Unikaverini minivampyyri

Aamuni meni melkoisen vituralleen. Sain aamuyöstä viereeni tosin unikaverin – which was nice, koska mies työmatkailee jälleen. Unikaverin kuului kuitenkin käsikirjoitukseni mukaan jäädä koisimaan, kun minä kello 6.00 hipsin viettämään aamuhetki kullan kallis –laatuaikaani kera teekupin ja (eilisen) sanomalehden.

Mutta unikaveri päättikin hipsutella perässäni keittiöön. Toivotin hänet toki tervetulleeksi, voitelin näkkärin (jonka tiesin hänen jättävän syömättä) ja pidin yllä kohteliasta keskustelua. Eipä poikaraasu tiennyt, että äitinsä ounasteli katastrofia jo siinä vaiheessa.

Tilanne eskaloitui vihdoin, kun unikaveri oli karistanut unihiekat silmistään ja rymysi kaapista imuria samaan aikaan kun minä heiluttelin epätoivon vimmalla meikkisiveltimiäni. Sinänsä ihan fine, imurilla voi leikkiä, mutta aamuisin meillä ei ole aikaa!

Kiukkuinen unikaveri iski hampaansa ranteeseeni, mokoma verenhimoinen mini-vampyyri! Nyt ranteessani on muotti poikani vajavaisesta hammasrivistöstä, niin tyylipuhdas, että varmaan oikeuspatologi voisi sitä käyttää hyväkseen tunnistuksessa. (Niin totta tosiaan, tämän verran on tsunamionnettomuuden jälkien selvittely vaikuttanut tajuntaani: hampaanjäljet nähdessäni ajattelen ruumiiden tunnistusta.)

Äitivampyyrin kosto voi olla hirvittävä! Miksi pikkuvampyyri ei pelkää ja vapise? Tulispa iskä jo takaisin ja pelastaisi meidät toisiltamme!