Kahvia ja pullaa olohuoneessa

Seuraan ilolla, onnella ja kiihtymyksellä poikani kehittymistä. Tiedän vähän liikaa lapsen kehitysvaiheista, jotta voisin suhtautua asiaan pelkästään tunteella. Nykyään seuraamiseni ei ole enää huolen täyttämää, kuten pikkuvauva-aikoina. Silloin epäilin kaikkea: Oppiikohan se koskaan kääntymään mahalleen? Onkohan se ihan normaalia, että se laittaa nuo nyrkit suuhunsa?

Nyt leikki-ikäisen kehittymistä olen havainnoinut kuin paraskin havainnointitutkimusta tekevä varhaiskasvattaja. Kulmakarvat koholla teen päätelmiä: Jaahas, lapsen mielikuvitus on alkanut kehittyä, koska hän pelkää mielikuvitushahmoja. Ahaa, hänen leikeissään on alkeellisia roolileikin piirteitä. Iloitsen toki myös periäidilliseen tapaan näistä samoista etapeista, mutta saan tyydytystä myös siitä, että osaan sijoittaa lapseni johonkin kehityspsykologiseen viitekehykseen. Jokaista uutta taitoa tervehdin kuin vanhaa hyvää tuttavaa. Hämmästyn joka kerta, miten täsmällisesti todellisuus vastaa teoriaa.

Muistiin kirjattakoon siis seuraavat hauskat tapaukset:

Eräänä iltana Eetu keksi, että meillä on koira (hauva). Ei meillä ole, mutta mummolla on kolme ja eräässä maaseudun elämää käsittelevässä lastenkirjassa on Santtu-niminen koira. Meidänkin koiran nimi on Tanttu. Tantusta emme ole tuon illan jälkeen kuulleet, joten ihkaoikeaa mielikuvitusystävää siitä ei saatu.

Sen sijaan tuulimyllysetä on seuranamme varmaan yhtä kauan kuin kamala, rämä, joskus koriste-esineen virkaa toimittanut, puinen tuulimylly asustaa lelulaatikossa. Tuulimylly muistuttaa etäisesti Muumi-taloa, mutta koska sitä ei alunperin ole leluksi tarkoitettu, siitä ei saa ovia ja ikkunoita auki, jotta sisään pääsisi kurkistamaan. Eetua pelottaa, että sisällä saattaa kuitenkin olla joku. Tarjosin hänelle mahdollisuutta heittää tuulimylly roskiin. Hän ei suoralta kädeltä tarttunut tarjoukseen, mutta jäi harkitsemaan.

Joulun seutuvilla joimme myös paljon "kahvia" ja söimme "pullaa". Mummi osti Eetulle posliiniset astiat (minä nimenomaan muovisista olin vihjaavinani) ja sen jälkeen olohuoneessamme on tarjoilu pelannut. “Ikkä-äitii pahvilleee” kuuluu komento tuon tuosta. Näitä dialogeja meillä käydään tämän tästä:

Eetu: Otatto pahvia? Tuotton maitua.
Äiti: Onko pullaa?
Eetu: Hetkinen! Pittää akkee kaupatta!

Pullina olemme syöneet koristekiviä ja kolikoita. “Ei oikeetti, leikitti.”