sunnuntaina, maaliskuuta 25, 2007

Synnytysmuistelo yli neljän vuoden takaa

Löysin arkistojeni kätköstä aikoinaan vauvanodotuspalstalle kirjoittamani synnytyskertomuksen. Olen kirjoittanut alkuun: ”Olen yrittänyt kertoa kaiken liikoja kaunistelematta”, mutta se on vain hämäystä, kaunisteltu on. Jos ei olisi kaunistellut, olisi palstalla tullut lynkatyksi hyvin nopeasti.

Kaikki alkaa keskiviikkona, kun olin jo hyvin epätoivoinen ja vakuuttunut siitä, ettei lapsi tule suosiolla ulos: ”[K]eskiviikkona 11.9. kävin neuvolalääkärin ja yhden kandin sisätutkimuksessa, jonka tarkoitus oli vähän niin kuin pistää synnytys vauhtiin." Näin tapahtuikin, mutta h i t a a s t i. Yksi turha reissu laitokselle ja vasta seuraavana päivänä alkoi todella tapahtua:

"Iltapäivällä kahden aikoihin supistukset alkoivat selvästi uutena reippaana ryppäänä. Päätin, että en lähde minnekään ennen kuin täyttyy ehto 'kotona ei enää kestänyt'. Klo 20.30 olimme taas laitoksella." Muistan kuinka kotona arvioin hetki hetkeltä, milloin on se tilanne, että "ei enää kestä". Mitä tapahtuu kun ei enää kestä? Eikös silloin jo kuole? Siltä torstailta jäi joka tapauksessa Teho-osasto näkemättä. Näin ohjelmasta vilauksen synnystysosaston aulan telkkarista, mutta en syystä tai toisesta kyennyt keskittymään.

"Siitä alkoikin sitten pitkä ja kivulias taival. Pääsimme saliin klo 21." (Tämä ei voi pitää paikkaansa, koska vannon, että näin vilauksen Tehistä aulassa.)

"Minut naulittiin melkein saman tien tippapullolla sänkyyn ja kyselyihini kohoasennossa synnyttämisestä ei oikein tullut mitään järjellistä vastausta. Tuntui, että kätilö(opiskelija) oli päättänyt, että täällä synnytetään vain makuuasennossa. Missään vaiheessa ei edes sängyn säätöjä voinut muutella, vaan makasin siis loppuun asti niillä sijoillani ja piuhoja tuli kaiken aikaa lisää, kyljen kääntäminenkin oli aina hankala manööveri, kun piti kanyylejä varoa." En vastustanut enkä vastusta piuhoja, mutta ajatus siitä, että synnyttäessä naiset ovat luonnon armoilla, katsovat jotain suurta ja mahtavaa silmästä silmään, on pötyä. Valkoiset kaakelit kiiltävät, koneet piirtävät käyrää ja piuhat lisääntyvät ympärillä, kun toimessa edetään.

Kertomuksessa kerron kivunlievityksestä. Toivoin, että ilokaasu olisi pistänyt pääni sekaisin, mutta ei se tehnyt sitä eikä myöskään lievittänyt kipua. Ehkä putkesta tuleekin vain ilmaa ja heikkouskoisemmat itsesuggestoivat itsensä uskomaan, että hengittävät jotain kipua lievittävää? Kookosta ei petkuteta millään pseudokaasuilla.

"Epiduraalienkeli" sitten pelasti minut varmalta tuholta: "23.30 paikkeilla olin jo aivan tuskissani eikä lääkäriä vieläkään kuulunut laittamaan epiduraalia. Viivästys johtui itse asiassa gynekologista, ei anestesilääkäristä. Gynekologilta kuulema tarvittiin ensin lupa, ja minuahan ei ollut yksikään lääkäri vielä käynyt katsomassa. Kätilöopiskelija kävi sitten hätäpäissään pyytämässä luvan anestesialääkärin haetuttamiseen ilman gynekologin tutkimusta, kun aloimme olla mieheni kanssa aika hädissämme. Vihdoin sitten alkoi tavaraa virrata huoneeseen, gynekologikin ehti paikalle, [pojalle] laitettiin anturi päähän (vihdoinkin luotettava sydänäänien seuranta, vyöhommeliini vatsan päällä näytti sitä sun tätä!) ja kalvot puhkaistiin. Epiduraalin sain vihdoin puolen yön aikaan. Ihana ihana epiduraalienkeli, joka helpotti oloani!!! Tämän kokemuksen perusteella sanoisin, että siskot hyvät, älkää edes kuviteltko synnyttävänne ilman epiduraalia."

