Vaikea metodi

Mikään ei ole kyllä suoraviivaista lasten kanssa, ei edes saduttaminen. Menetelmä sinällään on yksinkertainen:

1. Ota kynä ja paperia.
2. Sano lapselle: ”Kerro satu.”
3. Kirjaa lapsen satu muistiin.
4. Lue satu lapselle ja pyydä häntä korjaamaan virheet.

Ja voilá, niin sinulla on käsissäsi pala lapsen maailmaa, ikkuna, josta kurkistaa lapsen pääkoppaan ja nähdä siellä iloja, suruja, pelkoja, toiveita, monenlaisia merkityksiä.

Mutta yksinkertaisuus on vain näennäistä. Lapsi ei ehkä haluakaan satuilla. Hän kyllä kuuntelee toisten kertomat sadut. Ja hän tuntee sadun rakenteen ja tarinankerronnan tavat, mutta kieltäytyy.

Jossain lukemassani sadutusohjeessa käskettiin ryhtyä saduttamiseen, kun lapsi on virkeä ja hyväntuulinen ja kun hetki on rauhallinen. Korostetaan miellyttävää tunnelmaa ja sen sellaista myönteisyyttä, niin kuin aina kaikessa toiminnassa lasten kanssa, tiedättehän.

Mitenkä meillä?

Äiti: Kertoisit nyt mulle sadun.
Eetu: Eikä!
Äiti: Kerro vaan. Ei sen tartte olla pitkä. Mistä sä kertoisit? Mikä olis kiva aihe?
Eetu: (kiukuttelevaan sävyyn) Eee-ee-ei.
Iskä: (huutaa sohvalta) Kerrot nyt äitille sadun, kun äitin tarttee saada se essee kirjotettua. No, miten ne sadut alkaa? Olipa kerran? Mikä?

Eetu pinnistää:

Pieni tyttö, jonka kanssa oli isä.
Ja lähellä asui karhu.

Tulihan se sieltä.