Voi Nukkumatti minkä teit!

Nukkumatti taisi heittää eilen illalla äidille ja pojalle normaalia tujumman annoksen unihiekkaa. Olimme kuin pienet unimurmelit aamulla! Perheenpää sai herätellä meitä useaan otteeseen ennen kuin saimme silmämme pinnistetyksi auki.

Aamutuimaan vielä pieni lämmin ihminen oli tuppautunut väliimme ja - yllätys yllätys - aikansa kiekattuaan ja argumentoituaan "nyt äiti helää" hän nukahti! Tämä on niin harvinaista herkkua, että senkin vuoksi sängyssä vietettyä aamuaikaa piti yrittää pitkittää.

Minä päätin [kellon soidessa ehkä kolmatta torkkuhälytystään] jäädä tänään etätyöpäivälle (= ei laittautumista = noin tunnin pidemmät unet). Oli minulla muutakin syytä. Täytyy saada tänään pinnasänky pehmusteineen verhoineen kunnostetuksi edustuskuntoon, koska olen myynyt koko setin ja sitä tullaan tänään hakemaan. Kello 16-17 olen siis suunnitellut kursivani muutaman nauhan paikoilleen sen sijaan että istuisin työmatkaa autossa ja hakisin poikaa hoidosta.

Maanantain Hesarissa oli juttu lasten herättämisestä. Minulle siinä ei ollut mitään uutta, että herääminen voi olla tuskallista ja että sen pitäisi tapahtua mahdollisimman hitaasti. Äitini vinkkasi jutusta ja kommentoi: "Eikös kaikki tee juuri noin." Ilmeisesti eivät, kun siitä piti oikein juttu kirjoittaa. Minun äidilleni, samoin kuin miehelleni ja monille muille kanssani joskus öitä ja aamuja viettäneille tämä on ihan business as usual.

Olen aina ollut sitä mieltä, että herääminen sattuu. Siksi olen itselleni armollinen ja kikkailen herätyskellon snoozen kanssa moneen otteeseen. Kello soi klo 5.50, nousen yleensä klo 6.00-6.20 välillä.

Pojalle sovelletaan myös lempeää heräämistä: himmeä sammakkovalo laitetaan päälle reilusti ennen varsinaista ylösnousemisajankohtaa, nostetaan pikkuhiljaa melutasoa (isänsä ajaa partansa seinän takana olevassa kylpyhuoneessa), viimeistellään lepertelyllä niin että Eetua alkaa naurattaa ja jollain koukulla, jolla pojan saa ihan fyysisesti pystyyn pehkuista: "Tomi Traktori alkaa!" tai "Roska-auto tuli!"