Jälkeenpäin uskoin ja uskon edelleen, että olisin kuollut synnytykseen ilman nykyaikaista lääketiedettä:

"Puoli kahden jälkeen kohdunsuu on 9 cm auki ja 02.15 täysin auki. Kipu tuntui, vaikka epiduraalipumppu oli päällä koko ajan, annostusta eivät suostuneet enää lisäämään, vaikka vähän anelin. Vähän ennen kolmea sain vielä oksitosiinitipan ranteeseen supistuksia vauhdittamaan, piuhoja oli siellä ja täällä, [pojan] pattipää tuntui kuulema jo. Ekat harjoitussupistukset tein kätilön olkaa vasten kylkiasennossa klo 03 jälkeen, vettä valui ulos lisää. Puoli neljältäkin ponnistuksen tarve oli vähäinen, epiduraalipumppu pistettiin kiinni ja oksitosiinit 'täysille'.

Neljältä ponnistukset alkoivat tosissaan, mutta edistystä ei meinannut tapahtua. [Vauvan] sydänäänet alkoivat laskea (täytyy tunnustaa, että itse en tässä vaiheessa tajunnut oikein mistään mitään, kirjoittelen mieheni muistiinpanojen ja myöhempien selvittelyjen perusteella) ja kätilöt hälyttivät lääkärin paikalle. Lapsivesi muuttui vihreäksi – [vauva]paralla oli ahdinko! Paikalle tuli vielä yksi kätilö ja lastenlääkäri odottamaan [pojan] syntymää. Tehtiin episiotomia (minkä lisäksi vielä repesinkin) ja työntöjä avustettiin imukupilla. Kätilö ja mieheni painoivat mahasta. Supistukset olivat napakoita, mutta lyhyitä. Olisi kuulema pitänyt ehtiä kolme kertaa supistuksen aikana ponnistaa, mutta en ehtinyt kuin kaksi.

Olin jo aivan epätoivoinen, että en ikinä saa päätä ponnistettua ulos ja olin myös kauhean peloissani, kun huoneessa oli niin paljon väkeä. Myös imukuppihomma oli aika kammottavaa, vaikka ilmeisesti kaikki sujui mallikkaasti. Kun pää tuli ulos, oli ihan hiljaista, kun lääkäri työnsi letkut [vauva]lle nieluun ja imi sitä puhtaaksi. Sen jälkeen [vauva] yritti karjaista, mutta eivät vieläkään antaneet, vaan vauva kiidätettiin saman tien kunnolla imettäväksi ja lämpökaappiin. Väri oli harmahtava. Ei siis mulla mitään mahdollisuutta saada vauvaa söpösti heti rinnalle, näin vain sen selän, kun se kyykötti siellä jalkopäässä kaikkien toimenpiteiden kohteena. Sydän meinasi särkyä."

Synnytyksen jälkeen en oikeastaan tuntenut mitään muuta kuin epäuskoa ja epätoivoa. Teeskentelin parhaani mukaan tuoretta onnellista äitiä, mutta en varmaan onnistunut huiputtamaan ketään. Kuinka kukaan voi olla onnellinen, kun "[e]pisiotomiahaava ulottuu emättimestä peräsuolen ohi oikealle"?

