lauantaina, syyskuuta 29, 2007

Lapsilukulogiikkaa

Tiedättekö sen sanonnan, että “kaksi lasta menee siinä missä yksikin”? Aikoinaan – ei edes niin kovin kauan aikaa sitten – luulin, että lauseella tarkoitetaan oikein todella, että kahden lapsen hoitamisessa on niin paljon synergiaetuja, että kun sen yhden on saanut, menee toinen ihan kepeästi ensimmäisen vanavedessä.

Uskoin väitteeseen, mutta en sentään sen perusteella alkanut tehdä lisää lapsia. Onneksi, koska sitten aloin ajatella asiaa järjellä. Miten on mahdollista, että kaksi lasta olisi yhtä helppo hoitaa kuin yksi?

Väite on täysin järjetön. Oletetaanpa, että meillä olisi nyt 5-vuotias ja vauva. Viisivuotias saattaisi kyllä hetkittäin suostua viihdyttämään vauvaa, ja voisin ehkä käydä suihkussa ja WC:ssä niin, ettei tarvitsisi huolehtia vauvan hyvinvoinnista, koska viisivuotias osaisi tulla kertomaan, jos jotain on todella pielessä. (Jos ihan totta puhutaan, niin en edes tarvitsisi viisivuotiasta briiffaamaan minua statuksesta suihkussa käynnin aikana, koska pikkukakkosen kanssa tietäisin ihan kertomattakin, etteivät vauvat siitä rikki mene, jos sattuvat vaikka kymmenminuuttisen huutamaankin.) Viisivuotias saattaisi myös itse viihtyä paremmin, kun hänellä olisi seuranaan vauva eikä hänen tarvitsisi olla yksin. Siis sama ilmiö kuin minulla ja ystävättärilläni: emme pelkää olla öisin ”yksin” kotona miehen ollessa poissa, koska meillä on lapset ”turvanamme”.

Mitä pienempi ikäero, sen paremmin ja pidempään sisarukset viihtyisivät keskenään ja äiti saisi istuskella teekupposen ääressä ja lukea Pirkkaa tai tehdä muuta yhtä ihanaa.

”Viihtyminen” on kuitenkin vain pieni osa elämää. Jos minulla olisi kaksi lasta, olisin ollut kaksi kertaa raskaana (viisivuotias ei olisi ollut raskaana puolestani), olisin synnyttänyt kaksi lasta (viisivuotias ei olisi synnyttänyt puolestani), olisin imettänyt, yöheräillyt, kantanut, heijannut, leperrellyt, pessyt kakkapyllyä, kantanut kaupasta vaippoja, käynyt vauvauinnissa, muussannut perunaa, kaivanut legoja suusta, ollut poissa töistä.

Mitä viisivuotias olisi tehnyt? Korkeintaan heiluttanut helistintä puolestani. Kaiken kukkuraksi minusta on epäoikeudenmukaisuuden huippu sysätä lapsenhoito sisaruksille! Eihän viisivuotiaani edes saa osallistua päätöksentekoon lisälapsista. Mikä oikeus kenelläkään on hankkia lapsia sillä verukkeella, että joku toinen, vieläpä alaikäinen, pitää niistä huolta?

Toistan: väite on täysin järjetön. Kaksi lasta on yhteensä työ ja vaiva kahdesta lapsesta. Laskutoimitus on todella näin yksinkertainen. Etenkin kun oma moraalini ei antaisi myöten työllistää esikoistani lapsenpiikana. Työ ja vaiva per lapsi ei maagisesti vähene, kun lapset lisääntyvät. En ymmärrä, miksi aikuiset ihmiset toistelevat tällaisiä älyttömyyksiä.

Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että tulkitsen lauseen nykyään niin, että sillä tarkoitetaan oikeasti sitä, että ihmisen elämä muuttuu peruuttamattomasti siinä vaiheessa kun saa ensimmäisen lapsen. Lapsiperhe-elämän ei ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen katsota muuttuvan olennaisesti, vaikka lapsiluku yhdestä lisääntyisi.

Varmaan ei muutukaan, jos ensimmäisen lapsen myötä heittää menemään haaveen aikuismaisesta, tyylikkään raukeasta elämästä ja heittäytyy täysillä tuulipukuineen kaikkineen maidonhuuruiseen, kakalta haisevaan hiekkalaatikkoelämään. Ne meistä, jotka pitävät kiinni oikeudestaan nukkua yönsä mukavasti, käydä töissä (ehkä jopa suunnitella uraansa pitkällä tähtäimellä), syödä perheen kanssa usein ulkona herättämättä suurempaa pahennusta, elää arkea suuremmin aikatauluista välittämättä, tietävät, että kaikki tämä on mahdollista yhden lapsen kanssa, ehkä jopa kahdenkin, mutta ei kolmen, neljän, viiden.

