Uraohjusmenestyjä ja kotiäitiluuseri
Äet’ pohdiskelee kotiäitinä olemista suhteessa aikuisten maailmassa pätemiseen ja menestymiseen. Tämä on sattumalta aihe, joka myös minusta on mielenkiintoinen. Jatkan siis siitä.
En missään tapauksessa omassa elämässäni halua asettaa kotielämää ja työelämää vastakkain niin että minun pitäisi valita niistä toinen ja luopua toisesta. Tätä olen kerran kokeillut, äärimmäisen huonoin seurauksin. Olin varmaan tyytymättömin kotiäiti maan päällä.
Sen sijaan olen hakemalla hakenut tasapainoa kodin ja aikuisten maailman välillä ja yrittänyt löytää ilon ja onnen kotielämästäkin - työelämässä se on löytynyt tähän asti ihan luonnostaan. Tein kipeähkön havainnoin, että olen kyllä pärjännyt hyvin suoritusmaailmassa, mitattiinpa kouluarvosanoilla, yliopistoarvosanoilla, työuran nousujohteisuudella tai vaikkapa ihmissuhteiden määrässä ja laadussa, miksei rahassa ja omaisuudessakin, mutta äitinä olen kyllä ollut aika luuseri.
Helpolla en ole antanut periksi enkä aiokaan antaa. Olen ponnistellut koulu-, yliopisto- ja työelämästä tuttuun tapaan verissäpäin hyvistä suorituksista, onnistumisesta, kiitoksesta ja päänsilityksestä. Näillä metodeilla ei vaan kiitosta ja onnea ole kotielämässä herunut. Kotona pitäisi osata ottaa rennosti.
Äet’ kirjoittaa:
Lasten kanssa kotona saa elää ihan oikeasti, omilla ehdoillaan, sellaista elämää
kuin haluaa. Jos se on lapsille rikkaus, sitä on se on myös kotivanhemmalle.
Ja:
No, eipä minua kaduttaisi vaikka en tippaakaan ajattelisi ceeveetäni tai tulevaa
(joka on vielä auki). [...E]n koskaan ole ajatellut, että voi kun pääsisi täältä
töihin! Korkeintaan että "voi kun pääsis nukkumaan!" Oma koti, oma lapset,
vapaus ja vastuu. Aika täydellistä.
Tämä asenne ei ole koskaan tavoittanut minua. Ajattelen aina cv:täni. Kotona olemista en kokenut kovinkaan vapaaksi. Kun töissä ollessani saan itse päättää milloin pistän parastani, milloin laiskottelen, milloin surffaan webissä, milloin käyn WC:ssä, milloin syön, ei sellainen kotona koskaan ollut eikä ole vieläkään mahdollista.
Mieleeni on kuitenkin viime aikoina hiipinyt pikkuruinen ajatuksenpoikanen, että tätäkin puolta voisin ehkä yrittää itsessäni kehittää. Kuvittelin pitkään, ettei aikuisiässä enää voi ihmisenä kehittyä. Luonne on mitä on. Olen viime päivinä lukenut Minä ja muut –kirjaa (kehityspsykologiaa) ja sieltä ammensin uudenlaisen näkemyksen kehityksestä. Kirjassa ei muistaakseni sanottu sitä suoraan, mutta olin ymmärtävinäni, että myös aikuisen tilannekohtainen itsetunto voi vaihdella.
Minun pitäisi siis yrittää kehittää itsetuntoani äitinäolotilanteessa. Muilla alueilla en koe ongelmia olleen.
posted by Kookos @ 1:16 ip.
3 Comments:
Ehkä ihmiset on vaan erilaisia luonteeltaan ja saavat suurimman tyydytyksensä eri elämänaloilta? Toiset, sellaiset kuten Äet, saavat kiksit kotielosta ja toiset, sellaiset kuin sinä, saavat ne työelämästä. Sehän on sama asia kuin että yksi tykkää shakinpeluusta ja toinen vaikka puutarhanhoidosta. Eihän siinä sen kummempaa, arvelee jälleen täysin vailla omakohtaista kokemusta lapseton Paraisten ystävä.
Minun itsetuntoni ainakin on erilainen riippuen mistä elämänalueesta on kyse. Äiti-itsetuntoni on hyvä. Ei vankkumaton, mutta hyvä. Työ-itsetuntoni on erinomainen :) Mutta rakastettavuus-itsetuntoni on enimmäkseen miinusmerkkinen, syystä jos toisestakin. Sen rakentamisessa tuntuu löytyvän ikuinen työleiri, ja saisi siinä touhussa varmaan terapeutti tai parikin vähän juustoa leivän päälle ;)
Hassua kommentoida kommenttiasi toiseen blogiin täällä, mutta menköön: minua siunattiin sillä iltatähdellä (ikäero edelliseen 12 vuotta). Ja kappas vaan, olen kokenut kotiäitivalaistuksen, vaikken kotiäiti tällä hetkellä olekaan. Että toivoa on, sano
Lazur
Tere,
äkkiseltään vaan lukasin juttuasi sen verran että huomasin sun lukevan kehitysprykan kirjaa. Mä puolestani luen tällä hetkellä elmänkaaripsykan (Dunderfelt) kirjaa ja silmät on todella auennut, aikuisiässä on vaikka kuinka monta murroskautta ja ihminen muuttuu psykologisiltä rakenteiltaan. Mielestäni temperamentti ei muutu mutta mä itse olen muuttunut tosi paljon parin viime vuoden aikana. Ja hulluinta siinä jutussa on että kun asiaa on tutkittu, se kehitys ja murroskaudet tuntuvat tapahtuvan ällistyttävän samoihin aikoihin eri ihmisillä: kirjassa mm. puhutaan 28-vuoden murroksesta! Palaan mitä mielenkiintoisimpaan aiheeseesi pikimmiten!
mipi
Lähetä kommentti
<< Home