Kirjoitin tunnelmistani: "Imetystä yriteltiin, mutta se nyt ei kyllä onnistunut ollenkaan. […] Olin synnytyksen jälkeen aivan katkipoikki ja minusta tuntui käsittämättömältä, että nyt minun olisi iloisena pitänyt lähteä osastolle vauvaa hoitelemaan. Pyysin kätilöiden kirjoittaman synnytyskertomuksen nähtäväksi ja lopuksi pyysin siitä vielä kopiotkin. Siinä lukee: 'Väsynyt äiti. Haluaa miehen vuodeosastolle joksikin aikaa.' Ekat päivät (ehkä voisi sanoa ekat kaksi viikkoa) olin paniikissa, että miten meille noin vain voidaan antaa vauva hoidettavaksi, varsinkin, kun tuntui, että itse olisin kaivannut täyslaitoshoitoa useamman päivän. Olo oli kuin vanhalla, loppuun asti kuluneella, rikki revityllä työrukkasella..."

Jonkun verran olen yrittänyt pukea sanoiksi tuntemuksiani, mutta melko ponnettomasti, koska muistan kaiken edelleen yli neljän vuoden jälkeenkin paljon vahvemmin: "[... E]n voi allekirjoittaa sitä myyttiä, että 'kaikki kivut unohtuvat kun saa vauvan rinnalle'. Kyllä minulle synnytys oli traumaattinen kokemus ja koko seuraavan yön mieleen palautui takaumina välähdyksiä synnytyksestä. Kolmas päivä synnytyksen jälkeen oli 'hormonimyrsky', jolloin vain itkin ja itkin ja itkin. [… S]synnytys on myös fyysisesti iso kokemus (itsestäänselvyys, mutta tuntuu että henkistä puolta korostetaan vähän liikaakin). Kannattaa asennoitua siihen, että selviytyminen parista seuraavasta viikosta vauvan PLUS omien kipujen kanssa on Iso Ponnistus.”

Loppuun olen kirjoittanut jotain puppua siitä, miten vauva-arki alkaa jo sujua. Ja paskat se mitään alkanut sujua, sehän oli yhtä helvettiä pääsääntöisesti koko ensimmäisen vuoden ajan. Haluaisin ajatella, että toista kertaa en enää suostuisi äitimafian painostamana vähättelemään kokemuksiani, en yrittäisi hakea vertaistukea internetin tasapäistäviltä perikonservatiivisilta keskustelupalstoilta, vaan olisin oma itseni kera kyynisyyteni, epäilysteni ja suruni. En liioittelisi onnen kokemuksia. Rakastan lastani. Piste.

Kaikeksi onneksi ja toisaalta kauhukseni toista kertaa ei tule. Elämä yhdenkin lapsen kanssa on liian vaikeaa, liian rajoittavaa, liian tunteilla ladattua. Toistan itseäni, mutta: en halua odottaa, en halua synnyttää, en halua imettää, en halua valvoa öitäni, en halua kokea enää yhtään uhmaikää. Tämä kokemus – äitinä oleminen lapselle – tulee koetuksi yhden lapsen kanssa ja aion kokea sen pohjamutia ja taivaita myöten. Mutta rajansa kaikella, kerta riittää.

7 Comments:

Anonymous Maarit said...

Kiitos. Äitiyden pakkokultaaminen kaikkia naisia koskevaksi eristää asian toisin kokevat yksinäisyyteen ja huonommuudentunteeseen.

Vanhemmuus ei loppujenlopuksi olekaan suorittamista ja päämääriä vaan olemisen elämää kaikkinensa: mustaa, valkoista ja paljon harmaata.

25 maaliskuuta, 2007 09:26  
Anonymous Perhos-Heidi said...

"Haluaisin ajatella, että toista kertaa en enää suostuisi äitimafian painostamana vähättelemään kokemuksiani, en yrittäisi hakea vertaistukea internetin tasapäistäviltä perikonservatiivisilta keskustelupalstoilta, vaan olisin oma itseni kera kyynisyyteni, epäilysteni ja suruni."

Hurraa! Itsekin roikuin aikoinaan noilla vauvapalstoilla, nyt ei enää todellakaan kahden alle 4-vuotiaan kanssa ehdi. Pitäisi olla synnytyskertomuksiinkin samanlainen luokitus kuin pornoon: pehmoa possunpunaisesta pitäville, hardcore-kertomuksia Aikuisille Naisille, joihin ei lässytys enää uppoa.

25 maaliskuuta, 2007 10:34  
Anonymous Anonyymi said...

