Kodinomaisuuden myytti

Sanna Parrila osuu väitöskirjassaan Perhepäivähoito osana suomalaista päivähoitojärjestelmää: Näkökulmia perhepäivähoidon laatuun ja sen kehittämiseen (Oulun yliopisto, 2002) analyysillään perhepäivähoidon perusmyyteistä suoraan hermoon. Teksti on valaisevaa, vähän liiankin paljastavaa luettavaa. Omat asenteeni hyppivät väitöskirjan sivuilta silmille.

Yksi myytti on kodinomaisuuden myytti. Kodinomaisuus ilmenee kolmena ulottuvuutena: fyysisenä, emotionaalisena ja toiminnallisena. Fyysinen kodinomaisuus tarkoittaa kodinomaista ympäristöä, emotionaalisella kodinomaisuudella viitataan ilmapiiriin, toiminnallisella kotoisiin arkiaskareisiin. Nämä tuntuvatkin intuitiivisesti hyviltä käsitteiltä; juuri näiden vuoksi minäkin pidän perhepäivähoitoa parhaana hoitomuotona pienille lapsille.

Ironista kyllä juuri näihin dimensioihin liittyvät väitöskirjan mukaan suurimmat ristiriidat. Kodinomainen ympäristö nousi tutkimuksessa esiin negatiivisena asiana erityisesti hoitajien näkökulmasta. Hoitajat tarjoavat kyllä kotinsa hoitopaikaksi, mutta kokevat pienet vieraat kuitenkin jollain tasolla epämiellyttävänä, pelkäävät kotiensa kulumista ja rajoittavat siksi lasten leikkimistä. Toisaalta, mikäs sen kodinomaisempaa, kyllä meillä kotonakin rajoitetaan!

Kotitöiden parissa puuhaaminenkaan ei ole niin idyllistä kuin hoitajat ja päivähoidonohjaajat kuvittelevat. Lapset ovatkin – yllätys yllätys – haittoina, kun hoitaja yrittää askaroida. Toisaalta taas kotiaskareet eivät edes ole niin suloisan idyllisiä, vaan tosiasiassa ne vievät hoitajan kallisarvoista aikaa, jonka voisi investoida myös lasten kanssa leikkimiseen, sylittelyyn ja hoivaan:

"Kysymykseksi siis jää, kuinka suuret mahdollisuudet lapsilla todellisuudessa on osallistua kodin toimintoihin yhdessä aikuisen kanssa. Nähdäänkö kodin arkipäivän toiminnat lapsen oppimismahdollisuuksina vai aikuista velvoittavina toimintoina, joiden sujuvuutta lapsen osallistuminen ainoastaan hidastaa?"

Kolmas Parrilan mainitsema seikka on mielestäni suorastaan paradoksaalinen. Perhepäivähoidon parhaana puolena nähdään kodinomaisuus, mutta sitä kehitetään viemällä lapset ovien ulkopuolelle harrastamaan! Sekä päivähoidonohjaajat, hoitajat että vanhemmat halusivat lisätä lasten virikkeitä. Lasten pitäisi retkeillä, tehdä vierailuja ja saada oppia monipuolisissa ympäristöissä:

"Perhepäivähoitajat, ohjaajat ja vanhemmat eivät näyttäneet täysin hahmottavan sitä, että perhepäiväkodin fyysinen ympäristö, tilat, välineet ja vuorovaikutussuhteet sinällään voivat tarjota hyvät edellytykset lapsen kasvulle ja oppimiselle, mikäli asiaan kiinnitetään tietoisesti huomiota."

Uskomatonta, nähdä se näin sanoiksi puettuna: lapsi laitetaan perhepäivähoitoon, jotta hänellä olisi hyvä olla kotiympäristön leppoisissa, stressittömissä oloissa, mutta loppujen lopuksi näitä oloja ei arvostetakaan eikä niitä pidetä lapsen kehitystä edistävänä. Ei yllätä, olen itse sortunut ihan samanlaiseen ajatteluun.