Nykyään kun minulle sanotaan, että kaksi lasta menee siinä missä yksikin, katson sanojaa hitaasti ja latelen synnyttämiset, yöheräilyt ja imetykset ja kysyn, missä niistä meidän Eetusta olisi apua. Yleensä viisastelija myöntää, ettei väite ehkä ihan "tuolleen konkreettisesti" pidä paikkaansa. Mikä meihin fiksuihin ihmisiin menee lapsista puhuttaessa?

3 Comments:

Anonymous Merten said...

Kokemuspohjaisesti totean: jep.

30 syyskuuta, 2007 09:41  
Blogger kiltti ihminen said...

Juu, peruuttamaton vahinko on tapahtunut jo ensimmäisen kohdalla, lisälapset menee samaan konkurssiin. ;) Mutta ei, ei ne seuraavat silti "siinä samassa" mene. Ihan yhtä paljon työtä ja vaivaa niistä on, tosin ensimmäisen jälkeen saattaa olla joissain asioissa rutinoituneempi/fiksumpi tai yksinkertaisesti laiskempi ja sikäli niiden seuraavien kanssa voi selvitä vähän vähemmällä.

Mutta mikäpä mä olen sanomaan, silloin kun esikoiseni täytti 5, mun ei tarvinnut moisia enää miettiä. :D Lapsia kun siis oli siinä vaiheessa jo kolme. ;)

30 syyskuuta, 2007 10:24  
Anonymous Anonyymi said...

Viihdytä vaan illat 5-vuotiastasi pitkän työpäivän jälkeen, kun meillä 3- ja 5v leikkivät keskenään ja minä menen vaahtokylpyyn tai teen vaikka kotitöitä kaikessa rauhassa! ;-)

Eli ei toki toinen lapsi synnytä, imetä eikä valvo öitä puolestasi, mutta kun nuo lapsoset ovat kasvaneet, on sisaruksen konkreettinen hyöty tullut selväksi myös meille vanhemmille: omaa aikaa meille!

Päivinä, jolloin toinen lapsi on poissa, tuntuu, että jäljelläolevaa pitää todellakin hoitaa, viihdyttää, vastata jokaiseen kysymyksiin, mutta kun sisarus on kehissä, vanhempia tarvitaan vain toisinaan erotuomariksi. Vanhempana iskeekin välillä oikein huono omatunto, miten olemme "hylänneet" lapset oman onnensa nojaan ja sitten kun menee katsomaan lastenhuoneen tilannetta, niin siellä ne leikkivät, eikä meitä kaivata. =) Miltei surullista! Omaa aikaa kummallekin lapselle tulee otettua siksi oikein erikseen, lähtemällä yhdessä jonnekin, pitämällä kiinni illanjuttutuokioista, kummankin sängyn vieressä ennen nukkumaanmenoa. Mutta kaikkiaan helppoa on kuin heinänteko, kun tähän ikään on päästy - alku aina vaikeaa. Ymmärrän täysin huolesi synnytyksestä ja kaikesta siitä alkuhässäkästä.

Lapsen kannalta uskon kuitenkin, että sisarus on paitsi ilo, myös tulevaisuuden etu: kenen kanssa voisi opetella neuvottelutaitoa paremmin kuin tasavertaisen kumppanin? Vanhempi on auktoriteettiasemassa, siksi lapsen ja vanhemman neuvottelu ei ole sama asia. Kaveri tai sisarus, sisarus on se, jonka kanssa kaikki keinot tulee testattua. Kasvattanee luonnetta.

Omia sisarussuhteita ajatellessa olisin mieluummin tyhmempi, köyhempi ja rumempi kuin ilman sisarta! Aikuisenakin tuntuu, että sisar on erityinen ihminen, paitsi tasavertainen kumppani, myös kaikki se yhteinen historia, yhteiset kokemukset ja aina lopulta veri on vettä sakeampaa. Sisar on minulle tosi tärkeä. Samoin kuin miehelleni veli.
Toki erilaisia sisarussuhteita voi olla, mutta silti olen onnellinen, että lapsillammekin on toisemme!

Vietämme mukavaa elämää ilman tuulipukua, kahden lapsen perheenä, työssäkäyden ja harrastuksista ja matkustelusta nauttien! Maailma ei ole mustavalkoinen, ymmärtäähän sen kookoskin!

08 lokakuuta, 2007 21:01  

Lähetä kommentti

<< Home