Voi Kookos, kehitä itsetunto! Äitimafia (=joukko tuntemattomia kirjoittajia nettipalstalla) esti sinua kirjoittamasta omista tunnoistasi ja nyt kirjoitat, että olet vihdoin vapaa kertomaan kokemuksistasi monen vuoden jälkeen! Kuulostat melkein pelokkaalta pikkutytöltä, jolle toisten mielipiteet ovat kaikki kaikessa ja joka tiukasti yrittää miellyttää ja mielistellä kaikkia!

27 maaliskuuta, 2007 11:17  
Anonymous Maarit said...

Niin se vaan on, Anonyymi, että toiset meistä ottaa helpommin paineita kuin toiset ja syyllistyy milloin mistäkin - usein turhasta. Yleensä emme erityisesti nauti itsetuntomme vähäisyydestä tai epäluotettavuudesta ja yritämme kehittää parempaa tilalle. Olisipa se vain niin helppoa...

04 huhtikuuta, 2007 10:36  
Anonymous Anonyymi said...

Voi joo.
Helvettisynnytyksen uhrina minäkään en enää ikinä suostu kuuntelemaan vähättelyä tai kaunistelua, on mahtavaa että se on toisille niin hieno kokemus (sitähän minäkin toivoin kilometrin mittaisine synnytystapatoiveineni) ja mahtavaa että toiset selviävät siitä fyysisesti vaurioitta tai lähes vaurioitta, mutta ihan turha tulla mulle enää viisastelemaan. Sama kuin pienen nokkakolarin survivor tulisi nokittamaan (heh) megakolarin uhria, joka ei koskaan toivu ennalleen. Ei onnistu, ei.

Lapsi on onneksi valtaisan upea tapaus ja uhmaan saakka ollaan selvitty hienosti. Minulle tämä yksikin natiainen riittäisi hyvin, ne mainitut pohjamudat ja taivaat olen saanut kokea ja äitiys on muuttanut minua peruuttamattomasti, sanoisinpa vielä että parempaan suuntaan. Päätös yksilapsisesta perheestä on silti aivan hirmuisen vaikeaa tehdä. Kroppa asettaa rajoituksia, ikä asettaa rajoituksia, mietintäaikaa ei ole vuosikausiksi. Minulle tämä riittäisi, mutta riittääkö lapselleni?

Onko teillä noussut esille kysymys tai toive sisaruksesta? Miten vastaat? Meillä sitä ei ole vielä esitetty, mutta aivan varmasti sekin vielä tulee.

Mietityttää.
-Nyymi

14 toukokuuta, 2007 22:18  
Anonymous Anonyymi said...

Puit ajatukseni kyllä sanoiksi. Ensimmäinen synnytys oli sotaa, helvetti, mitä vaan. Ensimmäinen vuosi vauvan kanssa oli hirveää, ihme että kaikki selvisimme siitä ihan oikeasti hengissä.
Kun sitten tulin sattumalta raskaaksi pelkäsin jälleen pahinta. Purisn synnytystä pelkopolilla ja omassa neuvolassa kerroin ahdingosta edikoisen vauva-aikana. Nyt meillä on 3 kk ikäinen vauva, ja tällä kertaa kaikki on sujunutkin hyvin, niin synnytys, kuin tämä alkukin. Kokemus on todella täysin ääripäästä verrattuna esikoiseen. Onneksi, muuten mut olisi kuolo korjannut.

25 toukokuuta, 2007 18:45  
Anonymous Anonyymi said...

Usko tai älä, monet kokevat synnytyksen oikeasti mahtavaksi kokemukseksi kipuineen kaikkineen. Ei se ole potaskan jauhamista kun niin sanovat.
Neljän lapsen äitinä on kyllä pakko sanoa, että ensimmäinen synnytys voi olla maraton ja aivan kamala (niin oli allekirjoittaneellakin) mutta seuraavat ovatkin tulleet kuin itsestään. Uudelleensynnyttäjä selviää usein helpommalla kuin esikoisen synnyttäjä.

04 heinäkuuta, 2007 10:36  

Lähetä kommentti

<< Home