenteestaan tuolloin ja kärsimme siis koko ajan, jolloin poika oli hänellä hoidossa. Kynnys nostaa asiasta meteli oli korkea siitä yksinkertaisesta syystä, että Eetu viihtyi tuon pph:n luona todella hyvin, oikeastaan kiintyi häneen, meni sinne mielellään, nukkui, söi, kakki ja pissi normaalisti. Annoimme siis olla.
Olimme kyllä huojentuneita, kun poika kolmevuotiaana siirtyi päiväkotiin. Laittaisin kyllä edelleenkin pienen lapsen pph:lle (tai haluaisin hoitajan kotiin), mutta en suostuisi enää tuollaiseen toimintaan, olisipa elo muuten miten auvoisaa hyvänsä.
Jestas sentään, miksi ihmeessä et mennyt peremmälle pph:lle jos asia noin vaivaa sinua?
Miltä olisi tuntunut, jos hoitaja olisi odotellut lasta olohuoneen sohvalla? tai ei olisi odotellut, olisi vain kylppärissä täyttänyt pyykkikonetta, tyyliin tulkaa tänne vain, en nyt ehdi kummemmin vastaanottaa?
Minä olen pitänyt hyvänä, että hoitaja on vastassa ovensuussa. Tuntuu, että hän on odottanut lasta ja tullut vastaan.
Poikasi oli selvästi hyvässä hoidossa, koska oli itse hoitoonsa noin tyytyväinen. Voisiko se olla tärkein asia hoidossa, eikä se että näkeekö äiti minkälaiset kaakelit siellä on?
Ja camoon, niinkuin hoitaja haluaisi lasta omia. Hoitaa päivän ja on tyytyväinen kun lapsi haetaan kotiin ja vapaa alkaa.
Niinpä. Sitähän juuri sanoin, ettei tuntunut järkevältä nostaa meteliä, koska mitään muuta ongelmaa ei ollut, pelkästään vaivautuneisuutemme siitä, ettei pph ymmärtänyt, että hänen kotinsa on julkinen paikka. Pph:ksi ryhtyminen tarkoittaa omasta yksityisyydestä tinkimistä.
Tottakakai hoitajien pitää vastaanottaa jokainen lapsi ja huomioida myös vanhemmat. Se on osa hyvää hoitoa ja vuorovaikutusta. Meidän näkökulmasta oli ongelmallista lapsen katoaminen "mustaan aukkoon" päiväksi. Ei meitä kiinnostanut asunto ja sen sisustus, vaan lapsemme arki hoitajan ja muiden lasten kanssa.
Olen opiskellut sen verran varhaiskasvatusta, että tiedän, että tämän meidän pph:n toiminta oli tältä osin puutteellista ihan peruslaatutekijöiden valossa. Ei tämä siis pelkästään meidän perheen tunteilua ole. Mutta ollutta ja mennyttä.
Palasin asiaan, koska lukemani kirja muistutti taas näistä kokemuksista.
Lähetä kommentti
<< Home